Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä;
oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli
katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.
Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian
kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se
yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.
Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten
Sture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.
"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.
"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän
kuorma ja helle?"
"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."
"Lupaa minulle vain yksi!"
"Ja se on?"
"Älä anna ryöstää itseäsi!"
Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa
sinä lienet asettanut minulle."
"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."
"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän,
kauniin Kaarinani..."
"Ja hänen kauniin sulhonsa!"
"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni..."
"Löydämme heidät kyllä kerran."
"Tiedätkö mitään keinoa?"
"Yhden ainoan!"
"Ja se on?"
"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."
"Voiko häntä erottaa sinusta?"
"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."
"En salli sitä."
"Kenties palattuani takaisin?"
"Niin, kenties silloin!"
Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta
valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin
seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa,
oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien
herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö,
Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja
tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu
lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja
ottaa selon syistä tähän.
Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja
vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati.
Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla
toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori
Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa.
Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä
parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti
käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti
ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin
asiain tähden.
Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä
sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle
ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei
hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti
kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi
olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa -- kivulloisuutensa
tähden -- omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se
ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä
monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja
menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja
vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.
Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan,
jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä
kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia,
jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik
ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja
ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.
"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi Hemming
Gadd jokseenkin pisteliäästi.
"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan
sielujen hyväksi."
"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."
"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa
yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.
"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä
rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."
"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."
"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin,
joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria,
että muutamissa on talonpojilla aina 12--15 peninkulman matkoja
kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet
kenties eivät koskaan."
"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."
"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi
piispa.
"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja
kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.
"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne
tehneet."
"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana
tukena."
"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä
etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."
"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"
"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."
"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"
"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"
"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."
"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut,
vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne
runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä
varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se
on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan
siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule
sitä koskaan vaatimaankaan."
"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se
onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon
velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen
tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista
tihutyötä."
"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"
"Rukoilemme!"
"Odotatteko ihmetyötä?"
"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"
"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli
tehoton."
"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua,
että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."
"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta
jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran
tähän asiaan."
Siihen keskustelu päättyi.
"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman
lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan
uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.
"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet
pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän
osakseen", vastasi tämä.
Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa Ruotsi
Tanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää
Venäjältä!... Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon
tahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"
Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin,
miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät
tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli
kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.
Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria
maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut
Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:
"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan
että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut
koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai
niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa,
alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta,
tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma
parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys
talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin
haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin
jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä
tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja
kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan,
häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta
nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa,
tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska
padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"
Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota
hänen ikänsä vaati.
Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri
vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea
odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja,
ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.
"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.
"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen
tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta
halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne,
jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina
vanhoja jumaliaan."
"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he
riippuvat kiinni uhreissaan."
"Mitä he uhraavat?"
"Nuoria eläimiä."
"Ja lapsia!"
"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"
"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä
asuvat ja elävät!"
"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä
uhrattavan tyttärensäkin."
"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan
näitä kauheuksia enää jatkettane?"
"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa
metsissä."
"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"
"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin.
Siellä on vähän voitettavaa."
"_Sekö_ siis on tarkoitus?"
"Useimmilla!"
"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan
läsnäolijoista.
"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.
"Mutta se on kevään merkkinä!"
"Eivät sellaiset kärpäset!"
"Kuinka tarkoitatte?"
"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa
mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko
voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin
kuin on tapahtunut."
"Millä olisi pitänyt alkaa?"
"Teoilla!"
"Mutta uskonoppi?"
"Olisi ollut osoitettava teoissa."
"Todellakin!"
"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko
sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän
vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja
köyhille saarnataan evankeliumia.'"
"Sitä saarnataan nytkin."
"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä
--!"
"Paha, jos niin on!"
"Teoillaan hän voitti oppilaansa."
"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian
hitaasti."
"Mutta paljon varmemmin!"
"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra
vakavasti.
"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet
vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."
"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.
"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja
minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille
kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla
ihmislisäyksiä."
"Hän on kerettiläinen!"
"Hän ei saa olla täällä!"
"Jos piispa saisi tietää..."
"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"
"Älkää kuunnelko häntä!"
"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille
kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut
mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."
"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"
"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias,
kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot
tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun
sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"
"Hän tunnustaa sen!"
"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän;
mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava
häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa... Hänen ensimäiset
oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä..."
"Älkää kuunnelko häntä!"
"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta
vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin
ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää
kastetta..."
"Se ei ole totta!"
"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen.
Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin
itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä
mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman
tähden."
"Kerettiläinen, kerettiläinen!"
"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen
kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin
pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin
elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani,
osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme
vanhoihin jumaliimme.'"
"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.
"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina
tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."
"Ja Johannes piispa?"
"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt
koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin
kauan... mutta annoin vihdoin perään..."
Kuului murinaa kautta salin.
"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja
parantaa heitä... Alussa kävi kaikki hyvin... saarnani suuntautui
siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin,
hän on väärä opettaja."
"Eikö kristinoppi opeta samoin?"
"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta
ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai
ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on
annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka
meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia.
He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä
kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna
tämän opin totuudesta... Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta
pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että
he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja
ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin
täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja
minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat
kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun
täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi...
"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja
voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi... Niin jatkui lähes
viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi
työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli
kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia
sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt
veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät
rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä,
häpeällistä elämää... He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin;
me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin... En huoli sanoa
teille, _kuinka_ he niistä meitä kiittivät... No, me ajoimme heidät
pois... mutta silloin oli luottamus lopussa... Minua hävetti, kun
olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta
pois... Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari
Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa... Olin saanut
siitä tiedon ja riensin sinne... Turhat olivat kaikki rukoukseni ja
esitykseni... minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien
muiden!... Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä
sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista,
tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen
mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan
siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin
sanoillakin."
Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet
kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille
vielä tehoisamman vaikutuksen.
Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli
kuin hänen työnsä olisi lopussa.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä
olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.
Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.
"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin
ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta
miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita
ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän
jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."
Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan
sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän
vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.
Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen,
mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.
"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.
"Mitähän piispa sanoo!"
"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"
"Se vaara on tarjolla!"
"Täytyykö piispan se tietää?"
"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät
piispantaloon.
"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"
"Se olisi hänen pelastuksensa!"
"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt
ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin
hänen sanoihinsa on luottamista."
"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."
"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"
"Kyllä!"
"Lähdemme aamulla anivarahin."
"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"
"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."
Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti
reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa
liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä
miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.
Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja
tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi
yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.
Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen
lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu
molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin
suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.
"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos
matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.
"Toteutuneeko silloin ennustus?"
"Ennustus?"
"Niin, minulle on ennustettu."
"Täälläkö?"
"Ensi tuntina saavuttuani."
"Kuka ennusti?"
"Sitä en tiedä."
"Aivanhan puhutte arvoituksia."
"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja
kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman
mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua
astumaan sisään."
"Oliko siinä kaikki?"
"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet
A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja
yläpuolella kreivillinen kruunu."
"Yhä merkillisempää."
"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä
kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä
kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."
"Ja molemmat kirjaimet?"
"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."
"Läpi elämän?"
"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi
ritari nauraen.
"Ja oliko siinä kaikki?"
"Olen nähnyt myös unta!"
"A.B:stä."
"Kenties on hänen nimensä se!"
"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."
"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen
täysikasvuisen lapsen isälle."
"Arvasin sen."
"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."
"Eikö hän kumartunut alas?"
"Ei, mutta hän viittasi minulle."
"Ja silloin?"
"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä
kallion reunalla."
"Onnistuiko se vihdoin?"
"Niin, mutta silloin minä heräsin!"
"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.
"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä
ajattelemasta."
"Ja näittekö hänet selvään?"
"En, hunnun lävitse vain."
"Rakastuitte siis siihen?"
"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua
ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran..."
"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."
"Hänen nimensä on A.B."
"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"
"Sitä en ole sanonut!"
Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen
kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi
hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.
Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut
tuonne metsän reunaan", sanoi hän.
"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä
lähestyttiin Naantalia.
"Ilmoitanko piispalle?"
"Tee se!"
Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee
minua!"
"Teitä?"
"Saattepas nähdä!"
"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.
"Antaa olla sillään!"
Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti
nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.
Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.
"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.
Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa
monilla sylillä.
Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat
esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein
lapsellista iloa.
Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan
heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet
halukkailta.
"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.
"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"
"En!"
"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"
"Kuulimme hänen tuossa tulevan."
"Kuka toi sanan?"
"Sellaiset kulkevat ilmassa!"
"Mitä tahdotte hänestä?"
"Sanottiin, että hänet on vangittu."
"Eikä ole."
"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"
"Ettekö usko edes häntäkään?"
"Emme kaikessa!"
"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"
"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.
"Hän on ollut aivan kuin isämme!"
"Ainoa, mitä meillä on!"
"Hän on ruokkinut nälkäiset."
"Ja vaatettanut alastomat!"
"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.
"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"
"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"
"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti
salata.
"Tila on asumatonna!"
"Antaa sen vain olla!"
"Me viljelemme sitä teille!"
"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias
tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.
Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.
"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.
Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat.
"Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan
ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.
Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen
suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää
menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"
Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?"
kysyi hän jälestä tulevilta.
"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan
puolelle!"
Nousi rajaton riemuhuuto.
"Onko hän uusi valtionhoitaja?"
"Niin nuori herra!"
"Ja niin lempeäsilmäinen!"
"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"
"Vuoden sato on ollut pieni!"
"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"
"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja
viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan
tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.
Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei
päästänyt häntä.
"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.
"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."
"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä
olisi hyötyä."
"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna
teille koskaan anteeksi."
"Tiedän sen!"
"Nämä rakastavat teitä!"
"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"
"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."
"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä
tunnustaa."
"Tehkää se minun tähteni."
"Mielelläni! Sanokaa se heille!"
"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan
antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"
Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin,
siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.
Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa
minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta,
minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"
"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.
"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti
vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin
kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne
nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."
"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.
"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."
Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa
metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen
hälvenivät ne avaruuteen.
"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin
muistavat hyvät työt!"
"Mitä se todistaa?"
"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä
vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."
"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"
"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi
ihmiskunnalle!"
"Eikö tieto ole valoa?"
"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin
helpommin kuin pimeässä."
"En jaksa sitä käsittää."
"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen,
kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään.
Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."
"Sehän juuri on opittava!"
"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset
oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun
ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi,
miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin
ajan täyttyessä."
"Näette pitkälle eteenne!"
"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko
nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.
Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa,
jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon
johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten
kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.
Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki
samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika
merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja
sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.
Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen.
Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön,
yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella
suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien
latvuksissa.
Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin
maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei
koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi
ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.
Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat
heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle
kokouspaikalle.
Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme
tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät
kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti
näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa
tuulen suhinassa... Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne
päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta
kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.
Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon
lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että
täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten
jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä
siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty,
silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä
ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla
puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.
"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.
"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti
piispa.
Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta
yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi
ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä
virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa
ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä
ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja
helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla
järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita
alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.
Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat
järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta,
johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui
tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten
taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien
ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan
livertelivät iltahymnejään... Täällä odottivat hevoset.
"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa",
huudahti Hemming Gadd.
"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään
ihmisasuntoja!" sanoi Sten.
Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri
kota.
"Voimmeko saada siellä yösijaa?"
"Kyllä, jos haluatte!"
"Menkäämme sitten sinne."
Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta.
Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli
ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa.
Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön
savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän
ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset
puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet
tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi
lattialla kirkuen ja hälisten.
Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso
kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.
Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi
olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa;
äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista
yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti
nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät
kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan
vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt
heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten
takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.
Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan,
ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.
Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.
Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli
käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että
matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat
aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen
ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili
laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle
kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille
laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee
hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli
ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen
vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies
selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi
akka:
"Sankari tuvassa täällä,
päivänpoika pirtissämme!"
"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta
tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.
"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon,
vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."
"Kenenä pidätte minua sitten?"
"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.
"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!"
huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.
"Jumala! Jumala!"
"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"
Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta
etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.
Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä,
tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän
saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen
kansassa.
Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan
yksikantaan tai eivät ensinkään.
Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja
velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja
sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja
tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen
väkihapanta piimää.
Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen
runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet;
he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai
synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän
muullakaan väellään.
Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut
juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan.
Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan
saapumisesta.
"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.
"Senkin, että hän tulisi tänne?"
"Se oli edeltä määrätty!"
"Missä tarkoituksessa!"
"Jumala sen tietää!"
"Oletteko kristitty?"
"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme
saisi oleskella siellä."
"Pappiko niin on sanonut?"
"Niin, armollinen herra!"
"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"
"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.
"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi
akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin
voihan olla toinen."
"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"
"Ei aina!"
"Kuinka niin?"
"Riippuu ennustuksen laadusta!"
"Se riippuu teistä?"
"Ei, vaan kohtalosta!"
"Tehän olette kohtalo!"
Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja
ja kääntyivät pois.
"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."
"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."
"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"
"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"
"Tai kahta samanlaista kättä?"
"Luulen sen olevan harvinaista."
"Siitä kirjasta me luemme!"
"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"
Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä
tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.
Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei
hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden
viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja
taivutti päänsä.
"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän
heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti
katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut
tänne?"
"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"
"En!" vastasi nainen.
"Emme tahdo!" lisäsi mies.
"Miksi ette?"
"Se voisi käydä meille kalliiksi."
"Vaiti!" huusi mies.
"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"
"Me olemme viheliäisiä hutiluksia..."
"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."
"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.
Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi
saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä
ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse
vastata seurauksista."
Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa
suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän
heti tälle kätensä.
Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella.
"Teitä odottaa jotakin hirveää!"
"Täälläkö?"
"Tässä maassa!"
"Nytkö pian?"
"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."
"Silloin olen luultavasti kuollut!"
Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois
menneisyyden ja nykyisyyden."
"Mitä saan sijaan?"
"Ette mitään!"
"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa
nauraen.
"Noudattakaa neuvoani!"
"Kuinka se kuuluu?"
"Älkää tulko enää Suomeen."
"Luultavasti en sitä teekään."
"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"
"Onko minullakin sellainen?"
"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt
tunnen sen."
"Minustako?"
"Silmistänne, niissä on sukulaisside."
"Minun tähteni on _ollut_ loistava, sanot, nyt olen minä käynyt
vanhaksi."
"Se ei ole mikään syy!"
"Eikö?"
"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven
taa."
"Meneekö pilvi ohitse?"
"Riippuu itsestänne!"
"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"
"Murtautua lävitse."
"Siitä pidän huolen!"
"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä
vankina..."
"Sitä ei tee kukaan!"
"Eräs nainen tekee sen."
"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet
luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen
eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka
ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"
"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"
"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen.
"Siitähän puhutaan yleisesti."
Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa,
ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista
yöilmasta.
Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista
tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?... En kiellä,
että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain
sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin
taivaalla... Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming
Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan
vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni
minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.
"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä
suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat
minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan,
yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan
kuolemaan saakka!"
"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja
palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on
ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta
vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat
pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen... _Sen_ pitäisi
siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä
ollut -- toisia se saa... Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat.
Mutta ennustus, kirottu ennustus...? Hullutusta; voin saada surmani
miekasta, mitäs siitä?... Kuolemaa en pelkää, mutta pettää...? Ei
mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada
minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä
ja katsoi taivaalle... "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan
tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän
kotaan.
Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille
vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen.
Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun
taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.
Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku
erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän
rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan.
"Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana,
kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa
ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa
tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu..." Hän rukoili
sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja
tiesi mikä hauras tuki oma voima oli... Sellaista saarnaa ei ollut
ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan
päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään
ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion
esineeksi kuin valtionhoitajakin.
Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia
sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.
"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"
"Kyllä, kun te saarnaatte!"
"Ja kun omanne tekevät sen?"
"Silloin kuuntelemme heitä!"
"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.
"Luulit voivasi minua pelotella?"
"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on
olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."
"Mitä tiedätte siitä?"
"Puhuittehan juuri siitä."
"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"
Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten
ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille
seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha
ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana
Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.
"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.
"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.
"Oletteko te ollut siellä?"
"En, minun käskettiin odottaa."
"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme
heti sinne."
Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.
Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi
huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin
ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet
aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi
täytti koko saunan.
Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä
toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia
niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä
millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.
Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma
löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat
niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.
Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä
luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.
"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut
viittä vuotta nuoremmaksi."
"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa
maisemaa."
"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."
"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus
palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei
koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.
Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa
taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua
kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä,
leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen
vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin
etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja
kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.
Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli
linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra,
lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle.
Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen
lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.
Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina
rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä
ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen
luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle,
herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne",
kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon
hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen
rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni,
äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."
Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle
hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen
Jumalan siunausta.
Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi
mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden
sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja
ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt
oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen
aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa
läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja
sangen tervetulleella vierailullaan.
Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että
venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.
"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen
luettuaan.
Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden
ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä;
kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja
hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.
Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen
johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa
idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis
syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein
yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.
Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.
"Mitähän se lienee?"
Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään,
saattoivat he päästä eteenpäin.
"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja.
"Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"
Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi
täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.
Silloin kuului naisen kirkaisu.
"Seuraa häntä, Esbjörn!"
Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain
minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.
Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan,
minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.
Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis
neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein
leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.
"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari
ensi näkemältä.
"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden
makasi maassa.
"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan",
vastasi vanhempi miehistä.
"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi
nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.
Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.
"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne
vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.
Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua
nimennyt", sanoi hän.
"Minä teen sen!"
Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän
petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä
pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.
Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti
edellinen nopeasti esille.
"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren
neitsyen väliin.
"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.
"Kaunis neitsyt, minä..."
"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.
"Minä luulin..."
"Kai niin, etten voisi itse selviytyä... Kiitos vain!" Näin sanoen
käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa
tänne, Turo", sanoi hän.
Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.
Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen
kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia
sanoja ja soimauksia.
Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt
joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä
Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:
"Valtionhoitaja!"
"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"
"Ettekö tunne minua?"
"Anna Bjelke!"
"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.
"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."
"Miten tulette tätä tietä?"
"Eksyimme oikealta."
"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen
heti jälestä."
Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos
he olisivat menneet edeltä.
Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli
lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan
ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut
maahan.
Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.
Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan
ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään;
kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.
Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan
ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä
maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."
Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta
samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei
Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen
maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.
Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen.
Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi
sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen
ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa
surmattuaan.
Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän
tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein
kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi
vahinko sitä keskeyttää.
Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi
taistelua ahnain katsein.
Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä
halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.
Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja
hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani,
poikani!"
Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi
hän.
"Etkö ollut luvannut..."
"En voi elää ilman häntä!"
"Eikö tyttö ole ostettu?"
"On kyllä!"
"Ja maksettu!"
"Runsaalla mitalla."
"Silloin on hän sinun!"
"Hän ei tahdo!"
"Hänen täytyy!"
"Minulla on liian monta vastassani!"
Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen,
kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni
Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.
"Tällä kertaa ovat _he_ vahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella
kertaa on vuoro meidän... Tule, lähtekäämme!"
Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat
ottivat Esbjörnin huostaansa.
Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi:
"Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä
nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"
"Hädän tähden!"
"Mikset tehnyt työtä?"
"Olin sairas."
"Ja hän?"
"Hän hoiti minua."
"Mitä sait korvaukseksi!"
"Puolikon jauhoja."
"Oliko siinä kaikki?"
"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko
talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi
jälleen."
"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä,
joka nyt seisoi isän vieressä.
"En siitä tiennytkään."
"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.
"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit,
etten sietänyt sinua!"
"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin:
'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä
uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"
Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti
epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.
"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla
äänellä.