"Minusta on se samantekevää."
"Nyköpingiin!"
"En tunne ketään siellä."
"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta
hän ei saa tietää mitään."
"Rouva Pernilla Klauntytär?"
"Mistä tiedät hänen nimensä?"
"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."
"Veljeni?"
"Herra Knut Alfinpoika!"
"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"
"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."
"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen
erilaiset."
"Se on mahdollista!"
"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on,
toivon sinun välttävän häntä."
"Häntä kuten kaikkia."
Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman
levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan
katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan
sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti;
olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja
viisaus saattoi heidät pelastaa.
Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa
oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä;
kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla
rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan,
läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin
puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai
neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva _vei_ sentähden
itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että
kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan,
puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.
"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi...
"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen
ovien takana."
Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt,
niin väsynyt.
Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui
menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään
ikäänkuin tunnustellen eteensä... Kukahan se oli?... Ritariko vai
Pentti?