"Pentti!"
"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."
Kaarina teki niin.
"Pane nyt korvasi reiälle!"
"Puhu, rakas!"
"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri
hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan
luo."
"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei
valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä
pyyntöäni."
"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä
sinulle tilaisuuden siihen..."
"Oletko mustasukkainen, Pentti?"
"Niin, että voin tulla hulluksi!"
"Epäiletkö minua?"
"En sinua... mutta..."
"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua
yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja
hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa
suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin
hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä
varokeinoihin."
"Mistä tämän tiedät?"
"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna
sanon sinulle sen."
"Sehän on mahdotonta..."
"Tule sitten huomenillalla uudestaan."
"Mikset voi nyt heti?"
"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."
"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"
"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"
Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.
Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut
vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen
käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten
jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra
Sten Sturelle.
Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti
hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.
Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.
Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa
hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti
niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän
katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa
takaisin Nyköpingiin.
Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan
Tukholmassa.
Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään
mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa
kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja
pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty
jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan
turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin.
Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa
talossaan, mutta vangittuna.
Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle,
että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän
asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei
hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt
tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville
huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran
tuumia.
Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän
pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin;
mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä
suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata.
Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja
niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet
paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.
Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli
linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä
syytettiin.
Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut
Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa.
Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa
ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen
kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän
paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa
uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä
kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen
ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen
tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa,
ainoita mitä hän tavoitteli.
Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä
elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla
urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa
hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä
heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean
ruotsivihollisen.
Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista,
minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.
Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti
tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä
Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.
Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan
saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia,
että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset
eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside
heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä.
Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä;
Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei
hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan;
mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein
karkoitettiin valtakunnasta.
Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli
kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja
tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva
ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla
sellaisella.
Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa
käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän
juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa
perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan
imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.
Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra
vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi
hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi
hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.
Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan
täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat
häneen niin ihastuneet! -- Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön
suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään
matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois,
lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi
ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun,
ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra
istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen
vihollistensa puuhasta.
Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut
Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa
epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan
ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli
hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi
Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes
lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina
olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet
mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä
nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi
hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.
Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä
syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.
Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut
kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.
Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi
hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."
"Tulen pelastamaan sinua!"
Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli
jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.
Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut
riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli
myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen
neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan
veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa
vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta
ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli
sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle
Tanskaan.
"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni
saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko
tosiaankin uskallettu?"
"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"
"Milloin saamme kostaa?"
"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset
täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."
"Kirjeeni..." virkkoi Knut kalveten.
"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."
"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja
melkein vavisten.
"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta
huomiota hänen liikutukseensa.
"En!"
"Mikset?"
"Luulin niiden olevan teillä."
"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."
"Se on totta!"
"Anna ne sitten tänne!"
"Minulla ei ole niitä."
"Missäs ne ovat!"
"Majatalossa!"
"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä
väkivallalla!... Luulin vihollisten tehneen sen... kuinka saatoin
silloin..."
"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"
"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."
"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet
pannut ne?"
"Tyynyn alle!"
"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet
toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen
pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava
yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.
Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin
hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia
ystäviä", sanoi hän.
"Mutta se maksaa kenties henkemme!"
"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."
Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne
yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.
"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän
rakkaan maan... Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo
tehdä sen alusvaltioksi... Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa
hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei... Ja kyllä
hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian
kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen
kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun
luulevat ketään voittavansa pelolla... Silmäinpalvelijoita, se on
totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin
savu tuuleen."
Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin
mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi
myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan
toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla
hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.
Silloin koputti joku ovelle.
"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa
hameentaskuun. "Avaa pian!"
"Kenelle?"
"Kaarina!"
Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa
vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään
vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli
tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.
"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.
"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää
nähdä minua... Ritari tiesi, mitä teki."
"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään;
"hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin
yli kaiken."
Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut,
painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen
rakkauden suudelman neitseellisille huulille.
"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella
itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut
ritarin seurueeseen?"
"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua
etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta
saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi.
Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian...
Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun
kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen
katseensa kiintyneenä sinuun..."
"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos
luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla
on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut..."
"No, miksi keskeytät?"
"Etkö kuullut?"
"Mitä sitten?"
"Kolinaa..."
"Minä en kuullut mitään."
"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."
"Kerro edelleen."
"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen
käärön. "Mitä se on?"
"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."
"Kuinka sen tiedät?"
"Olen lukenut ne."
"Toisten kirjeet?"
"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoi
Kaarina ja piiloitti jälleen käärön.
"Mitä voimme tehdä?"
"Sinä enemmän kuin minä... kuules nyt, mitä olen ajatellut..."
Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun
päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti
huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä
oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen
huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.
"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.
"Silmäpari... Näin ne selvään ja tunsinkin ne... olen nähnyt ne monta
monituista kertaa... mutta missä, missä?"
"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.
"Ovat, katto on eheä kaikkialta."
"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä
ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä... Älä kanna
niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."
"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei
niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin
palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä
luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"
"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."
"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."
"Nyt täytyy meidän erota!"
"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää
sinua näkemättä."
"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä
näytän hänelle esimerkkiä."
"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"
"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että
minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."
"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."
"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me
olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."
"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.
Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he
erosivat.
Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven
povea vasten.
Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan.
Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa,
ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla
onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos
Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi
kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen,
niin ettei siitä tehnyt mieli herätä -- hänelle ei ollut aikaa eikä
tilaa olemassa.
Silloin koputettiin ovelle jälleen.
Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän
lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi,
kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:
"Kuka se on?"
"Avaa heti!"
Se oli ritari.
Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan?
Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan
uhmaavasti lattiaan.
"No, mikset tottele?"
"Siksi, että muistan sopimuksemme."
"Sellaisista minä en välitä."
"Mutta minä teen sen."
"Minä käsken sinua!"
"Käskekää palvelijoitanne."
"He murtavat oven auki."
"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."
"Sitä et tee!"
"Koettakaapas!"
"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"
"Mitäs nyt sitten teette?"
"Tahdon nähdä silmäsi."
"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"
"Minä revin sen pois."
"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut,
katumuksentekijän, suojelukseensa."
"Minä sanon hänelle, kuka olet."
"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."
"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."
"Eipä kuulu siltä."
"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"
"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako
sellainen vastaan vieraita?"
"Väliin."
"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."
"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"
"Tehkää se!"
"Tahdotko sitten puhutella minua?"
"Tahdon vastata kysymyksiinne."
"Hunnuttomin kasvoin?"
"Huntu tiiviisti sulettuna."
"Odotahan, minä kyllä rankaisen."
"Ja minä -- voin kuolla!"
Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen
jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"
"Herra ritari!"
"Sano, että rakastat minua!"
Kaarina vaikeni.
"Sinä et vastaa?"
"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä
olette saavuttanut oikeuden siihen."
Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut
ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään
tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi
ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."
"Kuka estää teitä puhumasta?"
"Pyydä sitä sitten minulta."
"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa
minulle uutistanne?"
"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä
majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"
"Kirjeitä!" toisti Kaarina.
"Ah, äänesi vapisee!"
"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa
lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."
"Minäkö? Nyt hourit."
"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi
häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.
"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"
"Lyökää se sisään -- ja noutakaa ruumiini kadulta."
"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin
ottanut kirjeet."
"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja
silloin..."
"Ah, nyt muistan..."
"Joko vihdoinkin."
"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."
"Niistä minä en tiedä mitään."
"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä
oleskelit alhaalla."
"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."
"Mikä onnettomuus?"
"Tulipalo!"
"Kuinka se tapahtui?"
"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä
joutua liekkien uhriksi."
"Sinäkö Kaarina?"
"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan
voidakseni sammuttaa... Lopulta onnistui se minulle... Heitin palavat
tyynyt takkaan... Se oli hirveä hetki ja silloin... Pyhä neitsyt,
muistelen, että silloin..."
"Mitä, Kaarina, mitä?"
"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne
olisivat tulleet?"
Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton",
sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."
"Minulla ei ole mitään salattavaa!"
"_Jos_ sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä
mitään."
"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.
Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan
kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset,
silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön,
kertoisivat tietystikin salaisuuden... Mutta pelon mukana heräsi
uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin
tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi
hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään... Se antaisi hänelle
aikaakin.
Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella
levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema
kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin
käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja
päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin
ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän
huomaamatta pois.
Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään
vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan
eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla
oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan
oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että
neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi
hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu
kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän
itsekseen.
Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä
nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus
siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."
Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti
hän Kaarinaa.
Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan
"nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen
puolisoaan.
Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia
päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos
hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä
neitonen tahtoo?"
"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.
"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä?
Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."
"Rientäkää sitten heti!"
Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi
edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.
"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.
"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"
"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?"
kysyttiin pisteliäästi.
"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."
"Kuka teitä on häirinnyt?"
"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa,
etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."
"Oletteko huomannut sellaista?"
Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi
ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia
kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin
hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin... Puhuttuaan
vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja
näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."
"Kolosta?"
"Siellä on luukku!"
"Se ei ole totta!"
"Tiedätte kyllä sen!"
Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman
palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään
tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään
luukkua tai aukkoa.
Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä
palavin katsein.
Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin
avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar.
"Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."
Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän
saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse
oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa
tahtoanne."
Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana,
Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa
enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja
mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa,
jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja
ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.
Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä
turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta
vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen",
sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."
Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin
lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän
itsensä nukuksiin.
Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja
ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa
katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten
ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja
mahtoi olla.
"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja
merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka
kautta saa tietää mitä haluaa."
"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."
"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet
hallussaan."
"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."
"Niin, te."
Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin.
"No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut...
Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."
"Kuka hän on?"
"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi
olla vain keksittyä."
"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."
"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä
häntä loukattavan."
"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti
sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran
kanssa... Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa
tuohon tyttöseen."
"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen
tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen,
valtaa sen kokonaan."
"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai
sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan
sentähden jätettävä syrjään."
"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti
ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä
kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."
"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä
vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."
"Se on mahdollista!"
"Huomenna saatte siitä varmuuden."
Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla
rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa
ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.
Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään
salattavaa.
"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.
"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe
kenenkään muun silmä kuin minun."
"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle
luuttua tai jotakin ompelusta."
"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on
vapaa näköala."
Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen
huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi
ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.
"Missä on kotinne?"
Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras
sentähden vaieta.
"Oletteko aatelisneitsyt?"
"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"
"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"
Mitä oli hänen vastattava?... "Hän tahtoo ainoastaan minun
turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.
"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste
puhella."
Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.
Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt
nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään
kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.
Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät
tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.
"Hän on aatelissukua?"
"Mistä sen tiedätte?"
"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"
"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."
Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran
puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen
valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan
rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.
"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle
Alfinpoika. "_Silloin_ täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan
nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen
suuren sotajoukon kera maahan."
"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi,
olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.
"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan
sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on
tiellä?"
"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja
alamaisuuden vakuutuksiaan."
"Senhän tekin olette tehnyt!"
"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja,
mutta sellainen merkitsee vähän."
"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"
Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän",
vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."
"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla
rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"
"Kyllä, kyllä!"
"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla
sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping
joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse
valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."
"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle
herra ihaillen.
Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa
pääni!" huudahti hän.
"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas
ei olisi kiittämätön."
"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin
muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun
lähettilääni!"
"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta
minuuttia." Pernilla rouva meni.
Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra
kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut
rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli
tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt
tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti
tunnustaakseen käännöstään.
Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita
pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi
taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"
"Poissa?" toisti ritari.
"Mitkä kirjeet?"
"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän
ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen
suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus
tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."
"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"
"Teidän nimessänne!"
"Pannaksenne minut päiviltä!?"
"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet
hukkaan."
"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.
"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi
Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan..."
"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.
"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä
tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne
sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois
eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian
kuningas on päässyt maan herraksi."
Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi
ritari.
"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen.
"Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi
kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa
tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."
Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku
vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja
hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että
vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.
Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä
keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä,
ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja
suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä
niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta
kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että
hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.
Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän
suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän
oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa
lähemmin.
Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava,
oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli
Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen
aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.
Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän
ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia
tunteja ajatusaikaa.
Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle:
"Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen
takaukseen hänen turvallisuudestaan."
"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella
pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."
"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"
"Minun täytyy!"
"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan
käyneen hyvin ankaraksi."
"Ilman häntä en lähde!"
"Olettehan aivan kuin lumottu!"
"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka
majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."
"Joiko hänkin siitä?"
"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle
palvelijoistani."
"Onko se vaikuttanut häneenkin?"
"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"
"Silloin olette noidutut molemmat."
"Hänestä kyllä pian pääsen!"
"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele
teitä paremmin."
"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva... Sen tosiaan tahdon tehdä;
mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"
"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."
"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"
"Silloin ette uskaltaisi kieltää."
"Jospa voisi..."
"Mitä tarkoitatte?"
"Taivuttaa hänet..."
"Mihin?"
"Antakaahan minun miettiä asiaa." --
Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui
torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja
kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.
Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi,
että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka,
pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään
luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin
kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on
annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."
Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti
surulliselta ja vakavalta.
"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä
pidetään siksi ankaraa vartiota."
Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli,
mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla
erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.
"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee?
Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään
herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös
linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi
ikkunan ja huutaisi?
Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi
kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin
sanoisi?
Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä
Laurentius!"... Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja,
mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään
yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki
ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin
heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät
nuorille, kalpeille kasvoille.
Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.
"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta
minä tuon parannuksen."
"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina
nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"
"Niin hän sanoo."
"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."
"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."
"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."
"Siitä en välitä."
"Kuinka vanha olette?"
"Täytin kuusitoista äskettäin."
"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."
"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."
"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"
"Olisi synti seurata ritaria."
"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."
"Onko sellainen mahdollista?"
"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."
"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi
kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla
rouvan polvia.
"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät
lähettää."
"Kuka se on?"
"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo
matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen
ja hänen emäntänsä luo."
"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"
"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän
on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."
"Sitä en tee!"
"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna..."
"Hän on sukua Kristina rouvalle?"
"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos
turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."
"Kai minun täytyy sitten!"
"Saanko sanoa sen ritarille?"
"Ei, tahdon tehdä sen itse!"
"Noudanko hänet?"
"Tulkaa itsekin mukaan."
"Sen lupaan."
Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta,
kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan
neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa
ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut
saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt
tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.
"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."
"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"
"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla..."
"Se hyväksytään etukäteen!"
"Antakaa minulle jokin terävä ase."
"Mitä varten?"
"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"
"En koskaan!"
"Se on ehto."
"Kuinka julma olet!"
"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla
rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."
"Puukkonne!"
"Mitä ajattelet; se on terävä."
"Juuri siksi sopii se minulle."
Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan
vedä sitä tupestaan", sanoi hän.
"Se saattaa suuresti riippua teistä."
"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.
"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin
matkustaa huomaamattomammin."
"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita
palveluspojallenne."
Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti
aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli
ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi
itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa,
niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa.
"Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän
itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.
He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa
keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin
silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden
lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.
Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla
varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon.
Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia.
Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani
harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta
kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän
myttyyn.
Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi
voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta
hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon
kaupungin ulkopuolelle.
Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija
Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin
penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.
"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.
Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään
ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin
lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä
menemään toveriensa luo.