"Ainoastaan kauppatavaroilla."
"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha
mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan
köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."
"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"
"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahti
Outi.
"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti
eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.
"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?"
kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen
tietämättäni."
"Oi, äiti, äiti!"
"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa,
mitä on saanut."
"Mikä oli jauhojen hinta?"
"Kymmenen äyrityistä!"
"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon
käteen.
"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.
"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.
Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.
Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja
revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.
"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.
"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko
ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli
kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän
arasti syrjään.
Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi
hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä
suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa
kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.
Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.
"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit
luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"
Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.
Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi
hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."
"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten
olisi ikinä ollut."
"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."
"Voit kyllä, mutta et tahdo."
"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.
"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"
"On!"
"Mitä sinä olet antanut?"
"Hän on alinomaa torjunut minut pois."
"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"
"En!"
"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"
"Vasta tänään!"
"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.
"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi,
Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."
"Voinko tehdä sen?"
"Jos vain tahdot!"
Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle,
mitä minun on tehtävä?"
"Lupaatko myös totella?"
"Sen teen!"
"Lähde sitten heti täältä."
"Mihin?"
"Maailma on suuri!"
"Minä en kelpaa mihinkään."
"Pestaudu merimieheksi."
"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.
"No, etkö kelpaa siihen?"
"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"
"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.
"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka
valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne
on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata
parempana ihmisenä."
"Onko Outi silloin..." Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein
rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.
"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel,
jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."
"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"
"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä
lähinnä.
"Mitä tahdotte vielä tehdä?"
"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa
sinulle jotakin."
Tämä totteli vastahakoisesti.
"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"
"Hän on ainoa lapseni."
"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"
"Sehän jääkin hänelle!"
"Ei, tyttö seuraa minua!"
"Se on oikein."
"Mutta silloin jää isä yksin."
"Saa hyvin jäädäkin!"
"Minä en sitä soisi..."
"Ettehän vain tahtone...?"
"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet
läpeensä, annat hänelle poikasi osan."
"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en
tee."
"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä
sinun tähtesi, vaan tytön tähden."
Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti
häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja
sovinnolla puristivat he toistensa kättä.
Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella
Annaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän.
"Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."
Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo.
"Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi
kotiin luokseni."
Tyttö päästi ilohuudon.
Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.
"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt,
"muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon
palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."
"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.
"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen
kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.
"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa
sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."
"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten
Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen
tahtoonsa."
Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen
silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton
ihastus.
Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot
tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden
kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt
täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää
Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."
"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra.
"Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."
Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.
Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta
aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana
Maununpoika.
"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.
"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt.
"Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.
"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys,
joka on annettu minulle."
"Ja kuinka se kuuluu?"
"A.B."
"A.B.!" toisti Sten Sture.
"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.
"Mitä se merkitsee?"
"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta
sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi
Anna neitsyt nauraen.
"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti
katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.
"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna.
"Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset,
jotka jalo isäni alotti."
Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten
siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.
Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette
väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen;
"lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."
"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva
äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."
"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"
"Niistä mielelläni luovun!"
Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli
huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian
oltiin suurella pihalla.
Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua
vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi
takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.
Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa
tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian
ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen
kanssaan neuvotella maan asemasta.
Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko
maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin
käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille,
että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita
hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen,
että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa,
ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla
itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat
sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat
hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra
osoittanut niin suurta neuvokkuutta.
Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa,
ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei
lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli
vanhaa tuttuaan.
"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka
kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu
suvustani, uhkaa täyttyä."
"Onhan teillä kaksi poikaa?"
"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."
"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."
"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen
täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."
"Minusta?"
"Ja teidän kauniista tyttärestänne."
"Anna on vielä hyvin nuori."
"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas
olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."
"Aikapahan näyttää, herra ritari."
"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken,
matkustamaan tänne?"
"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke
Hannunpoikaan?"
"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee
se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi,
jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."
Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa
sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui
hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä
hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat...?"
"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa
Engelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"
"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta
puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan
teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa,
kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän
tielleen."
"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu
pelastavaksi enkeliksi suvullemme."
"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."
Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset
lähettiläät.
Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen
eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä
ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka
koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia
pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat
sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse
vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja
tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.
Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan
pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme
hieman ympärillemme Viipurissa.
Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan
kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt.
Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa
niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen
katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko
linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu
nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.
Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä
pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen
saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut
tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.
Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna
varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan
ja kyynelsilmin.
"Kenen? Keiden?"
"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"
"Luultavasti sinun puheillesi."
"Ei, minä en tahdo... Minua pelottaa."
"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät
vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."
Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta,
kuinka hän kaipasi tytärtään.
"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.
"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."
"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin,
kun minä lähden pois".
"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."
Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan
nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.
Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä
oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.
_He_ eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti
hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen
ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi
tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna
siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.
Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat
miehet sangen kiihtyneinä.
"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.
"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsi
Turo.
"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.
"Vaiti!" jupisi ukko.
"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo
kuiskaten.
"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä
uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."
"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.
"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa
teitä", virkkoi Turo.
"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"
"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."
"Uhkaavasta vaarastako?"
"Siitäkin."
"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte
minulle sanoa, on janottava suoraan."
"Mustalaisiahan niitä on tullut."
"Teillekö?"
"Ne eivät tohdi tänne."
"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."
"Ei, he sitä tahtovat!"
"He tuntevat siis minut?"
"Siltä kuulostaa."
"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene
heidän luokseen."
"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."
"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.
"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.
"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin
silloin epäillä?"
"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus
on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä
paras palkkio saada Outi takaisin."
"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.
"En sano muuta kuin minkä tiedän."
"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole
läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.
"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt
edellisenä päivänä."
"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"
"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."
"Täytyykö minun tulla yksin."
"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."
"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen
varmasti."
Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan,
Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra
Juhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja
lisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.
Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.
Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu
matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin
he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.
"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.
"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"
"Minun ei tarvitse mennä yksin."
"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?"
kysyi ritari.
"Tahdotteko tosiaankin?"
"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."
"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"
"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän
palaamiseenne saakka."
Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana
seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli
kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja
vaivalloinen.
Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän
oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä
sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa
osoittaa, kuinka kiitollinen oli.
"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!"
sanoi ritari.
"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan
liian arvoituksellinen."
"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"
"Te epäilisitte sanojani."
"Miksi moista luulette?"
"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."
"A.B. -- sehän olen minä!"
"Sen olette jo sanonut minulle!"
"Mutta silloin -- silloin...?"
"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet
vetävät yhteen."
Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti
sylen verran edelle.
Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt
sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.
Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin
että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle
anteeksi?" kysyi hän.
"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"
"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta
teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."
"Se ei minua kummastuta."
"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova... Ajatelkaas,
jos hän sanoisi -- samaa."
"Kääntykäämme takaisin!"
"Pelkäättekö?"
"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."
"Ettekö tahdo sitä?"
"Teidän tähtenne!"
"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.
"Sitä en tiedä."
Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi
takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa,
joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi
onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen
hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.
"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen
häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."
"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."
Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta
tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien
varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi
liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:
"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat
meille Satakunnassa."
"Onko se mahdollista?"
"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä
jään tänne ja tulen perästä."
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa.
Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen
nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.
"Kiitos!"
"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen
sitten.
"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi
palvelijaparveen, joka lähestyi.
"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla
niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai
tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"
"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.
"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni",
huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan
tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut
pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa
huoneeseen.
"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo
on määrännyt osaksenne!"
Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä
tenhoäänellä: "Juokaa!"
Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen
katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen
vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi
kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja
ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu... Huoneeseen levisi
melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan,
yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"
Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui
hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui
joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja
huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"
Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!
Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä
sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen
tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei
kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä
mitään kosketusta ei hän tuntenut... Vihdoin saattoi hän raottaa
silmäluomiaan... Noita oli poissa... laulu oli vaiennut... hän seisoi
yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat
siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle...
Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin
levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän
muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne
rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden
vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle:
"Sovitusta, sovitusta!"
Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja
siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin
kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"
Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen
ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on
tehtävä?"
Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli
aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan
unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen
sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu
löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä,
jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän
tähden.
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.
"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille,
joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"
Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta,
jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta
hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin
täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi
siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:
"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"
Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä
sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen
samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.
"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve
ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.
Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta
yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin
ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja
viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa
saanut olla.
Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut
arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.
Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut
metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa
tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan
seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.
"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän,
"ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa
teille tapahtuisi."
Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle
reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin
sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut
povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet,
kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään.
He odottivat kai jossain läheisyydessä?
"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä
palaa koskaan."
"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"
"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi
Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja
he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."
Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan
sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo
lähtisi.
Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän
sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen
vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin
ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos
tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä
oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.
Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja
varmasti tuli vastaus.
"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin
tilaa!"
"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"
"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin.
"Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"
"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette
tiedä, mihin minä pystyn."
"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.
Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä
tahtoi viedä mukanaan.
"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei
vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"
"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon...?"
"Siitä tulee vain viekkaita juonia... Ei, nyt pidän kiinni siitä,
mitä olen sanonut..."
"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan
laiva lastattuna, seuraa sen mukana."
"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti
mukaan?"
"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia
esteitä."
Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja
parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä,
veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli
otettava mukaan.
Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai
tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä
parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen
valmis!"
Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!"
Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä
kaikkia vaaroja vastaan.
Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän
saattueensa joukossa.
Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse
kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat
ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän
näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden
muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä
sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari
kummissaan.
"Kanta-isän-ne..."
"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa
Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko,
ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."
"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.
"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on
tavallaan ennustettu teistä."
"Millä tavoin?"
"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän
sukuni kohtaloon."
Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt,
nuori neitsyt!
"Sitten povaus."
"Povaus?"
"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle
teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne
opastivat minua... Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne
sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt
juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei
voinut salata.
"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.
"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin
siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan;
ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."
Kuinka puna palasi poskille!... Hänen poikansa, sehän voisi käydä
laatuun... Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän
miellyttäisi.
Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin
rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni
laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:
"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"
"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina
rouvaltakin."
"No, ja --?"
"En tiedä, suostuuko äiti."
"Ja te itse?"
"Minä tottelen!"
"Sama se jomminkummin?"
Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan
Ruotsin."
"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja
sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."
"Kysykää, kyllä vastaan!"
"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä
naurulla.
"Ei muita?"
"Ei niin ketään!"
"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle
sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan
poikani."
"Entä jollen miellytä heitä?"
"Sitä en pelkää!"
"Mitä silloin tekisitte?"
"En voi ajatella mahdottomia."
"Aikapahan näyttää."
"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"
"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä,
sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän
ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?...
Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen
johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli
yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat
menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän
ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään,
joka häntä odotti... Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän
kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon... Mutta
millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten
muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se
kärventyi? -- --
Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi
jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen
suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain
yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat
kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan
kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.
Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä... millä tavoin?... Juhana
herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka
häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta,
jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä,
mutta minkä puolesta, minkä puolesta?
Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta
kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä
ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan
ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.
Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan
kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme
täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin,
että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja
parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole
itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi
tulla mukaan."
"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas
äiti..."
"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"
"Se on totta!"
"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."
"_Hän_, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja
vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se
miellyttää minua parhaiten!"
"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien
hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun
mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän
neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!... Miksi itket,
Anna, pelkäätkö sinä?"
"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."
"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on
luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa..."
"Niin, minä tiedän..."
"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän... onko hän kenties
sanonut sinulle..."
"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä
äidin helmaan.
"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva
tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen
suunnitelmistaan."
"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että
tunnen ne edeltäpäin."
"Sinä saat valita vapaasti!"
Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin
vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta
iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden
ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi;
mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei
enää tuntenut.
Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut
Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja
hankki hänelle pestin laivalla.
Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua
vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki
uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi
veikistellä hänellekin.
Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt
kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli
hänelle nyt suopeampi.
Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi
rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta
pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.
"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.
"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä..."
"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa
tytön ympärille.
"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"
"Sano pian, että rakastat minua!"
"Kyllä, kyllä!"... Hän ei tohtinut muuta.
"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"
"Kyllä, lupaanhan minä!"
"Suutele sitten minua!"
Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että
Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä
minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!...
Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.
Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli
tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän
oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta
tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi
jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.
Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi
ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen,
ettei enää tulisi Suomea näkemään.
Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta,
hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä
vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän
hellyydellä.
Vihdoinkin kääntyi tuuli... Matkalaiset riensivät laivoihin...
Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä
muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt
rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.
5.