"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.
"Silloin jää hänkin."
"Miksi?"
"Suojelemaan minua."
Ritari palasi kiroillen makuukselleen.
"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta
minua, jos niin tarvitaan!"
Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin
kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa,
joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.
Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja
ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.
Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.
Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.
"Minä en anna mitään!" huusi ritari.
"Ja te, nuori hovipoika?"
"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti
muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty
pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'
"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui
sitten pyhät sanat.
Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin
palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin
käteen.
Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi
hän.
"Miksi sitä kysytte?"
"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."
"Silloin täytyy kahlata ylitse."
"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää.
Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."
"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."
"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse
matkustaa yksin."
Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan
välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän;
hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.
Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa
seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet
kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin
sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua
hänelle.
"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.
"Sinun on vastattava kysymykseeni."
"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."
"Lupaatko silloin?"
"Lupaan!"
"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi
olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden
katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti..."
"Palvelijanne?"
"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen
rohkeutensa on rangaistava."
"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."
"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"
Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan
mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri
alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.
Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei
hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein
omistivat hänelle ihailunsa.
Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.
"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?"
kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut
häntä karkoittaa.
"Aion Ekholmaan."
"Erik Trollen luo?"
"Hänen jalon emäntänsä luo. -- Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."
"Tuletteko sieltä?"
"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on
niitä lähetettävänä."
"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen
tarjouksestanne."
Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon
saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi
huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta
taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen
ennenkuin putosi takaisin maahan.
Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se
oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava
herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa
riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin
kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä
suudeltavaksi.
Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli
sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota
hän piti suuressa arvossa.
Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia
impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma.
Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana,
saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo
jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria,
eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.
Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen,
ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.
Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita
ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän
verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat,
jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta
puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta
pieniltä ihmeotuksilta.
Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan.
"Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?"
kysyi Erik herra ritarilta.
"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on
niin harvinaista tavaraa?"
"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."
"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen
päänsä päälle.
Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva
kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi.
"Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"
"Ah!"
"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi,
jalo rouva!"
"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."
"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."
Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka
hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle
tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen
tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö
häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen,
sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä
intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon
nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik
herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka
muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen
kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä
nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.
"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.
"Myönnän, ettei se sitä tee."
"Kutsukaa poika tänne!"
"Antino tänne..." Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä...
Millä nimellä hän huutaisi?
Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä
helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"
Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.
Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti
polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo
rouva!"
Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän
näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.
"Kyllä, jalo rouva!"
"Tiedättekö hänen nimensä?"
"Sitä hän ei sanonut."
"Missä hän on nyt?"
"En tiedä?"
"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"
Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin
juoksi linnaan.
"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin
oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.
"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi
hämillään.
"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."
"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."
"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa,
että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä
uhkaavaa.
Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi
täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa,
kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia
sanoja.
"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."
Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli
arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää
kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että
oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen
pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan.
Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen
oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti
lähdettävä matkalle Tanskaan.
Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita
ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta
mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen
mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin
asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta
varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin
toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle
mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.
Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan,
ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta
suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin
valtakuntaan.
"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte
kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.
"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"
"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että
asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen
varmemmaksi."
Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut
kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin
monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä
edelleen mustasukkainen.
Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän
ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä
kaikkialta.
* * * * *
Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän
ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti,
jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.
Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä
nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa,
jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut
viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti
hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus,
jonka hän tahtoi ilmaista.
Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen
rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa;
varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli
vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi
piiloutua.
Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja
sitten:
"Kaarina!"
"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"
"Etkö voi nähdä minua!"
"Näen vain paksun muurin!"
"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se
suurenee pian."
"Kuka on sulkenut sinut sinne?"
"Isä Laurentius!"
"Minkätähden?"
"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin,
koska olen karannut sieltä."
"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"
"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin
mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä
sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."
"Sanomatta mitään?"
"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa
ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi
pelastukseksi!'"
"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"
"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua;
sillä hän minut petti."
"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."
"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."
"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle
vapautesi."
"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta
puolestani."
"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä
voisimme nyt yhdessä paeta."
"Missä on ritari?"
"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"
"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"
"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."
"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"
"Aina kuolemaan!"
"Silloin tahdon olla tyyni!"
"Täytyykö meidän todellakin erota?"
"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."
"Kaikki mitä tahdot!"
"Älä rupea koskaan nunnaksi!"
"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen
kyyneltensä lomitse.
"Vanno minulle se!"
"Minkä kautta?"
"Madonnan ja meidän rakkautemme!"
Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä
neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani
häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi
minut kummastakaan rakkaimmistani!"
"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"
Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.
Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei
suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki
sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla
jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta
kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka
polvistui hänen edessään.
"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy
mistään."
Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai
heltymään kovimmankin sydämen.
"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän
kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan
seuraamaan.
Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta
hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen
menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"
Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes
päätänsäkään.
"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä
sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö
kuullut, että minä huusin?"
"Se ei ollut minun nimeni!"
"Ei sinun?"
"Sanokaa se ääneen!"
"Kaarina!"
"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"
"Sinä tahdot täältä pois?"
"En, nyt tahdon jäädä tänne!"
Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien
silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat
salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että
upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon
lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"
Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut
sinne?" kysyi hän.
"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."
"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän
juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.
Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen
neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin
hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"
"Armollinen rouva, hän on tyttö!"
"Tiesin sen!"
"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut
pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva
se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"
"Pernilla rouva?"
"Niin hän sanoi."
"Kutsu hänet heti tänne."
Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja
rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.
Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti
kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina
rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.
"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"
"Pelastakaa minut ritarilta."
"Oletko hänen vankinsa?"
"Hän on ryöstänyt minut!"
"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."
"Saanko siis lähteä täältä?"
"Heti paikalla!"
"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!... Mutta minun on vielä
pyydettävä erään toisen puolesta."
"Kenen?"
"Pentin!"
Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut
nimeksesi Pentti?" kysyi hän.
"Sentähden, että aina ajattelen häntä."
"Kuka ja missä hän on?"
"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."
"Kuinka on hän sinne joutunut?"
"Munkki on sulkenut hänet."
"Mikä munkki?"
"Isä Laurentius."
"Onko hän täällä?"
"Hän tuli mukanamme!"
"Vai niin, hän teki sen!"
"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo
rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."
"Missä on kunnianarvoisa isä?"
"Olen etsinyt häntä turhaan!"
"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."
"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."
"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä
taipaleelle keskellä yötä."
"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin
käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.
"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta
näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."
"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma",
vastasi Kaarina nauraen.
"Eikä se sinua houkutellut?"
"En ota mitään lahjoja ritarilta."
"Etkä rakasta häntä?"
"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"
Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "_Sinun_?"
sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.
"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."
"Eikö _sinun_ Pentilläsi ole mitään vanhempia?"
"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet
huolenpitoonsa... Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin
jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli
messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen
mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi... Isäni on seppä, ja
luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen
ammattiin, mutta sitten... sitten..."
"Miksi et kerro edelleen?"
"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut
samanlainen rakkaus."
"Sinuunko?"
"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo... Pentti ei
voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän
jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa.
Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen
askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka
otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän
olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."
"Pentti on siis pelastanut henkesi?"
"Niin on, jalo rouva."
"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"
"Enempäänkin!"
"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"
"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"
"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"
"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla
varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.
"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna
enemmän."
Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin
sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden
laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui
lapsen tyyntä unta.
Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin
makuuhuoneessaan... Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän
luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen
tielleen.
Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan
oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa...
lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!... Hän olisi
kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut
näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä... Varmaankin
oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa
hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän
kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani... minun
ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee...
Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli
hän antanut hänet sovittaakseen syntejään... sentähden oli hänen
poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin...
Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen
hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu,
ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa
maailman taisteluihin ja levottomuuteen... Hän oli ihmetellyt sitä,
sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän
oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin... Ja nyt onkin hänen
poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli
oikein... hän itse olisi tehnyt samoin... Rakkaus on raivannut,
näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!... Mutta kirottu, rikollinen
kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin
synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään,
vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät
vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän
on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä
olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee
hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän,
'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani
olet velvollinen siihen... Se ei ole totta, että kukin seisoo tai
kaatuu omana herranaan... Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien
anteeksiantaminen... Sinä olet minun aneeni... Sinun tähtesi on
minulla oikeus vaatia synninpäästöä... Isä Laurentius on luvannut sen
minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun
jäädä luostariin.'"
Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan
sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli,
jota tornissa vankina pidettiin... hänen oma, rakkain lapsensa... Hän
heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki
katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä... Hän hypähti pystyyn ja
pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla
kertaa halveksi ja pelkäsi... Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen
sydämensä oli rakkautta tulvillaan... Unta ei tullut nimeksikään
hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.
Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se
ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan
edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä
huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa.
Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että
kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.
"Pyydä häntä astumaan sisään!"
Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva
tiesi kaiken.
"Mitä on meidän tehtävä?"
"Vietävä hänet takaisin luostariin."
"Miksi on hän saanut tulla tänne?"
"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."
"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"
"Ei, jos te autatte minua!"
"Minä?"
"Äidin rukoukset ja kyyneleet..."
"Äidin!... Tarkoitatte siis...?"
"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."
"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!...
Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa
hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!... Mutta minä en vastaa
itsestäni!... Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä... Olen
pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta... Te olette tuonut
hänet tänne... Vastatkaa itse seurauksista!"
Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä
totta?" kysyi hän vihdoin.
"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy
tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa
rinnoilleen!... Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi
suloisemmin?"
"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"
"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman
arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni
ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle,
vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"
"Sukulaisenne ja ystävänne!"
"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään... Houkuttelitte minut
valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni... Tiedättekö nyt mitä
siitä on seurannut... Olen ollut rakkaudelleni uskollinen... koko
maailma tietää sen... mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä
olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa
mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän... Mutta jos vien poikani
heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei
ole oikeutta häneen! -- Silloin kääntäisivät he kaikki minulle
selkänsä!... Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä,
kunnianarvoisa isä!"
Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän
melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut,
mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi
liikutuksesta.
"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä,
ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."
"Voin pakottaa teidät valalle."
"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten
molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella,
kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."
"Hänen henkensä?"
"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."
"Tahdotte pelotella minua!"
"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"
"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.
Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko
sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"
"Tahdon pelastaa poikani hengen!"
"Se on minun kädessäni."
"Hän ei siis ole kuollut!"
"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."
"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin
polviin.
Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva
leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut
tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja
kuulkaa minua!"
Toinen totteli heti.
"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."
"Mutta tahdoittehan, että minun piti..."
"En tuntenut teitä silloin!"
"Antakaa minun nähdä hänet!"
"Mitä se hyödyttäisi?"
"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva
kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä
kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!..."
"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"
"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"
"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."
"En unhota sitä koskaan."
"Tulkaa sitten heti."
Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat
eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun
kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein
askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein
pidettiin rukouksia.
Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin
jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta
pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti
sen.
Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti
valmistuksia... Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.
Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla
nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.
Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan
odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään
Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.
Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti
terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä
näkyi kaksi valkoista hammasriviä.
Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen... Hän
uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.
"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen
nuorukaisen kiharoita... Mutta minuutti minuutilta kävi hän
rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa
vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule
muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä
kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.
"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko
nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti,
että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan,
mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.
"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"
Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja
pani sen nuorukaisen sormeen.
"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista
äideistä."
Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen
sydäntään... Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän
tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään... Nyt, nyt
kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa... Oi, Jumala, kuinka hän
rakasti häntä!
Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän
sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki
nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.
Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman
kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."
Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka
hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa
hengestä, kuinka voisi hän epäröidä... Hän hypähti pystyyn ja riensi
ulos aivan kuin pakenisi itseään.
Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.
Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.
"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.
"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on
jotakin ilmoitettavaa."
Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta
saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin,
kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä
mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat
olla täällä, kunnes hän palaisi.
"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti
rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."
Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja
munkki jatkoivat matkaansa.
"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.
"Tänään saa hän mennä!"
"Mennä! Mitä ajattelette?"
"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää
häntä ritarille."
"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"
"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja
rakastaa häntä; minua sitä vastoin..."
"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."
"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"
"Silloin puhuttelen häntä itse."
"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista...
Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."
Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen
kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn
seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.
Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo
edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin
suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo,
joka runsaasti palkitsisi hänet.
"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin
ensi tervehdys.
"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme",
sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää
neitsyttä."
"Hän on saanut vapauden!"
"Kuka? Penttikö?"
"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta
kohden.
"Mitä tarkoitatte, isä?"
"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen
sentähden, että hän poistui luostarista... Minä tahdoin pitää hänet
siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat..."
"Penttiäkö?"
"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli
monien tiellä."
"Kaikki pyhimykset!"
"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä... Tapasimme
toisemme..."
"Nyköpingissä?"
"Hän oli kuuro varoituksilleni."
"Mitä hänestä tahdotaan?"
"Seurasin mukana tänne... jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."
"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.
"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän
vallassaan."
"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä
uskotteluilla."
"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"
"Se onnistui?"
"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."
"Minä olin antanut sen hänelle!"
"Hän oli tehnyt läven muuriin."
"Sen tiedän, hän puhutteli minua."
"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."
"Toinen?"
"Hänen äitinsä!"
"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa
minulle, isä, kuka hän on?"
"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden... Hänen
olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää
ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."
"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän
kärsii."
"Ei enää luullakseni... Sillä useita tunteja sitten, kun menin
torniin..."
"Missä tilassa hänet tapasitte?"
"Kuolemaisillaan."
Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette
kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.
"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."
Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa... Ja munkki
näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen
vallassaan.
"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen
sanojensa merkityksen."
"Ja ne olivat?"
"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."
"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"
"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"
Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän
vielä tornissa?" sanoi hän.
"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."
"Mihin?"
"Se on minun salaisuuteni."
"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."
"Hän on kieltänyt sen!"
Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!... "Hänellä oli hallussaan muutamia
kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."
"Ne jätti hän minun käsiini."
"Antakaa tänne!"
"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."
"Se on minun huolehdittavani."
"Ette tapaa heitä."
"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"
"Ette!"
"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut
suojelukseensa."
"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."
"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"
"Sen teen minä."
"Te, isä?"
"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."
"Minä!"
"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe
rankaisee itsensä."
"Se oli velvollisuuteni!"
"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."
"Onko minunkin kuoltava?"
"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."
"Mihin aiotte viedä minut?"
"Luostariin!"
"Ja tehdä minusta nunnan?"
"Onko parempaa osaa!"
"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"
"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."
"Siinä petytte suuresti!"
"Hänen tähtensä..."
"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni
huutaa sen tuhansin äänin."
"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin
kuluttua lähdemme."
"Jos kieltäydyn seuraamasta?"
"Seuraatteko mieluummin ritaria?"
"Ei, mieluummin hautaan!"
"Luostariin..."
"Ikäänkuin se ei olisi samaa."
Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti
rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä.
Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä
saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka
hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla
sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.
Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt
huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin
luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä
kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei
koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.
Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra
kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin
Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä
viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin
hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa
suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin
puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa
kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta
parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän
vannoi verisesti kostavansa.
4.