PILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.

Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja

piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa

syventyneinä neuvotteluun.

"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta

Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli

hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut

veteen."

"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.

"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten

sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."

"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta

suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin

levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä

kylliksi."

"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet

tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä

sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa

lehmänsä takaisin."

"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on

tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."

"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausui

Jöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."

"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä

vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset

ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät

ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."

"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"

"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi

Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai

suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä

asioitamme."

"Siitä tulee aseellinen rauha."

"Niin minäkin luulen."

"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta

kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi

kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."

"Hän ei luonnollisesti tahdo."

"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä

asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta,

Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."

"Aiotteko tehdä niin?"

"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."

"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"

"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa,

ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."

"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua

arkkipiispanistuimesta?"

"Onneksi ei."

"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."

"En minä ainakaan pakota."

"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa

sitä estää."

"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."

"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan

sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole

olemassa pahempiakin."

Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen

erinäisistä valtakunnan asioista... Lähdemme siksi aikaa rouvasväen

puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.

Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään,

ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella

morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa

sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja

poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä

kieltä.

Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja

Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa

raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän

koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.

Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät

miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua

synkkiin arvoituksiin.

"Missä sinä nyt olet, Annaseni... Viipurissa kenties."

"Enpä juuri."

"Missäs sitten?"

"Povariakan luona."

"Povasiko hän sinulle?"

"Povasi", vastasi tyttö kalveten.

"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä

hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."

"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä

ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä

olen antanut äidillesi."

"Jalo rouva..."

"Mitä nyt, Annaseni..."

"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja

huveja."

"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti.

"Kiittämätöntä?"

"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi

karkeloon."

"Ah..." Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen,

ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen

viereen.

"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa

Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas

ritari, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin

nuoren Anna Bjelken."

"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."

"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."

Nuori tyttö värisi.

"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."

"Onko se varmaa?"

"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."

"Eivät!... Mutta..."

"Mutta?"

"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."

"Ne ovat puhuneet totta."

"Hirveää!" kuiskasi Anna.

"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta

valita."

"Tosin kyllä."

"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."

"Niin hän sanoo!"

"Epäiletkö hänen sanojaan?"

Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.

"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."

"Lupaan sen."

"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle

äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin

linnanpäällikköön."

"Mitä sanot?"

"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä

sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."

"Poikaan?"

"Niin!"

"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia

sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."

"Älkää syyttäkö häntä!"

"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on

hirveä."

Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä,

joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan.

"Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin

oli kuullut sen.

"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"

"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä

kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut

vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."

"Eikö äitisi tiennyt mistään?"

"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt

edelleen. Matkalla... meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme

viikkoa tullaksemme tänne... Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi.

Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin

läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä..."

"Miksi keskeytät?"

"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin

hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat

toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin.

Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa

raskaana koko sukuani.'"

"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.

"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko

laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti

minusta niin kauniilta... Juhana herra piti kättäni omiensa välissä;

hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin

rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman _heidänkin_

mieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa

miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat

molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?'

kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'.

Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei

miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja

vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon,

ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että

annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"

"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin

murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen

kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja

paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra

veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.

"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi,

hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti

Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden

kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä

kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa

tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana

herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt

rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa

Göksholmaan."

"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen.

"Samalla heitti hän henkensä."

"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa

kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi

hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan

molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti,

että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin

nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli

lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä

suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä

määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä

kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."

"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.

"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli

lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä,

että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten

sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden

Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten

ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi

tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra

oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän

tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan

saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika

oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän

ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin

olisi ii anelle sallittua."

"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.

"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen

tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän

tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven

kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin

pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan

heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen

vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja

se on peruuttamaton!' -- 'Sanokaa minulle se!' -- 'Suku on sammuva,

kuoleva sukupuuttoon!' -- 'Mutta lapseni?' -- 'Kuolevat ilman

jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' -- 'Voiko

sitä kukaan?' -- 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' -- 'Millä

keinoin?' -- 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' --

'Miten?' -- 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' -- 'Kuka, kuka on sen

tekevä?' -- 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria?

Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on

valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko

hän sitä vaeltaa.' -- 'Mikä on saava hänet siihen?' -- 'Kutsumus,

joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A.

ja B toisiinsa, tahto määrää teon."

"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.

"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin

läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä

jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut

uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan.

'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla

Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.'

Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana

herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."

"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina

"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi _hänen_

sydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä

silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein

kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat

unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että

hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä

kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."

"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"

"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että

hän näkee näkyjä."

"Tietääkö hänen isänsä siitä?"

"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen

aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen

surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."

"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"

"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."

"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan",

vastasi Kristina.

"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään

viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."

"Valmyran?"

"Tunsitko hänet?"

"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."

"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja

samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi

etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna

ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta

kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."

"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"

"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin

kovin, että tämä kohta kuoli."

"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on

hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."

"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne

se vie."

"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"

"Olen!"

"Mutta sydämesi, Annaseni?"

"Täytyy ensin oppia tottelemaan."

"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"

"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas

katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua

nyt kuten aina."

"Jääthän luokseni?"

Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta

ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden

mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle

päiväpaisteeton", kirjoitti hän.

"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla

rouvan tulemaan tänne."

"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun

palata."

"Kosijasi seuraavat mukana."

"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."

"Aavistatko onnettomuutta?"

"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy

valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan

minun täytyy jäädä tänne."

"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!... Minä kirjoitan

Gunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."

Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä

kohtaisivatkin.

Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja

uskotuimmaksi ystäväksi. --

Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa

seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä

ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten

valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.

Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri

iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:

"Riennä, riennä vikkelään

armastasi etsimään!

Tullos, joudu tännepäin,

armas, hän on täällä näin!"

Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään.

Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen

käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri

salia laulaen:

"Omansa nyt on kullakin,

omani on jo mullakin.

Hei, pikku kulta, hei,

ei erota me, ei!"

Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan,

nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli

vienyt monet vakavaan liittoon.

Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan,

mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan

kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen

nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:

"Hei, pikku kulta, hei,

ei erota me, ei!"

Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin,

että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."

"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."

"Toiveissaan?... Se on totta."

"Tarkoitin uskossaan!"

"Voisitteko pettää itsenne?"

"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita

lupauksia kuin mitä voin pitää."

"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"

"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"

"Ei teitä kohtaan!"

"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."

"Saanko sanoa teille syyn?"

"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi

teitä."

"Mutta isäni on sanonut..."

"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt

alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."

Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä",

ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt

päätöstään."

Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut

molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä

kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat,

että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi

tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä

enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.

"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra.

"Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku

povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat

avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on

valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte

valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää

muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin

pitää teitä vallassaan!"

"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra

nauraen.

"Sitä ei hän tahtone."

"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."

"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa

naimisiin!" huudahti Åke.

Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he

sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden,

mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä,

lakkasivat he puhumasta hänestä... He alkoivat pelätä ja välttää

toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli

tuleva... Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta

vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.

Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat

tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa

kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.

Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä

etsimään isäänsä.

Silloin lähestyi Åke.

Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku

sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa

moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä

näkevinään... Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?

"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"

"Minulle?..."

Äänen piti kuulua kylmältä.

"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."

"Valloittanut?"

"Toinen tahtoi sen viedä."

"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen

povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!

"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."

"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.

"En edes niin vähäpätöistä esinettä."

"Vähäpätöistä?"

"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut

teille, ei kantamanne nauharuusukaan."

"Antakaa se minulle takaisin!"

Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen

poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla

oikeus", sanoi hän.

Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään

olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva

tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan,

mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle,

mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme

hieman!" sanoi hän.

Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon

suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette

niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen

osoituksen kuin olen suonut kenellekään."

"Veljeni..." kuiskasi Åke kalveten.

Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi

ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa,

ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska

olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava

kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty

osansa työstä tässä maailmassa?"

"Kenties osansa kärsimyksistäkin."

"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita

niin, että minäkin olen saanut osani."

"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"

"Se on minulle ennustettu."

"Ja te uskotte siihen?"

"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"

"Kyllä."

"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri

tehtävä."

"Ja te tahdotte omistautua sille?"

"Niin tahdon!"

"Uhrata koko elämänne onnen?"

"Iäisyys on pitempi."

"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."

"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua

uskollisesti auttamaan."

"Minua?... Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä..."

"-- -- että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti

sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus

lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai

äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois

taakan?"

"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"

"Entäs ennustus?"

"Tunnetteko sen? Sentähden siis..."

Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin

teidänkin tietävän omanne!"

"Opettakaa minulle se!"

"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."

"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."

"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."

"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut;

olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin

olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin... haudan. Silloin

sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi,

tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen

keralla... Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi

kuin ennenkin."

"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen

liikutustaan.

"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä

tutkivasti silmiin.

"Se ei ilahuta teitä?"

"Oi, onnellinen veljeni!"

"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää

sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta

tietä."

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän

ainoastaan luottaa minuun... ja olla rauhallinen!"

"Oi, Anna, Anna!"

"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"

"Ja Maunu?"

"On myöskin sydäntäni lähellä!"

"Kumpi on lähempänä?"

Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata:

"Sinä!"... Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista

salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja

kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta

taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti

häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.

Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette

neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"

"Kun aika tulee!"

"Ja milloin se tulee?"

"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"

"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."

"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."

"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"

"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.

Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että

ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata

sydäntänne minulle?" kysyi hän.

"Sen olen jo tehnyt."

"Sanokaa minulle silloin..."

"En ennen määrättyä aikaa."

"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään

vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut

heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa

olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."

"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet

liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty

hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."

"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En

voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."

"Entä ennustus?"

"En ole uskonut sitä."

"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet

esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."

"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria

ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne

tahtoo katkoa ohjakset."

"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme

tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä

on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle:

'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"

"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"

"Niin häneltä!"

"Toivon Åken olevan viisaamman!"

Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva

uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan

surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi

etsimään toimintaa.

Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu

valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä

suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan

arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla

veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät

ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke

taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä

luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin

vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin

ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan.

Sen kuuli, sen näkikin.

Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla

ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna

pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli

sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä

Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille

suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei

luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi,

mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön

arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen

rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen

esine.

Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän

päässyt.

Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu

herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva

poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi.

Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät

valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.

Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.

Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin

toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan

ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman

aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain

valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän

kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.

Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä

herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut

Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten

Sturelta läänityksenä.

Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen,

ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja

valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään

oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen

arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.

Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan

ja tuttavuus oli pian tehty.

Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti

isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava

mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta

ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se

puhkeava.

"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.

"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."

"Ei todista mitään, nuori ritari!"

"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."

"He eivät tule enää tämän jälkeen!"

"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."

"Tanskan kuningas ei tahdo!"

"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"

"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"

"Kukapa sen tietää?"

"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."

"Sitä minä en voi!"

"Sen kyllä uskon."

"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."

Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten

tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.

"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."

"Olette lapsi..."

"Politiikassa?... Sen myönnän."

"Joka tarvitsee opetusta."

"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa

mukana", vastasi Åke.

"Se ei ole oikea paikka."

"Eikö?"

"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."

"Minulla ei ole yhtään sellaista."

"Haluatteko sitä?"

"Hyvähän se olisi."

"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen

piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan

asianhaarojen mukaan."

"Sen voin ymmärtää."

"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"

"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista

tarjousta!"

"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme

yhtä mieltä!"

"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla,

vähäistä ennen viittä iltapäivällä."

"Olen siellä jo neljän aikaan!"

He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.

"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon

mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo

minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni

ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!...

Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän

selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana

taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko

rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin

aiottu valkyriaksi?"

* * * * *

Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle

päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku

koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus

Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse

ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan

kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut

asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti

niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä

jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen

häiritsemättömästi hänen haltuunsa.

Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois;

hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn

viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus

Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka

olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.

Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti

eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot

varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin

ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin

tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.

Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka

omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa.

Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi

toistaiseksi tyytyä.

Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin

nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo

uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.

Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello

löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin

muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta.

Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat

pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan

ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa

uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.

Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta

ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri

joukko pikareita.

Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen

luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.

Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria,

täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen

taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.

"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti

tuomiaan pöytäkoristeita... Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen

muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa

peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.

Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita

näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin

tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja

oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.

Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli

tapahtunut.

Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt

ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli

useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät

sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin

ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä

tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki

portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.

Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.

Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli

tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä

savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.

Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja

täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa

juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista

puhevuoroa.

"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme

tänne kokoontuneet!"

"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.

"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean

käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"

"Kuka tahtoo sananvuoron?"

"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun

herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle

ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka

eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä

tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin

hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"

Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.

Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.

"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"

"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.

"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi

koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä

pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän

oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka

Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja

koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä

naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen

aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän

järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana

sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.'

Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan,

jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin

tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät

uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on

laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"

Kuului naurua ja murinaa sekaisin.

"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck

nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja..."

"Vaiti, vaiti... Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.

"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra

Pietari Turenpoika puhukoon."

"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä

riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin

puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä

ja erittäin täällä Ruotsissa."

Taasenkin kuului murinaa ja melua.

"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan",

huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean

herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen

jalkoihinsa..."

"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen,

ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen

luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä

itsesi että minut."

Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.

Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.

"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan

avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea.

Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli

jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta,

kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä

syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua,

mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme,

ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken

voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."

Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen

jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"

Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.

Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi

väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein

varma, kun hän alotti:

"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä

ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture

vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta

valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu

siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset... Nuoruudestaan

huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen..."

"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat

äänet.

"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"

"Silloin on hänkin petturi!"

"Antaa hänen jatkaa!"

"Puhukaa!"

"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin

ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava

kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut... hänen miehekseen."

Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset

sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.

Salissa tuli aivan hiljaista.

Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota

hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää

kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani

ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä

ennen lausua jotakin?"

Yleinen äänettömyys.

"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran

puhemiehenä.

"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä

oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori.

"Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä

tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä,

joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi

pidettävä pyhinä.

"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein

valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia

ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen

huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten

Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei

ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään

todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän

tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty.

Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii

ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi

jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee... Jalot herrat

ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin

sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi

pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi

yli Ruotsin maan.

"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen

lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on

kuningasvaltakin."

Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki

tarkoittivat.

Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik

Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan

lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta

lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli

kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.

Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään

kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka

suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä

liittolaisten joukkoon."

"Kuka hän on? Hänen nimensä?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Hän on Sten Sturen ystävä!"

"Kuten isäkin!"

"Veli on samoin!"

"Mitä tietää hän meistä?"

"Onko häneen luottamista?"

"Kelpaako hän mihinkään?"

Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla

hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos

vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."

"Mihin hän on tyytymätön?"

"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"

"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."

"Silloin on häntä muokattava."

"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."

Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta

häntä täytyi valmistaa.

"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen

veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö

yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen

puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä

vaikutus."

"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä

asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.

"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoi

Kaarle Alfinpoika.

"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."

"Yhden paljastus vie useampiin."

"Åke herrasta voi tulla petturi!"

"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"

"Hylkäätte hänet siis?"

"Niin, niin!"

"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä

äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi

tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä

lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden

tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."

"Totta, aivan totta!"

"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen.

"Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy

itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma

huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."

Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen

edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra

Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika

suorittaakseen paholaisen tehtävän."

Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo

Boonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.

Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty

alkavaksi kymmenen aikaan.

* * * * *

Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet

kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja

menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti

päästettiin sisälle.

Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina

asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa

ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.

"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo

herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta

kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille

pöydän ääreen.

Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti

pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä,

ja hän päätti olla varuillaan.

Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet

ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti

hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli

vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran

isoisää siellä hoidettiin.

Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.

"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.

"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen

aikaan."

"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole

koskaan kysellyt luostarissa hänestä."

"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"

"Erinäisiä kirjoituksia."

"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"

"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."

"Ovatko ne säilyneet?"

"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa

joukkoon."

"Mielipuolen miehen ajatukset!"

"Näimme hänessä marttyyrin!"

"Todellakin?"

"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee

jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."

"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka

painaa raskaasti heitä."

"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."

"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä

milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."

"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä

luostarissamme..."

"Olen heti valmis!"

"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."

"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette

herättänyt."

"Tunnen nuorison!"

"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."

"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa

hänelle jotakin."

"Olette oikeassa, minä vaikenen."

"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."

"Kuinka kauan?"

"Suunnilleen kuusi kuukautta."

"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"

"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa...

Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."

Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.

"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen

riitä."

"Kuinka niin?"

"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei

saisi käydä luonanne."

"Miksi sellainen ankaruus?"

"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan

mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta.

Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät

onnistuneet."

"Mikä on syynä?"

"Heiltä on puuttunut tärkein."

"Ja se on?"

"Rakkauden kaikkivoittava voima!"

"Se on minulla!"

"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan

kärsivällisyyttä, sitkeyttä."

"Tahdon saavuttaa ne."

"Ajatelkaa tarkoin!"

"Olen tehnyt päätökseni!"

"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä

salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä

vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois

maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä

siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne,

ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he

eivät sitä ilmaise."

"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."

"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."

"Eikö ennen?"

"Voitte muuttaa mieltänne!"

"Sitä en tee."

Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi

ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa

täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.

Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät

tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien

perästä käydä lähemmin sopimassa.

Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera

kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.

Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän

oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana

ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin

oleskellessaan.

Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen

kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle

Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra

Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa

ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian

kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika

Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä

Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan

tekevänsä kaiken voitavansa.

"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra Sten

Kristerinpoika kääntyen maisteriin.

"Teidän on aina oltava valmiit."

"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä

on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."

"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä

kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että

tuntuu."

"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi

maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette

hämmästymään."

"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta

itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä

vastaan", sanoi Niilo herra.

"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä

mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että

Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan

sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"

"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck

hurjasti.

"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari

herra samaan sävyyn.

Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä

syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä

avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:

"Petosta!"

Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.

Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.

Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta... kaikkien silmät

suuntautuivat sinne.

Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan

esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua

toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja

kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.

Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.

Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan

läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu

kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.

Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.

Monet menivät heti koteihinsa.

Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon

edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään... Kuka

oli valinnut sellaisen kokouspaikan... Luultavasti ei oltu luettu

riittävän monia messuja hänen sielulleen... Jokainen tahtoi avustaa

sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei

hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli

tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan,

jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden

vielä kuului hänelle.

Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät

kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun

kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.

Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle,

alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli

ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian

kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties

he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika

tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan,

harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli

lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.

Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli

hänen läheisyydessään... Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta

tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa... Hänen mieleensä hiipi

kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää

mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta

täällä ylhäällä... Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla...

Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen

siten salaisuuden perille.

Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa,

tahtoi hän rientää alas portaista... Silloin tunsi hän jotakin

kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja

syöksyi suinpäin alas.

Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän

avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven

edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli

jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään;

nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli

aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja

harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan

katsomatta taipaleella taakseen.

* * * * *

Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt

mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä.

Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän

oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen

tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin

voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole

kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton,

ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja

liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja

rakkauden onni suodaan osaksemme."

Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa,

vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki

sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä

luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi

hänet pimeydestä valoon.

Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle

aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan

ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He

kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta

ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis

matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.

Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän

olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset

sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.

Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää

pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän

kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään

oikeutta...

Niin saapui vihdoin lähtöpäivä... Hän seisoi ikkunan ääressä

katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät

matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis

juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään

muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.

"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.

"Se olen!"

"Valtionhoitajan ystävä?"

"Sydämestäni ja sielustani!"

"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"

"Jos voin... mutta..."

"Täällä on vaara tarjolla!"

"Millainen?"

"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se

on, mutta tarvitaan johtajaa."

"Entä linnanpäällikkö?"

"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois... Minä olen

äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä...

en tiedä kenen puoleen kääntyisin... Silloin tulin sattumalta

ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne... Tulkaa, herra, nyt heti!"

"Mahdotonta... Tärkeä asia kutsuu minua."

"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"

Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän

kiihkeästi.

"Molemmat Alfinpojat!"

"Jumalan kiitos!... Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen

mitään!"

"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää

suuren tulipalon."

Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän.

"Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä

takaisin vai en."

Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja

seurasi jalkaisin.

Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä

oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli

rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.

"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää

moisen huhun perättömyyden?"

"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai

osaksi ostetut."

Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut

olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta

suoriutumaan."

"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Ette kai Sten herran?"

"Niin olen!"

"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"

"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin

iloisen katseen.

"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen

käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."

"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti

hymyillen.

He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli

pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät

he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.

Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa

keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä,

mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä

suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.

Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle

mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä,

ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma,

ettette käytä sitä väärin."

Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän

ritarilta.

"En vielä!"

"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"

"Mielelläni!"

"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"

Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn

paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla

nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on

käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata

johtolangaksi."

Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti

puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti

sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan,

ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen

linnanpäällikköön.

"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien

että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että

joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän

oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan

pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä

jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti

kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen

on nostattanut pahaa verta... Lopuksi on tehty sangen nokkela

suunnitelma."

"Kuka on tehnyt?"

"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään

Kaarle ja Knut Alfinpoika."

"Millainen suunnitelma on?"

"Aiotaan vallata alukset."

"Mitä?"

Jöns Jönsinpoika nousi.

"Ne ovat ilman miehistöä."

"Tiedän sen!"

"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."

"Onko se mahdollista!"

"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat

näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä

en tiedä niin tarkoin."

"Tietysti Kööpenhaminaan."

"Voi kyllä käydä niinkin."

"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"

"Luulen niitä olevan kaksikin."

"Heidän nimensä!"

"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."

"He ovat siis yhä Tukholmassa?"

"Niin, herra!"

Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.

"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän

ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt

poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa

päällikkyyden."

"Asia kai täytyy pitää salassakin?"

"Niin salassa kuin mahdollista. -- Miehistöä täällä on kylliksi."

"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika

ovat täällä."

"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."

"Linnanvouti?"

"Ei hänellä olisi rohkeutta."

"Onko ketään muuta?"

"Kyllä muuan."

"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."

"Ei tarvita, hän on jo täällä!"

"Täällä?"

"Sinähän se olet, Esbjörn!"

"Minäkö?"

"Joka olet asian keksinytkin."

"Sitä en tehnyt minä!"

"Kukas sitten?"

"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen

alukseen."

"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"

"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."

"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."

"Sen olen jo kyllä ajatellut."

"Annas kuulla?"

"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä

jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua

oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta

matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta

nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi

minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne

takaisin."

"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."

"Saanko?"

"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."

"Voinhan koettaa!"

"Milloin tahdot miehistön?"

"Siitä annan tiedon."

Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän

neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa

punehtuivat... Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi

jälleen ilmeisesti epäröiden.

"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen

naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla

oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin

poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi.

Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.

Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.

"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt

pitkäksi sinun ollessasi poissa."

"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.

"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun

on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."

"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen

pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia,

rusinoita ja manteleja.

"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle

Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän

sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"

Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö

ja juo nyt!"

Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen.

Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli

hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti

kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.

Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään:

"Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän

harvasanainen sinä olet!"

Esbjörn vihelteli vastaamatta.

"Mikä sinua vaivaa?"

Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä

päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän

melkein valittavalla äänellä.

Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle

mieliin!"

"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."

"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."

"Niin, se on totta."

"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle..."

"Sinähän ensin sanoit..."

"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."

"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja

suutelit minua."

"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"...

Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.

"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin

ennenkin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.

"Mieltäni painaa niin raskaasti!"

"Mikä?"

"Kun olen myynyt sinut!"

"Myynyt minut!"

"Minun oli pakko!"

"Kenelle?"

"Turolle!"

"Onko hän täällä?"

"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä

vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten

tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi

ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi,

taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."

"Ja niin sinä suostuit?"

"Niin, olihan minun pakko."

"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."

"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."

"Hän on kai entisensä?"

"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"

"Kuinka saan hänet nähdä?"

"Minä tuon hänet tänne."

"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että

hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa

nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut",

lisäsi Outi nauraen ja punastuen.

"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasi

Esbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"

Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta

aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja

peseytymään puhtaaksi.

Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin,

ja kohta tulla tepsutteli Outikin.

"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta

hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi

ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä,

ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.

"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn... Ei kestänyt kauan

ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan

tahtovan ahmia tyttöä silmillään.

"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet

pitääkin."

Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi

hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä

kuvitellut... Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"

"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"

"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn

sanassani."

"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"

"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni

siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"

"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.

Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän

ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut

mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten

itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa,

joka oli hänen huostassaan.

Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten

valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se

toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän

oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa

tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän

avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä

haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli

tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset

olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden

mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.

Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa

herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli

sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut

Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan

notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla

laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille

vastakapinalle, jota suunniteltiin.

Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että

mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen

hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi.

He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa

valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa.

Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he

vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.

Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat

varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin

määrättiin päivä.

Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä

aluksiin.

Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä

tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo

uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän

päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria

ja tarkkoja määräyksiä.

Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana

kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli

nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja

alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.

Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain;

kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin

kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.

Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin

laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä

kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa

henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.

Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla

paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat

ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.

Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen

ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät

vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten

varalta.

Esbjörn seurasi viimeisen mukana.

Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli

yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan

lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta

huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen

linnanpäällikön eteen.

He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan

osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus

siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja

ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan

heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista

huolimatta pistettiin heidät talteen.

Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen

siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.

Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan,

verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi

suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He

ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon

panoksen ruutia."

"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö.

"Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla

laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."

Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän

kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään

sotaoikeutta.

Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi

merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He

käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen,

että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin

loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita

ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää

heidät vapaaksi.

Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas

itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla

kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion

nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski

näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit

panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet,

kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja;

siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse

vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan

tuomiosta.

Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan;

neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja

molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.

Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan

rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä

he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan

ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät

aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät

vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen

varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan.

"Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."

Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun

ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet

vakavan varoituksen vastaisen varalle.

Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten

viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua

yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään

muu.

Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat

maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin

Kööpenhaminassa.

* * * * *

Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin

hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.

"Entäs sinä?"

"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani

naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."

"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."

"_Sinä_ epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"

"Ohoh, vai se oli syynä!"

"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."

"Enkö?"

"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."

"Oh, ajatteles!"

"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."

"Hän tunsi maailman!"

"Mutta ei _minun_ sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi

ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen

minua."

"Voinhan tavatakin."

"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi

povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen

kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen

tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.

"Ei, sitä en tiedä."

Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus

ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon

rakkaita terveisiä."

"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.

"Koko pestin!"

"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"

"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."

"Teet paljon hänen tähtensä!"

"En niin paljon kuin hän ansaitsee."

"Luuletko niin?"

"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä

en siedä kuulla -- ymmärrätkö!"

"Toimitan kyllä asiasi!"

"Kiitos!... Ja sitten... sitten voit väliin pitää häntä silmällä...

Lupaatko sen?"

"Täytyy kai minun!"

"Näetkös!"... ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti.

"Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi

meidät."

Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi

hyvin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija

linnanpäällikön luo.

"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni

tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle

korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa

sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."

"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.

"No, ota sitten ne!"

"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"

"Jos sitä haluat."

"Tahdon ansaita enemmän!"

"Oletko käynyt ahneeksi?"

"Eipähän muutenkaan."

"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"

"Niin aion!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin

pielessä", sanoi hän viekkaasti.

"Rytingin kummitustalon?"

"Juuri sen!"

"Etkö pelkää?"

"En vähintäkään."

"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."

"Niin tapahtuukin!"

"Tiedätkö siitä jotakin?"

"Ehkäpä!"

"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet

kokouksiaan?"

"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten

rinnalla."

"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt

mitään?"

"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta

ette ollut tavattavissa."

"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"

"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."

"Et siis tiedä mitään varmaa?"

"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme

ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa

herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa,

huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda

ilmoille... Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen

kielensä... Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia

kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli

kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana

päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille

korville... Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän,

luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että

oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi

aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian

kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin

minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen

olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en

hellittänyt, minun täytyi päästä taloon... Muuan vanha kuva, joka

riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli

minusta kummitus..."

"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut.

Kuulitko heidän keskusteluaan?"

"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani

tuli aarteenkaivaja."

"Ja nyt tahdot ostaa talon?"

"Luulen, että se on hyvä olla olemassa..."

"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"

"En, lähden täältä huomenna."

"Ekaan?"

"Sinne en kai tule."

"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"

"Työni suoritettuani odottaa hän minua."

"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"

"Niin, ja se on tuskin alkanut."

Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän

sanoi jäähyväiset ja lähti.

Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule

kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki

hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän

lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka

oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina

oli viety sinne.

Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn

taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien",

sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."

Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein

tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse

ajatuksiin... Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä;

kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana

niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun

hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden... Oli

aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen,

mitä sillä ei ennen ollut.

Ja sitten hän myi hänet!

Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi

oikeus tyttöön... Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että

tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä,

ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö

hän siitä?... Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi

hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.

Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi

unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain

oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.

Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi

joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni

lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta

nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui

vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin

matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan

voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut

ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.

Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta

hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.

"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.

"Kyllä, tunnen toki!"

"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Esbjörn teki niin.

"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra

on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin

paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena

edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla

kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"

"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet",

huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."

"Ettekö ole löytänyt mitään?"

"En mitään!"

"Oletteko ollut Skossa?"

"Maksaako se vaivaa?"

"Luulen hänen olevan siellä!"

"Silloin lähden heti sinne."

"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."

"Sen kyllä voin uskoa."

Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.

Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen

kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin

viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"

"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra

laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat

tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä,

käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."

"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"

"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja..."

"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."

"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."

"Sen tiedän."

Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi

hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.

Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita

kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä

hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti

katseensa taivasta kohden.

"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"

"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."

"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"

"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle,

jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin

kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä

kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."

"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.

"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan,

opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja

jumalaapelkääväinen mieli."

"Ja he käsittivät sen?"

"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja..."

Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata

häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla

hyödyksi.

"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasi

Johannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."

Niin lähtivät he Skohon.

Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta

munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja

heille osoitettiin muuan pihahuone.

Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko

Kaarina tosiaankin luostarissa.

Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos

hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän

ainakaan tahtonut tehdä niin.

Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".

Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin.

Esbjörn otettiin sentähden töihin.

Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä

itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei

tiennyt mitään varmuudella.

Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen

matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä

nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa

ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin

noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.

Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi

hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.

"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi

hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."

Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi

hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä,

jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on

ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa

lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."

"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.

"Ethän vain ole väsynyt?"

"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."

"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen

lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin

omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista

synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei

häntä löydä koskaan."

Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri

ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen

viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan

porkkanoita.

"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä

kuin voi.

"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."

Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli

noudettava jotakin muuta.

Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä

noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.

Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti

niiden kera kyökkiin.

Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle,

hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet

nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä,

ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän

kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai

toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin

ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään,

lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille,

vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä

Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja,

jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan

kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi

väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt

kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä

tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille

hyvää isä... Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."

"Hän voi olla sairas."

"Niin kauan?"

"Tai kenties hän pelkää!"

"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."

"Mutta luostarikuri."

"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"

"Odotettava!"

"Kuinka kauan?"

"Kunnes löydämme hänet!"

"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä... Minun

täytyy keksiä jotain uutta."

"Ole vain varovainen!"

"Olen kyllä."

Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata

hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat.

Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret

noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia

hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni

heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.

"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä

kaikkea voi, kun oikein päättää."

Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli

sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja

sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä

halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.

Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän

erään nunnan sanovan:

"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."

"En tiedä, kuka 'minä' on!"

"Märta Sparre!"

"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."

"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."

"Kenen muiden?"

"Margareta Erikintyttären!"

"Siinä kaksi, ketä vielä?"

"Iliana Krummedik."

"Vielä kaksi; löydättekö ne?"

"Kyllä!"

"Anna ja Birgitta Folkesson."

"Neljä siis."

"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."

"Kaksi!"

"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"

"Kuudelle vain?"

"En välitä muista!"

"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"

"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."

"Kas, tuossa!"

"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää

useampia."

"Kuka 'viimeinen' on?"

"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin

vainajaksi!"

"Onko hän sairas?"

"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta

hän on niin kalpea."

"Tuossa on vielä kaksi!"

"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä

kohtaan, saa hän ne!"

Sen sanottuaan hän riensi pois.

Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä

Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan

ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.

Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki

Esbjörn heti astuttuaan kammioon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.

"Olen nähnyt hänet!"

"Missä?"

"Kirkossa."

"Näkikö hän teidät?"

"Hän tunsi minut!"

"Saitteko häntä puhutella?"

"Hän ei ollut yksin!"

"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."

"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta

Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista

kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että

meitä on kahdeksan."

"Vainajat eivät syö!"

"Mutta eihän hän ole kuollut!"

"Hyvin sairas siis?"

"Surusta!" kuiskasi tyttö.

"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"

"Hän vihaa luostaria!"

"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"

"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."

"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"

"Sitä en saa sanoa!"

"Mutta alkukirjaimet?"

Hän pudisti päätänsä.

"Saat tämän kauniin omenan?"

Niin houkutteli käärme Eevaa.

"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.

"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.

Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.

"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa

minua häntä tapaamaan?"

"Se on mahdotonta!"

"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."

"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.

Hän riensi pois.

"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen

edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi

sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.

Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.

"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.

Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt

kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt

oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä

Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina

Eliaantyttärestä?"

Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin

kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"

"Olen hänen äitinsä!"

"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.

"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"

"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"

"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut,

olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."

"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on

Kristina rouva lähettänyt."

"Nyt valehtelette!"

"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan,

lähden täältä heti?"

Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten

tavata teitä."

Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui

kirkkoon.

Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena

rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan

kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi

ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.

Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli

kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää,

että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan... Mutta eiköhän täällä

ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen

äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja

hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä

tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän

jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.

Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä

ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut,

ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin

syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.

Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.

Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.

Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja

palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan

himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.

Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta

muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti.

Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä

ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.

Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän

kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi --

Kaarinan.

Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen

surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti

ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun

kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.

"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava

luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin

vastaan.

"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."

"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."

Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa

saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli

arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä

itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.

Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle

vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin

ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.

Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta

tämä ei tullut.

"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja

sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."

"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."

Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa

heti tuli heitä vastaan.

"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä",

sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle

valitettavaa."

"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani."

Hän antoi paperinsa.

Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole

antanut sitä ennen minulle?"

"Sallikaa minun jättää vastaamatta."

"Se on oikeutenne!"

"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."

"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."

"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"

"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"

"Ja kieltääkö hän?"

"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."

"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"

"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin

luulen, että hän mukautuu tahtooni."

Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat

Kaarina ja hänen äitinsä sisään.

Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa... Silmät

olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat

ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.

Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi

hän lempeästi.

"Isä!" vastasi tämä polvistuen.

"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"

"Tiedän sen!"

"Tahdotko tulla mukanani?"

"Äitini..."

"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!"

puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse

pitää huolta lapsestani."

"Siihen on teillä täysi oikeus!"

"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä",

puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla

Tukholmaan häntä tapaamaan."

"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän

houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni

takaisin!"

"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden

salamoivan silmäyksen Esbjörniin.

"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa

tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa

eikä houkutella."

"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää

jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär,

olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon

terveisiä."

"Keneltä?"

"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.

Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas,

kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.

"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.

"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"

"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin

vapautensa!" sanoi Johannes.

"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut

mukaan, minä seuraan sinua."

Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja

kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:

"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi..."

"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle

tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä

täytyy meidän seurata."

"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas!

Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.

Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan,

mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.

Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli

lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden,

älkää lähtekö luotani."

Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne",

virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."

"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on

oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla

on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä

tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja

kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.

"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan

linkkuveitsen, jonka terän avasi.

"Uhkaatteko henkeäni?"

"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla,

huudoilla tai muulla hälinällä."

"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivasti

Johannekselle.

"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun

vain täytätte velvollisuutenne."

"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."

"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni

kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."

"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoi

Johannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."

"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"

"Kuinka kauan?"

"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.

"Huomiseen!"

"Mahdotonta!" tokaisi Esbjörn.

"Tunti kumminkin!"

Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä

olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies

aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle

ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään,

huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen

salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen

mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.

"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn

vetäen armottomasti pois hänen kätensä.

Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla

tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?... Menkää, menkää heti

näkyvistäni."

"Emmehän muuta toivokaan."

"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"

"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella

vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen

ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken

teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."

Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee

vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"

"Antakaa sitten käskynne!"

"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa,

että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos

teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa

pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut

viimeisen sananne tässä maailmassa."

Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa

vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva

nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti

avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina

Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.

Mutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät

halveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan

tervehdyksen.

"Kunnianarvoisa äiti!" sanoi Esbjörn. "Vielä on yksi jälellä; että

seuraatte arkkipiispan asiamiestä portille."

Tähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin

ilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse

ulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut

lauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia

tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä,

ja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki

pensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku

tähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin

päiväntien ilmassa.

Kaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani

rukoillen kätensä ristiin ja huudahti: "Oi, Jumala, kuinka maailma on

kaunis!"

"Älkää sitä vain sanoko täällä luostarin läheisyydessä", vastasi

Esbjörn, nostaen hänet vahvoille käsivarsilleen ja juosten metsään.

Toiset seurasivat läähättäen jälestä, ihmetellen, mihin hän aikoi

suunnata matkansa.

Kun he olivat tulleet pieneen metsäntylvään kappaleen matkan päähän

tiestä, laski Esbjörn kantamuksensa maahan. "Levätkää nyt", sanoi

hän, "minä pidän vartiota."

Isä Johannes istuutui molempain naisten väliin, hän kertoi Kaarinalle

kaiken, mitä tiesi Pentistä. Oliko Esbjörn myöhemmin kuullut hänestä

jotakin, ei hän tiennyt.

Elsa muori kertoi hädästään rakkaan lapsensa tähden, kuinka se oli

hänet ajanut etsimään ja kuinka hän vihdoin oli tullut Skohon.

Vasta tultuaan vakuutetuksi, että Kaarina oli siellä, oli hän

ilmoittautunut abbedissalle ja pyytänyt saada takaisin tyttärensä.

Tämä oli vastannut, että hänen piti joka päivä kiittää Jumalaa siitä,

että hänen tyttärensä oli niin hyvässä tallessa, sillä suuria vaaroja

oli uhkaamassa, ja kun Johannes ja Esbjörn saapuivat luostariin

ilmoitettiin heidät heti herra Kaarle Alfinpojan läheteiksi, ja

abbedissa sanoi, ettei hän päästäisi koskaan Kaarinaa luostarista

ennenkuin nämä miehet olivat poissa.

Hetken kuluttua tuli Esbjörn takaisin tyytyväisesti myhäillen. "Nyt

on vaara vältetty", sanoi hän. "Onko sitten ollut vaara tarjolla?"

"Parvi luostaripalvelijoita on lähetetty eri tahoille ajamaan takaa

ja ottamaan kiinni pakolaisia."

"Mutta jos he tulevat tänne?"

"He ovat jo kaukana poissa, ja jos tahdotte seurata neuvoani, niin

vältämme kyllä heidät."

He lähtivät jälleen taipaleelle ja tulivat samana iltana erääseen

talonpoikaistaloon, johon yöpyivät. Täällä erosi isä Johannes heistä.

"Minun täytyy mennä Mariefrediin", sanoi hän. "Viekää Sten herralle

ja Kristina rouvalle terveisiä minulta ja sanokaa, että tahdon tehdä

heidän puolestaan kaiken minkä voin."

Esbjörn ja molemmat naiset matkustivat meritse Tukholmaan. He

menivät heti linnaan. Kristina joutui Kaarinan nähdessään ilosta

pois suunniltaan, hän sulki hänet syliinsä, kiitti häntä tekemistään

suurista uhrauksista ja kysyi kuinka voisi ne palkita.

"Minulla on tärkeätä asiaa teidän herrallenne", sanoi Kaarina. "Kun

olen ilmoittanut sen, tahdon palata äitini kera Vadstenaan, jossa

isäni meitä odottaa."

"Tahdotko jättää minut?"

"Jalo rouva, olen saanut maailmasta kyllikseni."

"Se on pidellyt sinua kovin kourin!"

"Luulen sentään pahimman olevan voitetun."

Kaarina ei ollut unhottanut kirjeitä, jotka hän oli löytänyt ja

opetellut ulkoa, ja hän antoi Sten herralle täydellisen kertomuksen

niin niiden sisällöstä kuin siitäkin mitä oli muuten kokenut,

ennenkuin hänet vietiin luostariin.

"Nämä ovat merkillisiä asioita", sanoi hän. "Olen jo huhuna kuullut

asioita, jotka vahvistavat tietojenne todenperäisyyden. Kuitenkaan en

voi enkä tahdo ryhtyä mihinkään ennenkuin minulla on niin varmoja ja

hyviä todistuksia, ettei niitä voida tehdä tyhjiksi."

Kristinan hartaasta pyynnöstä lupasi Kaarina palata hänen luokseen

ensin vietettyään talven vanhempiensa luona; ja niin lähti hän

äitinsä kera varman vartioston saattamana Vadstenaan.

* * * * *

Herra Erik Trolle saapui Tukholmaan; pehmeänä ja notkeana kuten aina

puhui hän kunnioituksestaan niin nuorta valtionhoitajaa kohtaan,

joka kuitenkin osoitti niin suurta vakavuutta, ymmärtäväisyyttä ja

huolellisuutta.

Sten herra saattoi vastata ainoastaan kiittämällä hyvästä

arvostelusta ja toivomalla voivansa vastata niitä vaatimuksia, joita

oli oikeus tehdä sille, joka oli asetettu niin tärkeään virkaan.

Sen jälkeen otti Erik herra esiin pergamenttikäärön, joka sisälsi

suostumuksen, että herra Kustaa Trolle tulisi nykyisen arkkipiispan

erottua hänen seuraajakseen. Asiakirjan oli Jaakko Ulfinpoika

allekirjoittanut ja nyt oli valtionhoitajankin kirjoitettava siihen

nimensä ja liitettävä sinettinsä.

"Olen suostunut siihen, että Kustaa herra tulisi arkkiteiniksi, mutta

ei arkkipiispaksi", sanoi Sten.

"Hänen armonsa, Jaakko herra, luuli kuitenkin tietävänsä..."

"Olemme puhuneet siitä, mutta emme pitäneet ratkaisua välttämätönnä,

kun minun korkein toivomukseni on, että hänen armonsa pysyisi vielä

monia vuosia virassaan."

"Mutta nyt on hän lujasti päättänyt erota, ja minua surettaisi

suuresti, jos vastenmielisyydestä minun valtiollisia mielipiteitäni

kohtaan antaisitte poikani kärsiä niiden tähden."

"Voittehan käsittää, Erik herra, etten mielelläni tahdo saada

vihollista arkkipiispan istuimelle."

"Mutta sanon teille, ettei hän ainoastaan ole teidän persoonallinen

ystävänne, vaan lisäksi niin ruotsalainen mieleltään kuin konsanaan

saattaa toivoa. Juuri saadakseni aikaan sovintoa puolueiden kesken

tahtoisin teitä pyytää osoittamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan."

"Mitä nyt sanotte, se ratkaisee kokonaan asian!" huudahti Sten

vilkkaasti. "Jos Kustaa herra on sellainen mies, silloin on hän

minusta sydämellisesti tervetullut; silloin tulemme yhdessä

toimimaan isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi!" Näin sanoen kirjoitti

valtionhoitaja nimensä tärkeään paperiin.

Erik herra vakuutti kiitollisuuttaan ja auliuttaan sitä

osoittamaan. Sitten puhui hän vielä suurista kustannuksista, joita

virkaanvihkiminen aiheuttaisi; vanhan tavan mukaan tapahtuisi se

Roomassa, mutta hänen pyhyytensä piti arkkipiispan istuimen niin

hyvässä hinnassa, että hän tuskin tiesi, miten hänen poikansa

pystyisi sen hankkimaan.

"Tahdon mielelläni avustaa siinä suhteessa mikäli voin", vastasi Sten

Sture. "Ja sitten tervehtikää Kustaa herraa ja sanokaa hänelle, että

teidän kuvauksenne hänen mielialastaan on minussa herättänyt hartaan

halun nähdä häntä."

Erik herra puhkesi suuriin kiitoksiin ja poistui sitten

kallisarvoinen paperi mukanaan. "Minua ilahuttaisi, jos he sopisivat

hyvin keskenään!" jupisi hän itsekseen. "En tunne mitään kaunaa

nuorta herraa kohtaan enkä suinkaan tahtoisi olla hänen sijassaan..."

Mutta Sten Sture hymyili valoisalle ja toivehikkaalle

tulevaisuudelle. "Jos Kustaa Trolle tahtoo pitää lujasti yhtä

kanssani, silloin en pelkää Kristian kuningasta enkä ruotsalaista

rauhanpuoluetta."

* * * * *

Jos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle,

tapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin,

pikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.

"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni

kaikkeen!" sanoo hän tuskitellen. "Mutta tämä, ettei hän tule

takaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin

sietää." Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti

madonnalta voimaa ja tyyneyttä.

Sisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku

käsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet

jalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa

mitään, hänen täytyy odottaa.