Huutokauppa on ilmoitettu taloon, joka nykyhetkeen saakka on ollut
paikkakunnan varakkain, ja parhaimmin asuttu. Mies, talon haltija, on
viime vuosina uhrannut suuria summia suoviljelyksiinsä, lainannut ensin
pikkusummia omain varojen lisäksi, sittemmin velkamääriä suurentanut
päätellen, että viljelykset maksavat ne hyvinkin muutamana vuotena.
Naapurit ovat sanoneet: Kas, siinä on mies. Hän laittaa hyvään kuntoon
viljelyksensä. Mutta salaa ovat he kadehtineet miestä, joka niin
uskaltaa käydä maan kimppuun.
Ja kateus on paisunut naapurien povessa, kun silmänkantamaton suo on
viljavana ja lupaavana lainehtinut suvituulessa. Hänet on vaadittu
suorittamaan velkansa.
* * * * *
Nimismies on saapunut ja toimitus alkaa.
Uteliaana kiertelevät miesparvet ulos kannettujen tavarain ympärillä.
Mies, talon haltija, kävelee masentuneena pihan ja karjakartanon
välillä.
— Millä keinoin saisi pelastetuksi parhaimmat karjasta... Mansikin,
Kestin, Helunan... Millä pelastaisi talon vanhimman hevosen vieraisiin
käsiin joutumasta. Ei millään, ei millään... Pankit ovat ovensa
sulkeneet, rahamiehet selkänsä kääntäneet hänelle. Ja naapurien viha
painaa pelottavana, kauhua herättävänä, käsittämättömänä. Se välähtelee
pihamaalla kävelevien miesten silmistä, se värähtelee heidän äänessään.
Ei, ei ole pelastusta...
Mies pakenee huoneisiin, jotka kolkosti kumajavat. Huonekalut on
kaikki viety ulos, missä nimismiehen ääni kuuluu: »kymmenen markkaa,
ensimäinen... toinen... ja kolmas kerta.»
Mies katselee ikkunasta. Hän jaksaa katsella, vaikka ei ole uskonut
voivansa. Hän on edeltäpäin pelännyt huutokauppapäivää kuin kuolemaa,
ja vielä enemmän, mutta nyt on hän herpautunut. Jännitys on lauennut.
Hän saattaa melkein rauhallisena katsella hävitystä, tuntien vain
sanatonta katkeruutta.
— Tämä on kauheata! Eikö voisi mitään pelastaa, edes talon
perhemuistoja, hopea-astioita.
— Vaikene vaimo! Antaa hurttain saada, mitä haluavat. Sinä tahtoisit
pelastaa hopeitasi, minä pelastaisin eläimiä, jos voisin, mutta minä en
voi.
— Kaikki menee siis.
— Kaikki...? Jäähän maa ja metsät, kartano... — Jos nuo riittävät, mitä
myydään, mutta jos eivät, niin...
Salamana välähtää miehen aivoissa ajatus:
— Ne eivät voisi riittää, ja silloin...
Häntä värisyttää, hän ei voi ajatella loppuun. Tuskan hiki nousee
ruumiista ja kädet vapisevat.
— Kuuletko, ne menevät monta vertaa alle arvonsa. Tuo mies lyö liian
nopeaan.
Sen huomion tekee hänen vaimonsa, joka kestävänä seisoo miehensä
rinnalla tuskan hetkellä.
Mies rientää ulos. Maanviljelyskalusto on jo myyty ja alle puolen
hinnan. Väkijoukko siirtyy pihan toiselle puolelle, jonne on kasattu
vaatteet ja huonekalut, astiat ja hopeat. Niiden ympärillä kiertelee
väkijoukko äänekkäänä, heitellen syrjäsilmäyksiä isäntään, joka
pihamaalla jäykkänä seisoo, kädet nyrkeiksi puristuneena.
— Kas noita hepeneitä — rähisee väkijoukko — ne ovat talon tyttärien
varmaan.
— Ei käy herrat hienommissa...
— No voi sun saateri noita turkiksia.
— Näitä hienoja liinavaatteita minä huudan.
— Ja minä noita herrojen juoma-astioita.
Myytävänä on talon sohva, jossa hän, talon haltija, on
sunnuntai-hetkensä viettänyt... parhaimmat lepohetkensä ja
suunnitelmansa uneksinut.
— Kymmenen markkaa, yksitoista... ensimäinen ja toinen...
— Se on siirtynyt tänne hänen lapsuudenkodistaan. Siinä ovat hänen
isänsä ja äitinsä nuoruutensa kauneimmat hetket uneksuneet.
— Viisitoista markkaa, ensimäinen, toinen ja kolmas kerta.
Kirous niinkuin ukkosen jyrähdys kajahtaa pihamaalta, ja isäntä tempaa
vasaran huutajan kädestä ja alkaa itse myymään.
Kesäpäivän aurinko paahtaa korkealta. Poutapilvi lepää liikkumatta
taivaan rannalla. Ruisvainion tähkät nuokkuvat viljavuuttaan raskaina,
valmiina korjattaviksi.
Väkijoukko on hätkähtänyt ja jäänyt ihmeissään katsomaan talon
haltijaa, joka jäykkänä, kasvot värähtämättä seisoo vilja-aitan
rappusilla ja jonka ääni kalskahtaa kuin metallin kaiku.
Kiusan henget, hänen entiset naapurinsa huutavat nyt kilvan, hinta
nousee ja hetkeksi värähtää talon haltijan kasvoilla ilonhäive: ehkä
jää koskematta maat ja metsät ja kotikontu.
Mutta hänen otsansa synkkenee, kun talon karja on ajettu tarhaan ja
parhaimmat karjasta menee puoleen hintaan.
— Satakymmenen... ensimäinen ja... kolmas kerta...
Itse hän maksoi siitä kolmesataa. Nyt sen sitoo uusi omistaja nuoraan
ja lähtee taluttamaan ulos portista. Se on emännän nimikkolehmä ja
se ei tahdo erota karjasta. Mutta kun uusi omistaja on sitä hetken
ruoskinut, lähtee se allapäin, surullisesti ynähtäen karjatarhasta.
Aurinko paahtaa kuumasti. Isännän otsalta vierii hikihelmet, mutta
hän ei nosta kättään niitä pois pyyhkäistäkseen. Ääni tulee kumeana
kurkusta ja poskipäillä uhman tuli palaa. Hän seisoo entisellä
paikallaan niinkuin vuori, ja raskaana kumahtelevat vasaran iskut. Hän
ei väisty, hän ei horjahda, vaikka raskaana kohtalon mahti häntä painaa.
Myyty on jo hevoset, eikä isäntä ole voinut ajokkiaan pelastaa.
Viimeiset hyvästit hän sille heittää, syleillen sen vielä vanhanakin
voimakasta kaulaa ja taputtelee sen selkää.
Viljavainiot on myyty. Toiselle nuokkuu rukiin tähkäpäät, toiselle
lainehtii laaja kaurapelto. Metsä on vielä myymättä, mutta sekin
myydään. Toiselle huojuu nyt uljas hongikko, jota hän on säästänyt
tähän asti kuin omaa silmäteräänsä.
Raskaana, musertavana, painaa kohtalon käsi talon haltijaa, mutta
horjumatta kuin kallio hän vilja-aittansa rapulla seisoo ja kumeasti
kajahtaa vasaran iskut, kun hän vuosikymmenien työn hedelmät toiselle
siirtää.