Korkealla järveen pistävällä niemekkeellä se seisoo alakuloisena
ympäristöään katsellen ja niin kuin surren muisteleisi menneisyyttään.
Alakuloiselta se näyttää: vainiot ovat auraamatta, multa saroilla
syvälle painunut, heinäsarat juolavehnän vallassa, kauneimmat
pihakoivut ja rantapuut kaadetut, ja rikkaruoho rehoittaa puutarhassa.
Talon rappeutumista ei peitä rakennuksien laudoitus ja räikeät värit.
Niiden läpi kuultaa: tämä on kauppatalo, unhotettu, unhotettu...
Talon rakensi metsänkävijä. Kesäisillä kalaretkillään soudellessaan
päivän, kaksi, ison selän rantoja, osui hänen venheensä tuntemattomaan
seutuun, joen uomaan, josta mies sauvoi ylös ja löysi salmen, rauhaisan
ja iki-ihanan. Rannikkolehtoja ja kunnaita ja peltomaita, eikä yhtään
asujaa, ei näkyvissä missään venhevalkamaa. Mies ihastui, nousi
maihin kauneimman niemekkeen kärkeen, asteli ylemmä, käänteleikse,
katseleikse, ja kauneimman paikan huomasi löytäneensä, salmeen pistävän
niemekkeen, jolla korkea kunnas, parahiksi laaja ja sileäpintainen;
rannoilla satavuotisia käkkyrämäntyjä, pohjoispuolella vankkaa
kuusikkoa, ja kunnaan keskellä komea koivikko kuin uhrilehto, ja eikö
liene uhrilehto ollutkin.
Mies päätti tupansa tehdä koivikon keskelle, saunansa rannalle ja
venhevalkamansa rantamäntyjen suojaan hietaiselle poukamalle. Ja kun
tupansa sai valmiiksi, ojitti ympäristön, rannoille viettävän kunnaan,
ja kohta kalkahti karjan kellot takalistolla, joka oli jo hänen
omaansa. Niin syntyi talo, ja Rauhaniemeksi mies sen nimitti, ja hän
kiintyi siihen niin kuin kunnon mies voi kiintyä maankamaraan, johon on
viimeisenkin hikipisaransa uhrannut.
Talo siirtyi hänen pojalleen, joka vuorostaan jätti sen perintönä
pojalleen, josta tuli renttu. Rauhaniemellä oli jo naapureita, monta
taloa rinnakkain salmen toisella rannalla. Läheinen kaupunki kasvoi
ja tehtaita rakennettiin, yksi Rauhaniemen lähelle. Talon metsä
pirstottiin tehtaissa ja metsän hinta meni kaupunkiin. Ja kun metsän
hinta loppui, tuli talon vuoro. Sekin meni samaa tietä.
Rauhaniemelle seurasi valoisampi aika. Taloon tuli mies, jonka
jokaisesta askeleesta talo kostui ja pellot höystyivät. Metsä sai
rauhassa kasvaa, uusia peltosarkoja lisääntyi ja talon arvo nousi
puolella, vaikka metsä oli hävitetty. Mutta miehellä ei ollut pääomaa.
Velan kirous painoi häntä yöt ja päivät. Se seurasi häntä painajaisena
metsään, metsästä kotiin, pelloille, niityille, navettaan ja viimeksi
vuoteelle, jossa painajainen riisti unen.
Oletteko nähneet miestä, jonka koko olento uhkuu maahenkeä ja joka
leveiden hartiainsa, ja vahvojen käsivarsiensa voimalla luo uusia
peltosarkoja, raivaa niittyjä koskemattomiin korpiin, jalostaa
karjansa, taistelee kontunsa puolesta, ja viimein sortuu: velka,
voimakkaampi kuin hänen vuosien kuluessa uhrattu voimansa, ajaa
hänet ulos. Oletteko nähneet velan sortaman miehen katsetta, kun hän
talostaan lähtee ja sille hyvästit heittää? Siinä on itkua, särkevää
uhmaa, vihlovaa huutoa, vaikka ääntä ei kuulu. Hän ei voisikaan huutaa
tuskaansa julki, hän ei voi rukoilla korkeuksien jumalaa, jolta hän on
turhaan apua pyytänyt. Mutta hänen sydämensä vavahtelee polttavassa
tuskassa ja hän on sairas, kuolemansairas.
Oletteko nähneet hävitystä tällaisessa talossa, jota velan kirous
painaa ja on saanut omistajan sortumaan. Oletteko katsoneet syvemmälle.
Pinnalta ei mitään huomaa.
Talossa ei voida häviön edellä enää mitään töitä säännöllisesti
toimittaa. Kohta seuraa huutokauppa, viimeinen ruoskan isku pois
lähtijälle. Omistajan täytyy nähdä miten hänelle rakkaiksi käyneitä
esineitä kannetaan pois ja raastetaan kotieläimiä, lyödään niitä,
huudetaan ja nauretaan. Se on helvettihetki sille, joka maataan
rakastaa.
Talo joutui nyt miehen käsiin, jolle pankeissa luvattiin kultaa. Hän
viljeli tilaa herrasmiehenä, siksi että oli huvittavaa omata maatila
kaupungin lähellä. Ei hän liioin omannut maahenkeä, eikä liioin
viihtynyt peltosaroilla, joilla alkoi rikkaruoho yhä enemmän voittaa.
Sitä peläten kylvettiin heinää peltosarkoihin, jotka voimattomuuttaan
jo valittivat. Karjaa myytiin ja tilalle ostettiin uusia, jotka kohta
kelpaamattomina myytiin teurastajalle.
Ja sen jälkeen kohtaa häväistys kartanoa. Entinen vankka ja
arvokas asuinrakennus puretaan ja sijaan nousee kömpelö, mauton ja
räikeävärinen huvila. Pihapuut kaadetaan ja istutetaan sijaan jalompia
puulajeja. Häväistys jatkuu ulkohuoneisiin, jotka hajotetaan maan
tasalle. Ja kun on kaikki vanha saatu häviämään, häviää sen mukana
salaa ja huomaamatta talon hyvät haltiahenget ja entinen viehätys,
joka sai virkamiehen harrastamaan maataloutta, mutta johon hän on nyt
kyllästynyt. Talon kylkeen lyödään hintalappu: siitä on vihdoin tullut
— kauppatalo.
Oletteko nähneet kauppatalon surullista muotoa, joka pilkistää esiin
joka sopesta, vaikka rakennukset komeilevatkin räikeissä väreissä
ja säännölliset käytävät kiertelevät jalompien puiden keskellä,
jalompien, kuin Suomen koivu ja pihlaja, kuusi ja haapa. Oletteko
nähneet kauppatalon peltosarkoja, joissa apilas surkastuu jo keväällä
ja juolavehnä ja kuivunut ruoho rehoittaa? Aurat ja työkalut ruostuvat
vajassa ja karjahuoneista ammottaa tyhjyys. Kaikki on kuollutta ja
häväistyä.