"Koettaa tätä kaunista pukua."
"Teithän sen jo eilen."
"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan
ole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan
on niin pulskasti puettu kuin hän."
"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta."
"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla
on enimmän millä koristautua."
"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?"
"Sellaisella voi saada oman kullan."
"Kuinka hupsuja puhut, Outi!"
"Mutta totta se on, neitsyt; kuinka monet välittivät minusta niin
kauan kun kulin kurjassa maatiaismekossani, nyt voin sitä vastoin
saada niin monta kosijaa kuin tahdon."
"Mutta olethan jo tehnyt valintasi?"
"En vielä!"
"Mitä, Outi, etkö sanonut minulle..."
"Mitä neitsyt?"
"Että kunnon Esbjörn on sinut kihlannut."
"Kyllä, mutta..."
"Kadutko sitä?"
"Me erosimme jo kesällä!"
"Ja sitä et ole kertonut minulle!"
"Pelkäsin, että vihastuisitte."
"Niin pitäisi tekemän epäsuoruutesi tähden."
"Älkää panko pahaksenne! Ette voi uskoa, kuinka vaikea on valita, kun
niin monet pyörivät ympärillä."
"Et suinkaan ole kihlautunut uudestaan?"
"Kesällä maalla hakkailivat minua kyökkimestari ja muuan nuori
sotamies."
"Etkö sitä torjunut?"
"Kuinka voin tehdä sen?!"
"Pelkään, Outi, että miellytyshalu saa sinut uudestaan valtaansa."
"Jalo neitsyt, sinä päivänä, jona lähditte matkalle, sanoin heille,
ettei heidän pitänyt enää minua ajatella."
"Kas niin, kas niin!"
"Pidän kyllä kiinni siitä, jolle olen luvannut olla uskollinen!"
sanoi hän kiihkeästi nyyhkyttäen.
"Mutta olethan purkanut hänen kanssaan!"
"En sen toisen!"
"Toisen?"
"Niin, Turon!"
"Suomalaisen nuorukaisen?"
"Hän on ollut täällä."
"Ja kohtasitte silloin toisenne?"
"Minun tähteni hän kai tulikin."
"Ja silloin otit hänet taasen hoiviisi?"
"Täytyihän minun!"
"Esbjörnin tietämättä?"
"Hänhän sitä juuri tahtoikin!"
"Hän tahtoi?" puuskahti Anna.
Outi punastui syvästi. "Luulen, ettei Turo antanut hänelle pahaakaan
rauhaa", lisäsi hän.
"Ole varovainen, Outi; kun nyt kerran olet liittynyt Turoon, niin
ole hänelle uskollinen. Saattaisi tapahtua, ettei hän ole niin
hyväntahtoinen ja myöntyväinen kuin Esbjörn."
"Jos tulen onnettomaksi, on se hänen syynsä."
"Mitä hän voi tehdä siihen?"
"Hänen ei olisi pitänyt antaa myöten!"
"Entä sinun?"
"Minä tein kuten he tahtoivat!"
"Koettakaamme nyt pukua!"
Ja sillaikaa kertoi Outi, että Turosta oli sukeutunut kaunis poika,
että Esbjörn oli aivan liian vanha hänelle, ja sitten näytti hän
kauniin kultasormuksen, jonka oli saanut edelliseltä. "Olen saanut
tällaisen lahjankin", sanoi hän. "Olisi häpeä pettää häntä, sentähden
en sitä teekään."
Puku, jota Outi koetti nuorelle emännälleen, oli vaaleanpunaista
silkkiä, hopeapitsein koristeltu; hänen oli pidettävä sitä muutamien
päivien perästä, seitsemäntenätoista syntymäpäivänään, päivänä, jona
oli ratkaistava hänen kohtalonsa.
Kun hän oli nyt puettu siihen, sanoi hän Outille. "Pidän sen niin
kauan ylläni, sillä Kristina rouva haluaa nähdä sen. Kutsun sitten
sinut."
Hänen oli mentävä naistuvan läpi tullakseen Kristinan
makuuhuoneeseen. Muuan ritari seisoi ikkunan ääressä ikäänkuin
odottaen jotakin. Anna ei olisi huomannut häntä, jollei hän olisi
äkkiä kääntynyt hänen lähetessään.
"Anna!" huudahti ritari hänet nähdessään.
"Maunu ritari!" vastasi hän hämillään.
Ritari ojensi kätensä esiin, eikä hän voinut olla panematta siihen
omaansa.
"Kiitos, että tulitte!" sanoi Maunu sitä puristaen.
"Tulin?" virkkoi Anna kummissaan tahtoen vetää kätensä pois.
Mutta se oli aivan kuin rautapihdin puristama.
"Kiitos siitä, että olette pukeutunut tähän pukuuni" lisäsi Maunu
katsellen intohimoisesti häntä.
"Tähän pukuun? En ymmärrä teitä."
"Kyllä ymmärrät minut!" sanoi hän. "Tiedät, että olen kauan
rakastanut sinua, mutta et voi tietää, kuinka olen kärsinyt näinä
kuukausina, joina en ole saanut sinua nähdä. Nyt kävi ikävä minulle
liian raskaaksi, sentähden kirjoitin sinulle ja pyysin kohdata sinua
täällä. Kiitos, kiitos, että tulit, sieluni armahin!"
Maunu herra oli kietonut käsivartensa Annan ympärille ja pelästys oli
vienyt tältä kaiken vastustusvoiman, mutta nyt painoi ritari huulensa
hänen otsaansa vasten ja suuttumus sai hänet jälleen tolkulleen.
Melkein rajusti riistäytyi hän hänen sylistään.
"Olen yhtä vähän saanut mitään kirjettä kuin tullut tänne teitä
kohtaamaan", sanoi hän. "Mutta että unhottaisitte niin sen
kunnioituksen, johon olette velvollinen jalosukuista neitsyttä
kohtaan, sitä en totisesti ollut teiltä odottanut, Maunu herra!"
Ritari kalpeni ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Olette itse
antanut minulle oikeuden tavoitella kättänne, kolmen päivän kuluttua
on teidän valittava minun ja veljeni välillä. Hän on kateissa
eikä näytä aikovan asettua toiveideni tielle... Aiotteko rikkoa
lupauksenne, ylväs neitsyt, vai piileksiikö Åke peläten kostoani?...
Suositteko onnetonta veljeäni?... Voi häntä; jollei hän voi ottaa
henkeäni, täytyy minun ottaa hänen!"
"Veljestänne en tiedä mitään!" vastasi Anna pontevuudella, joka
melkein ihmetytti häntä itseään. "Antamaani lupausta en petä.
Seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni kihlaudun jonkun Göksholman
herran, Maunun, jälkeläisen kanssa; sanon teille, että teen sen
sovittaakseni suuren syyn, ja rukoilen madonnaa, että olisin
kelvollinen uhri; mutta en odottanut, että sentähden palkitsisitte
minua moisella loukkauksella, sitä en ansainnut."
Koskaan ei hän ollut Maunu herrasta ollut niin kaunis kuin tällä
hetkellä, kun suuttumus salamoi hänen silmistään.
"Anna anteeksi mieletön rohkeuteni", sanoi ritari notkistaen
polvensa. "Älä lue sitä minulle rikokseksi."
"Nouskaa, ritari, ja jättäkää minut heti."
"Ilman anteeksiantoanne?"
"Saatte sen, kun kohtaamme ensi kerran toisemme."
Anna palasi kamariinsa. Outi oli vielä siellä ja näytti odottavan
häntä.
"Pian pois tämä!"
Sanat eivät sietäneet mitään vastaväitteitä, korea puku riisuttiin
nopeasti.
Pukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen
valloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:
"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?"
"En uskaltanut antaa sitä teille!" vastasi Outi punastuen. "Tässä se
on."
"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!"
"Mutta, ankara neitsyt?"
"Tai poistu palveluksestani!"
"Minä menen, minä menen!" Outi riensi pois.
Kun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin
huumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen
rintansa... Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?... Hän, Anna,
olisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin
seurannut?... Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että
hän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt
hänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle
pyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.
Mutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa
tuntui melkein häpäisevältä... Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun,
kääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.
"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle,
mitä on tapahtunut tänään!" sanoi hän.
"Olisitko ollut yhtä ankara, jos hän olisi ollut Åke?" kuiskasi ääni
hänen sielussaan.
"Hän ei olisi koskaan käyttäytynyt niin, sillä hän olisi ymmärtänyt,
etten olisi koskaan voinut häntä enää rakastaa!"
Kristina rouva oli Annan ainoa uskottu, ja tälle kertoi hän mitä oli
tapahtunut.
"Sinä pysyt lujana päätöksessäsi?" kysyi tämä.
"Lujempana kuin konsanaan!"
"Ajattele ikäeroa!"
"Ajattele, mistä on kysymys!"
"Jumala suokoon sinulle voimaa!"
"Olisitko sinä menetellyt kuten minä?"
"Luulen niin!"
"Kiitos! Kuinka lohduttavaa on tietää, että joku ymmärtää minua."
"Mutta mitä Gunilla rouva sanoo?"
"Sten herran on pidettävä minun puoltani hänen edessään."
"Saanko puhua hänelle siitä?"
"Tee se, rakkahin Kristina!"
"Mutta jos hän sanoo: tämä on hulluutta, annatte molemmat tunteiden
eksyttää itsenne?"
"Silloin tottelen tunteitani ja eksyn, ennenkuin itsekkäitä halujani
ja kadun -- liian myöhään."
"Olet oikeassa."
Kun Anna palasi takaisin huoneeseensa, käski hän Outin noutaa
Esbjörnin. Tyttö riensi täyttämään käskyä ja palasi pian Esbjörn
mukanaan.
"Jätä meidät, Outi, tahdon puhutella häntä yksin."
Outi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta meni heti.
"Jos voin jotakin tehdä hyväksenne, jalo neitsyt, olen valmis", sanoi
Esbjörn.
"Muuan Sten herran ja Kristina rouvan ystävistä on kadonnut
jäljettömiin."
"Kuka niin?"
"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."
"Kalmarin päällikön poika?"
"Juuri hän; on tehty monia tiedusteluja, mutta kaikki turhaan... Hän
on jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa sanoo viipyvänsä poissa kuusi
kuukautta, mutta on kulunut yhdeksän hänestä kuulumatta mitään...
Hänen isänsä hätä ja pelko on suuri ja..."
"Onko mitään epäluuloja?"
"Enpä luule..."
"Tiedättekö ajan, jolloin hän katosi?"
"Se oli kesällä, kohta lähtömme jälkeen."
"Hm... Merkillistä.."
"Kenties on häntä kohdannut jokin onnettomuus."
"Oh, kuinka tuhma olen!" huudahti Esbjörn. "Minähän tapasin hänet!"
"Missä, missä?"
"Täällä Tukholmassa! Olkaa huoletta, jalo neitsyt; voin kyllä hankkia
hänestä tietoja!"
"Voitteko todellakin!" sanoi Anna ojentaen hänelle hukkuvan tavoin
molemmat kätensä.
Samassa kuin hänelle välähti toivonsäde, tunsi hän, että epätoivo oli
ollut hänet melkein surmaamaisillaan.
"Ritari matkusti täältä isä Laurentiuksen, Vadstenan luostarin
priorin kanssa", sanoi Esbjörn; "saman miehen, joka lähetti
vainukoiransa nuuskimaan vankia, jonka hän oli viekkaudella
ja väkivallalla pakottanut ajeluttamaan päänsä; saman miehen,
joka laahasi Kaarina Eliaantyttären Skohon ja kielsi abbedissan
päästämästä häntä vapaaksi. Nyt tiedätte, jalo neitsyt, minkä
arvoinen isä Laurentius on."
"Miksi tahtoi hän ritarille pahaa?" kysyi Anna vavisten ja
kalmankalpeana kauhusta.
"Ei ole hyvä tietää, mitä hän on uskotellut. Ritari seurasi häntä
vapaasta tahdostaan, mutta ei liene helppo saada selville, tokko hän
sinne jääkin vapaasta tahdostaan."
"Mihin hänet on viety?"
"Luullakseni Vadstenaan!"
"Tahdotteko lähteä sinne?"
"Mielelläni, jos Sten herra suostuu."
"Kysyn häneltä."
"Saanko sanoa teille mielipiteeni, neitsyt?"
"Tee se!" Anna tarttui kiitollisena hänen käteensä.
"Miksi ette ilmoittaisi hänen isälleen?"
"Niin, se on totta!"
"Tai veljelleen!"
"Ei, sanon sen hänen isälleen!"
"Ette te, neitsyt!"
"Miksi en?"
"Antakaa minun tehdä se."
Kun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina
maahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen
salaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään
pelättävää. "Niin, niin!" vastasi hän. "Tehkää kuten itse tahdotte."
Esbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.
"Esbjörn!" sanoi Anna. "Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat,
että heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin...
Jumala teitä siunatkoon!"... Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja
puhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja
sitten lähtenyt.
* * * * *
Syntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja
ystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna
yksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan
muistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien
syliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.
Sten herra tahtoi vielä viime hetkessä estää hänen aikomustaan.
"Gunilla rouva on tosin myöntänyt teille vapauden valita", sanoi
hän. "Mutta ei kai ole koskaan pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että
antaisitte isälle etusijan poikien rinnalla, ja tuskinpa se saanee
sukulaistenne hyväksymistä."
"Miksi ei, kun kerran sydämeni on kiintynyt häneen?"
Anna oli pyytänyt puhutella Kalmarin päällikköä tuntia ennen muiden
vieraiden saapumista, ja tämä oli saapunut täsmälleen.
Annan nähdessään levitti tämä käsivartensa ja sanoi:
"Tyttöseni!"
"En vielä!" vastasi Anna.
"Mitä?"
"Olitte antanut minulle luvan valita!"
"Olen saanut vihjeitä, mistä mahdollisesti löydän Åken. Tahdotteko
viivyttää päätöstänne, kunnes palaan?"
"En", vastasi Anna, "sitä ei tarvita."
"Annatte siis kätenne Maunulle! Hän rakastaakin teitä yli kaiken
maailmassa."
"Pidän kiinni siitä, että minulla täytyy olla vara valita kahden
välillä!" sanoi Anna, heleän punan peittäessä hänen äsken niin
kalpeat poskensa ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Hän oli
ilmeisesti tuskissaan.
"Mikä teitä huolestuttaa, rakkahin neitsyt?" kysyi ritari hellällä
osanotolla. "Tiedättehän, ettei toinen pojistani näytä pitäneen
mahdollisena voittaa teitä."
"Silloin täytyy teidän astua hänen sijalleen!"
"Minun?"
"Jollette tekin pidä sitä mahdottomana; mutta silloin olen vapaa
lupauksestani!"
"Jollen tuntisi teitä, Anna, pelkäisin tässä piilevän vilpistelyä."
"Sanokaa vain, että tahdotte kilpailla kädestäni."
"Saadakseni rukkaset?"
"Entä sitten; ketään ei ole saapuvilla!"
"No, olkoon sitten niin!" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön
edessä. "Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin
teidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta
vuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta,
jos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle
pienen sijan sydämessänne."
"Nouskaa, herra ritari!" sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Annan
sen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!"
Hän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta
ei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein
suuttuneena huudahtaakseen:
"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!"
"Se onkin totisinta totta!" vastasi Anna. "Ottakaa käteni, viekää
minut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu,
matkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut."
"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan
pojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?"
"Kenties?"
"Mutta jos niin on?"
"Oletteko unhottanut ennustuksen?"
"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä
molemmat."
"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen."
"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?"
"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!"
"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?"
"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon
teille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!"
"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"
"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!"
"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä
lupauksestanne?"
Anna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin
ennenkin: "Toivon, että se pannaan täytäntöön."
Ritari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: "En ole
koskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka
kiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa."
Sen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten
seurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja
joka säteili juhlallisesti valaistuna.
Kun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen
huudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului
parahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät
poikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.
Herra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla
rouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin
lisäämään puoltavan sanansa. "Pelkään", sanoi hän, "että hän muuten
suorastaan kieltää minulta tyttärensä."
Kaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa.
Ritari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna
niin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken
yläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen
pyrkimyksilleen.
"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani", sanoi ritari Annalle.
"Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on
tapahtunut."
"Tuotte kai hänet mukananne?"
"Aivan varmaan, jos hän on siellä!"
Mutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna:
"Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani."
Seuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja
riutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: "Tulen isäni käskystä
lausumaan teille onnitteluni." Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta
loitolta.
"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni -- menneisyyden
unhotukseksi."
"Mutta minä en voi, en _tahdo_ unhottaa", keskeytti Maunu ritari
intohimoisesti. "Sen sanoin jo isällenikin erotessa."
"Teidän on otettava sananne takaisin hänen palattuaan."
"Silloin olen jo kaukana täältä!"
"Te erositte vihoissanne toisistanne?"
"Emmekä tapaa toisiamme enää koskaan!"
"Kuulkaa sitten minunkin sanani!" vastasi Anna leimuavin silmin.
"Teidän emännäksenne en tule koskaan!"
Kuinka Maunu synkistyikään nämä sanat kuullessaan! "Inhoatte siis
minua?"
"Rakkauden ja inhon välillä on leveä tie; tarjoan teille ystävyyteni
ja lupaan tehdä isänne niin onnelliseksi kuin voin, mutta vaadin,
että te puolestanne heitätte pois kaikki pahat ajatukset ja
käyttäydytte meitä kohtaan kuten poika isäänsä ja äitiään kohtaan."
"Minä en voi!" huudahti ritari heittäytyen hänen jalkoihinsa. "Oi,
Anna, Anna, mitä olette tehnyt?"
"Täyttänyt velvollisuuteni; se voi väliin olla katkeraa, mutta meidän
täytyy alistua siihen!"
"Sanokaa minulle ainakin syy vastenmielisyyteenne minua kohtaan...
Ah! Te rakastatte Åkea? Kieltäkää, jos voitte?"
Taasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.
Anna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. "Eikö minulla
silloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?"
"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?"
"Veljenmurhaaja siis!"
"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!"
"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa.
Herra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä
arvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin;
miksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo
tehdä itseäni koskaan arvottomaksi."
Mutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat
ritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli
tehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys
poltti syvään.
"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä", sanoi hän. "Ja koetan,
mitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!" Näin sanoen riensi hän
pois.
Mutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta,
minkä hän oli saanut ylhäältä.
"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi", ajatteli hän. "Mutta hyvät
enkelit tulevat varmaan olemaan apunani."
* * * * *
Kun linnanpäällikkö seurueineen saapui Vadstenaan ja heti sen jälkeen
kysyi luostarista poikaansa, sai hän hämmentyneen, välttelevän
vastauksen, ettei oikein tietty, oliko ritari vielä siellä.
Hänen täytyi hetken aikaa odottaa ruokasalissa, ja kun konfessori
vihdoin tuli, sanoi hän, että veli Laurentius, joka oli ritarin
uskottu ystävä, ei tällä haavaa ollut kotona, ja hänen ollessaan
poissa ei kukaan saanut jaloa herraa häiritä hänen opinnoissaan.
"Ette näytä tietävän, kuka olen", sanoi Juhana Maununpoika ylväästi.
"Seuratkaa minua heti poikani luo!"
"Se on melkein mahdotonta", vastasi konfessori hämillään.
"Minulla on mukanani kaksikymmentä miestä ja murtaudun sisälle!"
"Jalo herra!"
"Menkää edeltä!"
Käsky täytettiin; muuta keinoa ei ollut.
Kun ritari astui kammioon, jota lepattava lampunvalo heikosti
valaisi, ja näki poikansa innokkaasti kirjoittavan, kiinnittämättä
huomiota tulijoihin, näki kuihtuneet kasvot ja hivuttavan punan
niillä, silloin puuskahti hän tuskallisella isänhellyydellä:
"Åke, mitä teet?"
Tämä käänsi puoleksi hämmentyneen katseensa häneen. "Isä", sanoi
hän lempeästi, "älä minua häiritse." Sen jälkeen jatkoi hän, jos
mahdollista entistään innokkaammin.
"Poikani, mitä sinulla on hommana?"
Tämä viittasi paperikasaan. "Lue!" sanoi hän.
Ritari teki, kuten hän pyysi. Ne olivat kummallisen hurjia ajatuksia,
väliin oli valitusta onnettoman kohtalon tähden ja puhetta jostakin
salaisesta, ihmeellisestä, joka kerran ilmaistaisiin. Mutta
kaikkialla loisti mielipuolisuus lävitse.
"Haluan jäädä poikani kanssa kahden!" sanoi ritari ankarasti ja
käskevästi.
Konfessori seisoi ja tepasteli, mutta oli pakotettu lähtemään.
Sillävälin teki Åke herra työtään edes nostamatta päätään.
"Kenen tähden teet tätä, poikani?"
"Siitä on koituva sukuni kunnian pelastus!"
Aikoja sitten unhottuneet muistot palasivat Juhana Maununpojan
sieluun... Hän otti nopeasti paperin toisensa jälkeen, useita näistä
lauseista oli hän muinoin kuullut onnettoman isänsä hokevan. Hän oli
kuullut myös huoneesta Vadstenan luostarissa, jonka seinille tämä oli
kirjoittanut sekavia ajatuksiaan.
Hän muisti, että kohta hänen isänsä kuoltua oli Vadstenan luostari
tarjonnut leskelle kopion, mutta vaatinut niin suuren palkkion, että
siitä oli täytynyt luopua. Sittemmin oli tehty tarjous Tanskaan...
Kenties oli se hyväksytty, kenties ei ollut löydetty ketään, joka
olisi ottanut työn tehdäkseen, ja niin oli siihen saatu hänen
poikansa... ja mielipuolisuus tuli luultavasti olemaan hänen
palkkansa!
Tässä vaadittiin nopeaa toimintaa, mutta suurta varovaisuutta.
"Rakas poikani, tulen sinua noutamaan."
"Tarvitsen vielä neljä vuotta, isä -- ennen en voi tulla... Älä
häiritse minua!" Ja taasenkin kiiti kynä paperilla ikäänkuin täytyisi
hukattu aika voittaa takaisin.
Ritari seisoi neuvotonna. Hän näki, millä huolellisella tarkkuudella
Åke pani kirjoitetut paperit kasaan; oli kuin ne olisivat olleet
puolet hänen sielustaan.
Konfessori astui uudestaan sisään, hän kysyi, oliko ritari tutustunut
merkilliseen työhön.
"Olen", vastasi hän. "Ja aion viipyä muutamia päiviä kaupungissa
tutustuakseni siihen edelleen."
Tämä ei näyttänyt olevan konfessorin mieleen, mutta hän ei uskaltanut
virkkaa mitään.
Kun Esbjörn oli kertonut ritarille, että hänen poikansa oli
Vadstenassa, oli hän lisännyt: "Jos tarvitsette neuvoa tai apua, niin
etsikää käsiinne seppämestari Eskil Eliaanpoika, hänen tyttärensä voi
olla teille suureksi hyödyksi."
Juhana herra lähti sinne suoraan luostarista ja hän tapasi koko
perheen koolla.
Peittelemättä ilmoitti hän asiansa.
Mies sadatteli munkkien juonia.
Elsa muori sanoi: "On kuin pistäisi kätensä ampiaispesään, jos tekee
jotakin heitä vastaan."
Mutta Kaarina tuumi, että jos isä Laurentius oli poissa, ei se
saattanut olla niin vaarallista.
Nokkela tyttö kyseli kaikki seikat ja tuumi tarkoin, mihin oli
ryhdyttävä. Ja seuraavana päivänä, kun ritari meni luostariin,
vei hän mukanaan sepältä saamansa suuren pullon, täynnä korkkiaan
myöten, ja samoin suuren rohdintukon, jonka oli saanut Elsa muorilta.
Sepänoppilaaksi puettuna ja noettuna kasvoiltaan seurasi Kaarina
mukana kantaen koria, jossa oli ruokaa ja viiniä. Melkoisen lahjan
annettuaan onnistui ritari portinvartijan suostumuksella viemään
mukanaan niin kiellettyjä esineitä. Oli varhainen aamu, mutta Åke oli
jo täydessä työssä, hän näytti miltei kalpeammalta kuin edellisenä
päivänä.
"Sinä et ole nukkunut yöllä", sanoi isä.
"Minulla ei ole ollut aikaa", kuului hieman kärsimätön vastaus.
Kaarina teki kysyvän liikkeen ja ritari nyökäytti hyväksyvästi
päätään.
Nopeasti sieppasi tyttö lampun, jonka sytytti, ja sen jälkeen kaasi
hän pullon sisällön kiviastiaan.
Åke herra oli selin, mitä häntä liikuttivat heidän hommansa. Ja
kuitenkin olisi hän antanut henkensäkin niitä estääkseen.
Kaarina kasteli suuren rohdintukkonsa kivimaljassa, ja uskomattomalla
nopeudella siveli hän sillä seiniä, samentaen tykkönään ennestäänkin
himmeän kirjoituksen. Sillävälin otti ritari salavihkaan
kallisarvoiset paperit ja poltti ne lehti lehdeltä, Åken yhä
kirjoittaessa puhdistaakseen onnettoman isoisänsä muiston.
He olivat siten puuhailleet äänettöminä useita tunteja. Ritari oli
ottanut viimeisen paperiarkin ja Kaarina hiipinyt melkein Åken
viereen, tämän sitä huomaamatta; silloin oli hänen pantava juuri
täyteen kirjoittamansa paperi valmiiden päälle, ja huomaten näiden
olevan poissa käännähti hän kovasti pelästyneenä ympäri.
Liekit söivät parhaallaan viime yön työtä, hän ymmärsi, että kaikki
muukin oli mennyt samaa tietä, ja kauhu kangisti hänen kielensä;
mutta kun hän kohotti katseensa ja näki, missä tilassa seinäkirjoitus
oli, silloin päästi hän epätoivon parahduksen ja kaatui tiedotonna
maahan. Kaarina kohotti hänen päätänsä ja valeli sitä vedellä.
"Kutsukaa väkenne, herra ritari", sanoi hän. "He odottavat ulkona."
Mutta luostarinkin väki oli kuullut huudon ja riensi paikalle. Syntyi
tuima sananvaihto siitä, saatiinko tiedoton ritari viedä luostarista
pois. Kun hän oli täällä sairastunut, oli häntä täällä hoidettavakin,
sanoi konfessori, ja vaadittiin linnanpäällikön mahtikäsky isänvallan
ohella, ennenkuin konfessori ja veljet suostuivat luovuttamaan
puolikuoliaan.
Herra Juhana Maununpojan palvelijat olivat jo ehtineet kantaa nuoren
herran ulos, ennenkuin luostariväki joutui paikalle; kinastelua
jatkui vielä ulkona pihallakin, ja Kaarina sai siten aikaa
poistaakseen kaikki todistukset heidän osallisuudestaan ilkityöhön.
Kaikki sellaiset kätkettiin pieneen koriin ja kantaen sitä kädessään
hiipi hän nopeasti ja huomaamatta pois luostarista.
Lyhyin päivämatkoin vei Juhana herra poikansa Kalmariin. Usein oli
tämä houraillut, usein ollut aivan tiedotonna.
Ritarin hartaasta pyynnöstä lähti Kaarina samaan aikaan matkalle
Tukholmaan viemään Anna Bjelkelle tietoa siitä mitä oli tapahtunut.
Hänelle saattoikin käydä vaaralliseksi oleskelu luostarin
läheisyydessä, kun oli ehditty päästä selville, mitä kaikkea oli
tapahtunut, ja mahdollisesti paljastettu Kaarinan osallisuus siihen.
Mutta muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Anna Juhana herralle:
"Rakkahin herra!
Suuresti ilahuttaa minua se, että Åke herra on nyt paranemaan
päin. Äidiltäni olen äskettäin saanut kirjeen; sanottuani
hänelle, etten koskaan tahdo tulla muiden kuin teidän omaksenne,
on hän antanut suostumuksensa yhdistymiseemme. Rakkahin herra,
lasken nyt tulevaisuuteni teidän käsiinne ja olen iloinen ja
valmis emännäksenne minä päivänä tahdotte! Sten herra ja Kristina
rouva lähettävät teille monia rakkaita terveisiä.