Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun
sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta
huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.
Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli
suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.
Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään
Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja
jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka
oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa
raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.
Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä
Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja
ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.
Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin
suoraan ja kerskailevasti.
Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä;
sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin
viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein
höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen
maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli
helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti
hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei
se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän
tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.
Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen,
ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja
kuorsasi äänekkäästi.
Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli
miten selviytyä hänestä... Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut?
Asiaansa ei hän ollut sanonut... kenties ei hänellä sellaista
ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen
miehestä kuitiksi.
Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt
soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan
päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa
korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin
karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty
ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja
soittokello helisi kimakasti.
Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.
Palvelija avasi oven.
"Valoa!" käski maisteri.
Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi
hänen talossaan!
"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.
Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.
Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun,
jonka pani pöydälle.
"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra
hänelle tavattomalla tuimuudella.
"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik
hänen jälkeensä.
"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra
tulisesti.
"Tahdoin säästää teiltä vaivan."
Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille
loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.
Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.
"Aiotteko nukkua vielä?"
"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."
"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."
"Ettekö sitä arvaa?"
"En, se on minulle mahdotonta!"
"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas
isäseni."
Taasenkin tämä hävytön puhuttelu... Mutta Erik herra päätti pysyä
tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!"
sanoi hän.
"Todellakin?"
"Lasken hyvin harvoin leikkiä."
Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin
punaiseksi kasvoiltaan.
Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.
"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta
arkkipiispalta?"
"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"
"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."
Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen
pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava
maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta;
hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin
suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli
menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.
Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja
sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän
suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä
epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en
sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin
voidakseni suostua toivomuksiinne."
"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma
kiitollisuudestani."
"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille
mieluisempaa kuin palvella heitä."
"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit
rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."
"Tosiaankin... aivan oikein..."
"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa
kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat
ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän
kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"
"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."
"Hyväksyttekö sen?"
"Voinkohan muuta?"
"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki
lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen
arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard
de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin
rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka
arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin
ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"
"Oivallisesti sanottu!"
"Katsomatta rikkauksiin!"
"Kulta on pelkkää heinää!"
"Ja korkeaan sukuperään!"
"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"
"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"
"Niin täytyy!"
"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"
"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"
"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista... Olen varma,
että tunnette hänet."
Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin
hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin;
sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:
"Olen muistavinani, että hän eli... eli..."
"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi
neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa... Tiesin kyllä, Erik
herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra... Olisinko muuten
niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"
"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari
nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka
vieraalla näytti olevan hänestä.
Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran
silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä
enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin
siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen
nähden.
"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt,
ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se
painaakin omaatuntoani."
"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."
"Sen tahdon tehdä!... Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta
yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."
"Ty-tär-tä-ni...?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik
herra olisi pahemmin hämmästynyt.
"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden
tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon
suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän
kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen
nähnyt tyttärenne."
"Minä en sitä ilmaise!"
"Ovatko he kauniita?"
"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet
rumia kuin synti.
"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina;
kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."
"Emäntäni..."
"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."
"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."
"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä
nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se
menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on
tälläkin kertaa minua seuraava."
Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä
sanoa.
"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"
"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."
"Sitä en pyydäkään!"
"Tulkaa sitten!"
Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista;
ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä,
mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.
"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.
Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä
sydämensä pohjasta.
Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla
eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet
kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat
huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä
vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja
vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.
Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni
tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"
"Salakamarissa!" sanoi yksi.
"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.
"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.
Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos
ovesta sanomatta sanaakaan.
Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja
odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik
herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.
"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras,
tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka
pyydänkin päästä mukananne karkeloon... Tulkaa, tulkaa!"
Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin..." ja
ojensi kätensä heitä kohden.
Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan,
minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin
iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.
Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen
ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa
jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli
sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen,
kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla
sisään.
Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen
oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan
muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän
kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:
"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"
"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla
kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin
palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun
kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu
kuin maailmakin."
"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla",
vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen
sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle
teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."
"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös
maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."
"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian
saada vastauksen, niin saatte sen heti... Tunnetteko tätä herraa?"
kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.
Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn
kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti:
"Emme!"
"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka
hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt.
"Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan
jotakin teistä!... Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"
Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.
"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi
Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava
rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että
mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän
ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan
hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti
Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei
ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille
tyttärensä kättä.'"
"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui
puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä
miehen merkitystä.
"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.
"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin
herrani tahto", vastasi tämä.
Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden,
että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän
luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma
elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut
vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa
perille.
Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä
ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä
aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli
tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he
tahtoivat itse pitää siitä huolen.
Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä
näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle:
jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet
siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli
osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä
opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä
suorittamaan.
Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen
tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta
väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta;
silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja
kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä
salaisella rakkaudella.
Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he
kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain
seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he
puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi
siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi,
kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat
kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään
häntä.
Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa
luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui
hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään,
oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän
hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi
ritarin asian puolesta.
Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että
Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin
uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin,
tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija
Vesteråsissa.
Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen
oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei
enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki
kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla
olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta
ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin
jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.
Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin
luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan
herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi
toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät
silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara
saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla
suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli
kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin,
hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman
isäntää.
Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden
siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki
kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja
kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut:
"Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että
hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei
sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä
tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin
toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut
enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin
kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.
"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että
tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties
liian paljon sisällä."
"On aika naittaa heidät."
"He ovat hyvin nuoria."
"Siitä ei haittaa."
"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"
"Erika annetaan Algot Sparrelle."
"Vai niin!"
"Ingeborg Knut Hermelinille."
"Leskelle?"
"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."
"Joka voisi olla hänen isänsä!"
"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."
"Eiväthän he tunne näitä herroja!"
"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."
"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"
"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik
herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."
"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."
"Siksi, että on vaara tarjona."
"Vaara?"
"Ettekö näe sitä?"
"Maisteri on viaton."
"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa
peittona."
"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."
"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää... Ja tunnustan, että uskoisin
kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä
on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät
toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."
"Niin, mutta silloin..."
"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti
tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."
"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."
"Sitä ei nyt enää tarvitakaan..." Ja Kirsti rouva jätti herransa
yksin.
Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt
hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen
ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä
päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän
mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä
vuoti verta sitä ajatellessakin.
Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli
neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä,
ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi
alituiseen ollut heidän seurassaan.
Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi;
Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen.
Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen
olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli
hänestä aivan liian koppava.
Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa
pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen
tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman
itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja
tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa
kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista
häntä enimmän miellyttikin.
Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi... kuitenkin hän
epäröi.
Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella,
sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan
ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan
sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin
paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli
tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika
panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen
epäonnistua.
Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje
kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo
kolmen päivän perästä.
Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä
iloa että kaipausta.
"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.
"Toivotteko sitä todellakin?"
"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät
luulin."
"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."
"Imartelette!"
"Asia on kuitenkin niin!"
"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin
kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."
Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu... Se
kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta
sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he
eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten
kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he
tunsivat toisiaan kohtaan.
Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille:
älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään
jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."
Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen
painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he
vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.
Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan
ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä
hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun
ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä
siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen
syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta
puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella
kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi
jättää valittunsa.
Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja
ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen
yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin,
vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän
voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt;
"sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa
katsella ympärilleni ja..."
Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.
Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin
kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui
kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta,
jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta
hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret
heidän kalpeille poskilleen.
Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että
ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella.
Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut
kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan,
rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään... Kuinka
hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä... Kaikki muu kävi
hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän
meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän
töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa,
sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.
Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli
kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei
hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka
oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli
pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari.
Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata
maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka
raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun
omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä
valloilleen.
Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja
levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli
laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän
makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.
Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi
hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.
"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton
kysymyksensä.
"Viimeksi Skosta."
"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.
Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin
Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän
viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."
"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.
"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."
"Tuletteko Vadstenasta?"
"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."
"Mutta nuori mies, josta puhutte?"
"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen..."
Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.
"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen
takaisin.
Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin
suuresti!" sanoi hän katkerasti.
"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoi
Johannes lempeän nuhtelevasti.
Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua
kiusaamaan?" kysyi hän.
"En, ainoastaan pyytämään apua."
"Hänellekö?"
"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."
"Onnettomalle?"
"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"
"Tiedän, että hänestä piti tulla se."
"Vastoin tahtoaan!"
"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen..."
"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen
naisen."
"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."
"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen,
vaikkakin hän on paennut luostarista."
"Paennut?"
"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."
"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.
Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin
saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja
takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa
riistävänsä hengen itseltään.
"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi
musertunut nainen.
"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."
"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"
"Se oli nuoren miehen!"
"Mutta hän oli saanut sen minulta."
"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää
käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"
"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle;
tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en
salli, että hän jättää sen vieraan käsiin -- halvan naisen käsiin."
"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."
"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa
minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"
"Ensin sormus!"
"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."
"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä
Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille
tämän", sanoi hän.
Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin,
että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt
kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut
pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin... kuinka on se joutunut
oikeaan?"
"Sitä en tiedä..."
"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?... Sisältyykö siihen
anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?... Ah, julma,
viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"
"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"
"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?... Se tapahtuu säälistä
tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa
tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä... Näen kyllä,
kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat
linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."
Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä
kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka
minun täytyy tukehuttaa... Hän... Pentti!... Poikani", lisäsi hän
kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy
minun hylätä... uhrata... Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei
mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden
täytyi hänestä tulla pappi... Silloin olisin voinut raivata hänelle
tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen
valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan
häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän
on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan
alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka
raatelevat sydäntäni!"
Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta,
ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut
antaa.
Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi
hän: "Jäättehän tänne yöksi?"
"Se on aikomukseni."
"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."
"Olen valmis siihen."
"Seuratkaa nyt minua!"
"Jos sallitte, jään tänne."
"Mutta täällä on kylmä."
"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."
"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"
"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne
kanssa."
Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun
puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen
kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät
suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi
sisään ja täytti koko huoneen.
* * * * *
Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti
työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän
huuliltaan.
Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä
levolle.
Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä
Katarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.
Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta,
että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen
täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.
Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa,
jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän
kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo,
ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että _hän_ oli maisterin
rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?
Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata
linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan
olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois,
yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan
epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin,
mihin pian katosi näkyvistä.
Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton
erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä
enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden
katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.
Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista
ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi
torniin.
"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa
antamaan sen anteeksi".
Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia
portaissa.
Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän
tiiviimmin ympärilleen.
Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän
kietonut käsivartensa Erikan ympärille.
"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.
"Etkö ole tullut minun tähteni?"
"Antakaa minun mennä!"
"Vastaa, vastaa!"
"Oi, olkaa armelias!"
"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän
sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä,
että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän
häntä suudella.
"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.
Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.
Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen,
huudahtaen: "Pelastakaa minut!"
Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti
portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän
Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet
heti.
"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."
"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään
kyyneliä hänen silmissään.
"Ingeborg!" kuiskasi hän.
"Kuinka uskallatte!"
"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.
"Minulleko olette laulanut?"
"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta
tämä vetäisi sen pois.
"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää
minua isältäni."
"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa
puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt
pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta
tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä
kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti
hän loukatulla ylpeydellä.
"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.
"Menkää, menkää, joku tulee!"
"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta
ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta
ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei
joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan,
hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki
kolme hänen käsistään?
Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah",
sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"
"Minä odotin teitä!"
"Se ei ole totta!"
"Kautta kunniani!"
"Mutta minua te kai silloin..."
"Niin, teitä minä rakastan!"
"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"
"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"
"Että se huvittaa minua suuresti."
"Siinäkö kaikki?"
"Mitä muuta tahdotte?"
"Teidän rakkauttanne!"
"Ettehän ole jalosukuinen?"
"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!"
sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki
uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"
"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta,
seuratkaa minua hänen luoksensa."
"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en
teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."
Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään,
torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat
Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet
keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet
vastaan.
Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri
päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat
käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja
sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.
Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää,
että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja
meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa,
ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon.
Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme
vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa
pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja
madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja
niin onnettomia sitten!
"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää
olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin
olen... olisin kyllä seurannut häntä."
Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa... "Kun minä näin hänen
tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että
olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin
mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat
minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".
"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei
hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle
tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"
"Mutta mitähän isä sanoo?"
"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"
"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"
"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.
Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä
mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät
häntä opettamaan oikean tien.
"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä
molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."
Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien
toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää
yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren
hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.
"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte
minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan
anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.
Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes
tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että
kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.
Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon
kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin
satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä
etsimään."
"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan
hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.
Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra
riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.
"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.
"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni
huostaanne?"
"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"
Kyyneliä ja syleilyjä... rakkautta uhkuvia sanoja... lupauksia ja
vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen
tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan
niin hyvin.
Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden
esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme
vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.
Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes
sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu
kutsui.
Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen
makuukamariinsa.
"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin
voinut kestää sen ilman teitä."
"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"
"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan
Erik herralle."
"Ja saatoitte sen?"
"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui
huoneesta vihoissaan."
"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"
"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa
arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista
poissa suunniltaan.
"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi
annettavaa kuin teillä hänelle."
"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy
kärsiä ja kieltäytyä."
"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."
"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette
tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.
"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa
nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"
"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet
luopumaan kaikista etsiskelyistä."
"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"
"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan
luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta
kytkeä hänet kahleihin."
"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."
"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"
"Ette tunne kullan voimaa!... Mutta kuinka voin saada tietoja
pojastani?... Ilman en voi sietää elämää."
"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."
"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"
"Sen lupaan!"
"Kiitos!"
Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada
isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda
ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja
niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja
siunaavia sydämiä jälkeensä.
Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi
jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.
Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat
käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää
sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.
Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti,
näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.
Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut
kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti
rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.
Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria
pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä,
jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut
siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.
Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen
kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.
Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli
heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.
Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin
ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt
koskaan.
Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä
oli tuleva.
"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä,
joita viedään uhrattaviksi."
Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti
reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja
kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.
Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun
huudahdusta.
Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän
syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.
"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen
kerrottavana teille... Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta
en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli
apukeino."
"Mikä se on, rakas äiti?"
"Tuo kurja Didrik Slagheck..."
"Onko hän tullut takaisin?"
"Pahempaa kuin se; hän on kertonut..."
"Meistä?"
"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."
"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin.
Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.
"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä",
sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."
"Mikä se on?" valitti Erika.
"Avioliitto!"
"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.
"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.
Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän
menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa
häpeän ja pilkan?"
"Ei! Ei koskaan!"
"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."
"Minä myös. Minä myös!"
"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä
tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani
sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille,
herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit
väliin nähdä vanhaa isääsi."
"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän
nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.
"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti
pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle
herra Knut Hermelinille."
Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.
"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui
äitinsä eteen.
Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi,
että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö.
"Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi
Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin
sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen
luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."
Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne
sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa
syliin.
Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:
"Tänään teidät kihlataan!"
"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!...
Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne
vietetään ennenkuin jätän teidät."
"Jätätte...?"
"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan... Siellä tahdon
kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."
"Äiti!"
Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen
polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet
uskoneet.
Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän
tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään
rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta,
ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän
ei jakanut tasan kaikille lapsilleen... Sentähden vastasi hän nyt
heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat
tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa
tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.
Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän
ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta
epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä
enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja
miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin
mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset
saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.
Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan
esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä
päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla,
ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty
lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne
täyttyivät.
7.