Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen
jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi
arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa
tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.
Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen
sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni
oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan
piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään
luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen
rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina
rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes
arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan
keskusteluun.
Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen,
jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli
sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta
arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin
ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään
heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen
suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää
tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta
puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa
tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan
arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli
piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes
halusi tutustua niihin.
Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista
puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja
toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet
ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään.
Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin;
hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen
luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään
epäilyksille.
Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen
pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan
koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt,
että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki
uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.
Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän
riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen
kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman,
että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän
rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin
että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea
rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän
ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin
mukanaan.
Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset,
joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että
myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä
ajattelematta niin kauan kuin voi.
Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin
Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa
muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden
kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra
Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin
tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.
Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa
tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava
valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä,
että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut;
jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin
suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän
oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä
uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.
"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko
herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän
huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.
Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän
unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan
hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli
kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta
tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja
päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen
että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin
kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja
vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan
vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne
olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka
kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."
Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät
hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli
vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin
tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan;
tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin
aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain
olisi voinut.
Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi
hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta
ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan;
mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa
jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina,
hellittämättömämpinä kuin ennen.
Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin
kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin
syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen,
palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi
hänelle kätensä ja sanoi:
"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"
Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä
yönä?" sanoi hän.
"En vähääkään!"
"Oletteko sairas?"
"En, mutta synkät ajatukset..."
"Entä rukous?"
"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."
"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."
"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."
"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"
"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."
"Se ei kummastuta minua!"
"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa
nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua
ympäröivät."
"Vaarat?"
"Minun henkeäni tavoitellaan!"
"Ketkä niin tekevät?"
"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin
onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."
"Sitä ei usko kukaan."
"Piispat ja papit uskovat."
"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"
"Mutta tulos, tulos!"
"Eihän se siitä lainkaan riippunut."
Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta
elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä.
Minut on lyöty."
"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."
"Mitä sanotte?"
"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että
Sten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."
"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."
"Ainoastaan vanhat."
"Minä kuuluin heihin."
"Teidät houkuteltiin siihen."
"Kirkon tähden!"
"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras
vaadi pysymään Tanskasta erillään?"
"Siitä ei ole kysymys!"
"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat
tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten
Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua
teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"
"Ei mitään, ei mitään!"
"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa
teidän linnassanne..."
"Panetteko sen minun syykseni?"
"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin
tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä..."
"Muistaako hän sen vielä?"
"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."
Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle
voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri
se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon,
sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani
kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua
näyttämöltä."
"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"
"Herra Kustaa Trolle."
"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"
"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen
kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin
toisilleen."
"Tietääkö Sten herra siitä?"
"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia,
kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."
"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin
asti?"
"Aion välttää häntä."
"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"
"Ei, ei mitään!"
"Ja kuitenkin..."
"Elkää minua kiusatko."
"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse
saarnaatte."
"En ole sitä unhottanut."
"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"
Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä
enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee,
olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut,
saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen
polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki
torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.
"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi
isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.
"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha
mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti
hän itkuun.
Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen
sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen
ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.
"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista
sitten tahdon puhua kanssanne."
Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi
tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei
hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin,
mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli
käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa
tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen.
"Hänen aikansa on ohitse!"
Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan
kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui
hänen ylitseen.
"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy
teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on
sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."
Tunnemme jo niiden sisällön.
Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä,
älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa
onnettomuutta maahan."
"Mistä sen päätätte?"
"Hänen kirjeistään."
"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"
"Te olette hänen tiellään."
"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle
tottelevainen, kuuliainen poika."
"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"
Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä
Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne
kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"
"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista
kaksimielisyyttä?"
Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti
ojensi hänelle kätensä.
"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"
"Pidät siis niistä kiinni?"
"Sen teen!"
"Sellaista kiittämättömyyttä!"
"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt
epäluuloiseksi."
"Mutta varoitukset?"
"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava
eroamaan."
"Mutta Erik Trollen kirjeet?"
"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui
liikkumatonna ja tuijotti eteensä... "Olenko minä lyöty sokeudella?"
sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."
"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut
kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon
vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.
"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään
tahtovan ahdistaa henkeäni?"
"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."
"Mutta muualta, arvelet?"
"Toivon, ettei muualtakaan!"
"Etkö ole varma?"
"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti
luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"
Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki
kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja
katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen
seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään,
ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt
ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"
Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?"
sanoi hän melkein tietämättänsä.
"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä
epäilen häntä."
"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"
"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"
"Mutta tuollainen elämä?"
"Se on helvetti!"
Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä
hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka
seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.
"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.
Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.
"En minä voi häntä pakottaa."
"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa
munkkia kohden.
"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"
"Jääthän tänne siihen asti?"
"Jos niin haluatte!"
"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden
tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien
ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään,
jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan,
sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!... Elämä on minusta raskas
ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä
tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."
"Ikuinen laupeus tekee sen."
"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole
koskaan oikein uskonut siihen... Valtaan ja kunniaan päästäkseni
minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen... Kuolemani jälkeen
tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä
olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin
ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin.
Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut -- vaan kuten kaikki
muutkin -- valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden
luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki
kasvonsa käsiinsä.
"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän
panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran
armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja
teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan
kaihoamanne sovituksen kajastus."
"Kuinka voin sen saavuttaa?"
"Rukouksen kautta!"
"Ei se auta!"
"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten
suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."
Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua,
häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet
kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään
rukouksen kuulemista ilman uskoa!"
"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."
"Eikö se teitä hämmästytä?"
"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen
hengessä."
"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"
"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."
"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"
"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää
muu hänen haltuunsa!"
"Rukoilkaa puolestani!"
Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja
parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua
Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien
syntien anteeksi antamista.
Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut
pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.
Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin
Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan
paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty
pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin
ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.
Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla
harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi
nyt hänelle.
Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi
aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen
isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut
tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä
määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt
hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan
ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.
Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa,
sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen
puheilleen.
Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.
Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin
kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti
nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot.
Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen
jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"
"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."
"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja
seuraavana päivänä karkasin sieltä... Nyt ajetaan minua takaa, mutta
ennen surmaan itseni, kuin palaan."
"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."
"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he
kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon
teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." -- Ja nuori mies
asettui puolustusasentoon.
"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."
"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä
munkkien metkuja... Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki
muutkaan."
Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret
kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen
sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti,
nyt kuten aina.
"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.
"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."
"Lupaan sen."
"Vannokaa!"
"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."
Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.
"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen
vyöhönsä.
"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on
oikeassa."
"Alotanko aivan alusta?"
"Tehkää niin."
"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan
luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut
hoitoonsa."
"Silloin olette saanut oppia."
"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."
"Se on kunniaksi opettajillenne."
"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä,
jona minusta tehtiin messuteini."
"Ja siitä ette virkkanut mitään?"
"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi
pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia
lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan
kauniille tyttärelle."
"No, silloin ymmärrän..."
"Ei voinut käydä toisin... Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä
Kaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän
Tukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."
"Sen voin uskoa!"
"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää
itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."
"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"
"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma
luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten
etsimään Kaarinaani."
"Löysittekö hänet?"
"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista
kyyhkystäni."
"Heidän nimensä?"
"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan
Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."
"Ja sitten?"
"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla
tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella
verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut
viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin,
syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut
valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia
myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä
ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos.
Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä
en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin
Vadstenan vankilassa."
"Pyhä neitsyt!"
"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui
ystävällisesti."
"Eikö hän selittänyt?"
"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta,
mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä
minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa
äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä.
Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti
maailmassa saa minua suostumaan."
"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi
vihityttää itseään pyhään virkaan."
"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät
mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että
Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi.
Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka
kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.'
Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä
hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."
"Hirveää!"
"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä
kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta
sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin
pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli
tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla
tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin
tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin
hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee
koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."
Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä
todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin
kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.
Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää
ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.
"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon
tupestaan.
Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä
vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien
silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.
Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen.
"Menkää tuonne!" käski hän.
Pentti totteli heti.
Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea,
mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.
Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan
ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"
"Mitä tahdotte?"
"Vadstenalainen veli?"
"Tuleeko hän takaisin?"
"Onko hän sitten mennyt?"
"On, kuten näette."
"Hän oli karkuri."
"Niinkö!"
"Tiedättekö, mihin hän lähti?"
"En kysynyt sitä."
Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.
Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen,
heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui
lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui
hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa,
työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.
Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?...
Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.
"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin
huomaamatta täältä."
"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan
edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"
"Sitä en tiedä!"
"Teidän täytyy poistua maasta!"
"Ilman rahoja?"
"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."
"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."
"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."
"Minulle, jota ette tunne?"
"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää
mikäli voin."
"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"
"Mistä löydän hänet?"
"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on
petetty."
"Tahdon etsiä!"
"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän
antoi minulle."
"Olivatko ne tärkeitä?"
"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki
piispallekaan."
"Tiedättekö sen tarkoituksen?"
"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"
"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."
"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi
punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se
Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu
käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin,
säilyttäköön hän sen muistona... Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."
"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen
kätkien sen huolellisesti.
Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien
silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän
hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.
Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä
Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi
kaikkialta etsiä Kaarinaa.
"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani",
sanoi Pentti syvällä liikutuksella.
Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen
sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä
Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä
voi vihoitella.
Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi
väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki
kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten
läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia
puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka
kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä
jonkunlaisen pyhimyskehän.
Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo
nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta
he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin
kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän
itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta
ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta
Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois
piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun
isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä
puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti,
tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen
olevan yhden taivaan valituista.
Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne
siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä
ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma
osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!...
Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän
ja vielä eräs toinen.
Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin
tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.
Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle
osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän
kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille
vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin
kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; _hän_ malttoi
mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva
Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia
vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat
hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi,
että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä
kuolemaan saakka.
Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin
oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava
Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun
tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi
omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa
vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei
ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava
heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.
Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin
hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen -- pyhäksijulistuksen!
Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen
esineeksi.
On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan
abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän,
että se tulisi maksamaan suunnattomasti.
Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain
lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa
herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen
omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.
Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä
tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa
arkkipiispaa vastaan.
Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut
tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes
painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.
Mutta kuinka saada hänet siihen?
Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.
Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.
Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?
Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.
Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä
noussut.
Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului
katkerasti itkevän.
Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä
vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se
antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."
"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.
"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"
"Olen puhunut petollisesti."
"Kenelle?"
"Arkkipiispalle..." kyynelet tukehuttivat äänen.
"Puhukaa selvemmin."
"Hän on antanut minulle rahoja."
"Mihin tarkoitukseen?"
"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"
"Olette kai tehnyt sen?"
"En, en!" Uusia kyyneliä.
"Miksi ette?"
"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."
"Niinkö!"
"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."
"Siihenkin!"
"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."
"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."
"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän
siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut
yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen
ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut
monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."
"Hänen armonsa tietämättä?"
"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä
häntä painavat."
"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"
"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä
vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon
Upsalaan."
"Muistan kyllä sen."
"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne
asumaan."
"Miksette ole tehnyt sitä?"
"Hänen armonsa ei ole sallinut."
"Eikö?"
"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."
"Haluatteko sitä vielä?"
"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni
tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."
"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"
"Aion mennä luostariin."
Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut
odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei
mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."
"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"
"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän
joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."
Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut
häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.
Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.
Johannes suostui.
"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti,
mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.
"Koetettava estää sitä."
"Mutta valani?"
"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."
"En voi tehdä mitään."
"Uskokaa sitten asianne jollekin."
"Sitä en uskalla!"
"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"
"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"
"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"
"Hätä on ajanut minut tänne."
"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"
"Pelko sitoi kieleni --"
"Sitooko se vieläkin?"
"Niin!"
"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet
käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla
teitä."
"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"
"Sen tahdon!"
"Kuinka raskas se lieneekin?"
"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."
"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä,
luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla,
niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."
Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.
"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä.
"Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen
elänyt viime kuukausina."
"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen
arkkipiispalle."
"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."
"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"
"Se on minun salaisuuteni."
"Vilpillä?"
"Ne koskevat isänmaatanne!"
"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."
"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva
Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan
ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän
ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli
hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?
Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen
paperi, jossa luki:
"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet
vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja
käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän