_Pernilla Klauntytär_."
Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä;
viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen,
mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan...
Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi
heidät ilmi?...
Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit
murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän
luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään --?... Mutta tyttö,
jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen
ilmaisemaan... Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden
ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä
Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.
Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.
Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois
Johanneksen nähdessään.
"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi
hän avoimen käärön.
Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän
punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"
"En saanut sitä teille jätettäväksi."
"Oletko lukenut...?"
"Ainoastaan pikku lapun."
"Ja miksei enempää?"
"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."
"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili
piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen
ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit
hyvitykseksi?"
"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin... "Arvaatte
kai sen."
Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan
onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan
uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan
katseensa.
"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa
Ruotsissa."
"Missä tarkoituksessa?"
"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet
vapauttaa."
"Onko hän ylhäissukuinen?"
"Onneksi ei."
"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos
luulet voivasi _löytää_ sieltä mitä tahdotaan salata."
"Se on kuitenkin ainoa keinoni."
Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas
ystävä?" kysyi hän.
"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"
"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että
siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen
harvoin ketään... Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat
päiväni ilottomat ja yöni unettomat... Istu tähän vierelleni, niin
tahdon sanoa sinulle jotakin."
Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä.
"Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää
mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli
jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti
saadakseen eripuraisuutta välillemme."
"Sitä en usko."
"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt
hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes
lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli
ensi kertaa osakseni."
"Suurentelette pikku asioita."
"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."
"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"
"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet
järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on
ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle...
Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän
kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo... En, totta pulmakseni,
ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa
sinuunkaan, Johannes."
"Kuinka onneton olette ollut!"
"Siinä olet oikeassa!"
Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.
"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron
sinulle nykyisistä asioista."
"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"
"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani
sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat,
inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn... Sentähden on
sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on
suotu... Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut
häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin
Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna...
Mutta kas tässä..." Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja
osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka
tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne
lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä
uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot,
kunnes myrsky puhkeaa."
"Hirveää!"
"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia
hävittämään ja polttamaan."
"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"
"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on
kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän
koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy
sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun,
kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"
"Milloin _se_ tulisi!"
"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."
"Se on tähän asti voinut puolustautua."
"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."
"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."
"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."
"Uhkaavatko nekin."
"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja
ovat vannoneet hänet tuhoavansa."
"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."
"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika..."
"Olen kuullut hänestä puhuttavan..."
Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia
korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran
hengiltä!"
"Kenelle hän on vannonut!"
"Sigbrit rouvalle."
"Hänelläkin on tässä osansa!"
"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä
onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."
"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"
"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika
ja hänen emäntänsä?"
"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"
"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole
vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."
"Herra Erik Trollea?"
"Hänen poikaansa Kustaata!"
"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"
"Hän pyrkii siksi!"
"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."
"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee
hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin
kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin
valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."
"Se on vaarallista peliä."
"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle
esimiehelle!"
"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa
keskenään."
"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta
häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi
häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se
sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä
syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."
"Koko kansa asetti hänet etusijaan."
"Vaikkapa!"
"Ja hän oli kelpoisin!"
"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."
"Millä tavoin?"
"Minä eroan!"
"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"
"Minun täytyy!"
"Mikä pakottaa?"
"Tahdon kuolla -- luonnollisen kuoleman."
"Luulette siis, että...?"
"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."
"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"
"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen,
kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut
horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon,
ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."
"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"
"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä
ajatuksia."
"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"
"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa
tapauksia?"
"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää..."
"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään
todistaa olevani hänen ystävänsä."
Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen,
ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa
valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa
äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi,
että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.
Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi
puhutella Johannesta.
Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen
vastaamaan. Kirje oli tällainen:
"Kunnianarvoisa isä!
Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman
hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua
sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut
hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän
kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie
ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä.
Kirjeessänne -- josta hän sydämellisesti kiittää -- olette
maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä
palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on
liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen
vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä
tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on
nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja
suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.
Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen
ja nöyrä palvelijattarenne
_Anna Erikintytär Bjelke_."
Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä,
kohtasi hän rehellisen silmäparin.
"Nimesi on Esbjörn?"
"Niin on!"
"Tiedätkö mistä on kysymys?"
"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"
"Oletko nähnyt hänet?"
"Monet kerrat!"
"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes
mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli
tehtävä.
"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin
hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain
täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia
suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän.
'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he,
'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa
katkerammalta?'"
"Asuvatko he Vadstenassa?"
"Isä on kaupungin taitavin seppä!"
"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"
"Siellä ei hän ole!"
"Kuinka sen tiedätte?"
"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja
hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään
vankilaan, olisi hän löytänyt hänet... Kuten sanottu, siellä ei hän
ole."
"Onko äiti lakannut etsimästä?"
"Sitä ei hän tee koskaan."
"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"
"Ei tähän asti."
"Jos te nyt auttaisitte?"
"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa... Minulla on
oma tapani nuuskia."
"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti... Kas tässä -- tässä on
valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit... Se on
arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten
hyväksi näet."
"Annan sen äidille."
"Kiitän sinua siitä."
"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."
"Ekholmasta."
"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"
"Niin luulen."
"Siinä on ensimäinen johtolanka."
"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."
"Osaan kyllä niitä hankkia."
Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut
laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon;
Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja
Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella
tiellä, jolle hän oli kääntynyt.
Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen
käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään
luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut
koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin
käsiinsä... Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet
häneltä?
Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli
lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi
kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden
täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.
Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei
moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta
lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta,
kiertelemättä, kaartelematta.
Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta.
Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius
hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän
Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen
virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen
kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös
rauhanpuolueeseen."
"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle,
eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"
"Sitä en usko."
"Nyt teette vääryyttä itsellenne."
"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."
"Jo?"
"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat,
mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi
hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät
äänet kaikkialla maassa."
"En luullut häntä kovin tunnetuksi."
"Kysykää rouva Bontilta..."
"Ahaa, häneltä?"
Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö
luota häneen?"
"En paljoa."
"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."
"Hän siis on sen sanonut?"
"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa
herran pilviin."
"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle
suosiollisen?"
"Tosin kyllä."
"Hän on oleskellut talossanne."
"Lähes kaksi vuotta."
"Tarvitaanko enempää!"
"Siitä ajasta se alkoi."
"Mikä?"
"Epäluulo, pelko..."
"Minkätähden?"
"Että olin tiellä."
"Ettekö vain pettänyt itseänne?"
"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."
"Entäs sitten?"
"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"
"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"
"Voitteko sitä epäillä?"
"Silloin hän vihaa teitä!"
"Niin, kuolemaan saakka!"
"Mutta miksi?"
"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan;
eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän
ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."
"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois;
miksi otitte hänet jälleen takaisin?"
"Kustaa herran pyynnöstä."
"Niinkö!"
"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen
yksin saattoi sen torjua."
"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."
"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä..."
"Alan ymmärtää sen."
"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"
"Onko teillä voimia siihen?"
"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun
pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."
"Matkustakaa sitten!"
"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta
palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."
"Alistutteko siihenkin?"
"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä
tiedän... nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni...
Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt
kostaa hän ja kostaa hirveästi."
"Ettekö te voi vapautua hänestä?"
"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen
kiusausta sitä uskomaan... Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä,
ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko
palannut uudestaan."
"Häntäkö pelkäätte?"
"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."
"Niin, se on totta."
"Etkö kuullut mitään?"
"En, en mitään."
"Sen arvasinkin!"
"Tiedättekö syyn?"
"Olit saanut unijuoman."
"Mistä sen päätätte?"
"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun
olit sammuttanut lamppusi."
"En kuullut mitään!"
"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa,
kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä
tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."
"Tahdon häntä puhutella."
"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota
iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."
"Tuleeko hän joka yö?"
"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta,
ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle
erittäin suosiollinen."
"Se ei minua kummastuta."
"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi
hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."
"Se on totta."
"Jätettäviksi minulle... Hän tiesi, että ne olisivat sitä
tervetulleemmat... Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi
ansaitsevansa kiitollisuuttani."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanasta sanaan!"
"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"
"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"
"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan
hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"
"Uskallatko tehdä sen?"
"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole
tahtonut sanoa."
"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"
"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"
"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut
sellaisen löytäväni!"
"Tulette olemaan tyytyväinen!"
"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo
muutaman päivän perästä... Upsalasta matkustan Skohon... sinun on
tultava sinne mukanani."
"Mutta sitten eroamme!"
"Tahdotko sitä välttämättä?"
"Minun täytyy mennä Ekholmaan."
"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."
"Niin."
"Saat sen Skossa."
"Muistutan teitä siitä."
"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin
luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja
arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi
toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen
luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."
Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan
makuukamariin.
Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle,
hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi
oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta
sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.
Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla
matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi,
kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja
antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.
Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän
näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan,
että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.
Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle,
Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."
"Sitä en luule!"
"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen
kasvoistaan, päätän kokemuksesta."
"Sitä en ymmärrä."
"Mutta tahdothan auttaa minua?"
"Sen tahdon."
"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."
"Silloinkin!"
"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."
"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"
"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."
"Hyvä on."
Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle
iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan,
melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan
vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä,
ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota
vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.
Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä
Johannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.
Hän nukkui heti kuten tavallisesti.
Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen
silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy
kuulla minua", sanoi ääni.
"Puhukaa!"
"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne
rakkaalle Sten herralleen... Karkurin, jota vadstenalaiset veljet
etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja
kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla
karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse
minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi
uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt..."
"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.
"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö
kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä
hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen
jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on
hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja
ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."
"Nyt valehtelette!"
Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes
katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos
reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin
muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.
Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan
valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren
rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään... Silloin
muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi
hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili... Silloin kuuli hän
hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli
takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei
uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin.
Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian
nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.
Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet
sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat
kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen
huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös
ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli
tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä,
jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman
vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on
jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."
"Miksette laita häntä pois?"
"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi
epäillä."
Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa,
mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten
sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä
hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä,
mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta
hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse
toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.
Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty
viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa
saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.
Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat.
Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa
tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille
siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti
koristettu, ja toimitti itse messun.
Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja,
ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki
kalleudet säilytettiin.
Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset
korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen
tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta
luonnonraittiiseen elämäänsä. _Se_, jota hän nyt oli viettänyt monia
kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa
häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä
onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?...
Isä Johannes saattoi sen käsittää, _hän_, joka koko elinaikansa oli
ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.
Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin.
Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille;
sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle,
ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä,
miten silmä vilkkui.
Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja
tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa
luostarityötä.
Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta
näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän
oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli
esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit,
mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään
neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut
merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin
itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi
ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen
hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se
Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja
viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi
alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!
Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.
Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä
rukoilevin silmin.
Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta
Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki
vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui
jokaisesta piirteestä.
"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.
"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet
pystyyn.
"Auttakaa minut pois täältä!"
"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"
"Minut on tuotu väkisin!"
"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"
"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli
näkyviin.
Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli
rukoilevinaan.
Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi
et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.
"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva
tyttö.
Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka
heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen.
Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli
kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta
ojennuksesta.
Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet,
vei luostariin ja se oli jo lukittu... Hän kuunteli... kaikki oli
hiljaa.
"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla
keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja
evankeliumiin?... Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi,
ja se tehdään vankilaksi..."
Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa... Äkkiä
välähti ajatus hänen sielussaan... Nuori tyttö, joka oli anonut hänen
suojelustaan... mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär...
Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa
olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.
Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti
vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan
seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.
Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä
vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.
"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on
muuan Eufemia nimeltään."
"Se on totta, isä."
"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."
Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi
pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.
"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.
Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa
neuvoi hänet Johanneksen puoleen.
"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi
tämä.
"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen
hyvin huonosti."
"Onko hän sairas?"
"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja.
Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä
hänen tähtensä."
Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää
uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut
hänen luoksensa!"
Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus
koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli
ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan
kokemusta.
Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee
aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla
heti tänne."
Nunna riensi pois käskyä täyttämään.
Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta
tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt,
että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.
"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä
enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta,
jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."
Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki
ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle
kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen... Noviisi tuntui
hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet
mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.
Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi:
"Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi,
näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:
"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin,
kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"
"Vesterås!"
Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?"
kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.
"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan",
huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.
Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi
sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"
"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin
ympärilleen.
Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai
hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.
Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys
oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen
minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"
"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista",
vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole
sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."
"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.
Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun
huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla
äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes
ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."
Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle
järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli
tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:
"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan
vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa
tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain
henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada
selvän asian oikeasta laidasta."
"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.
"Viipykää muutamia päiviä ja..."
"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."
"Ekholmaan?"
"Niin, sinne aion."
"Kas tässä, tunnetko tämän?"
Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".
"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi
piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös
kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä,
mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella
kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."
Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis
todellakin jättää minut, Johannes?"
"Niin, herra, minun täytyy!"
"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"
"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"
"Enemmän kuin kukaan muu!... Olet muuten luvannut tulla, milloin
kutsun."
"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."
Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen
jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä;
hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille;
abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan.
Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan
siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.
6.