Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja
riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan
pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta
puolestaan.
Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja
palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra
ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta
nelistä eteenpäin.
Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei
puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä
ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.
Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon
metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas
sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.
Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä
puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja
soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.
"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan
Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en
ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä
on tapahtunut."
Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli
hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta
tunteesta.
"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle,
itkettekö kaipauksesta!"
"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.
"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen
tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.
Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen;
viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti
ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja
vaati lämmintä olutta.
Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen
sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi
epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin
saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa.
Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan
puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän
turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.
Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.
"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli
Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä
matka."
Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta
kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä
seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän
huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä,
-- ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet
ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä
häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti
jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken
levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.
Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän
heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen
merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin
kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden
kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet
keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt
mitään enempää.
Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen
täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei
hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa
tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän
hunnutonna tupaan.
Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita,
ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että
oli tapahtunut taistelu.
"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut
sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."
Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen;
hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta
missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.
"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin
salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia
arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.
"Seis!" kajahti uhkaava ääni.
Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.
Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut
ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva
mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan;
mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös
pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski
hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet
päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.
"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.
"Siihen saa ritari itse vastata."
"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"
"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti
ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."
"Viipyykö hän kauan?"
"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."
"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."
"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä
kertaa."
Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt;
ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka
tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?
Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää
ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen,
ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti
jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.
"Mitä annatte minulle siitä?"
"Minulla ei ole rahaa mukanani."
"Mutta tuo turkisvaippa?"
"Se ei ole minun."
"Kenenkäs sitten?"
"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."
"Ettekö te ole hän?"
"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."
"Sen olette sepittäneet kokoon!"
"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"
"Ei mitään ilmaiseksi!"
"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."
Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää,
ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän
voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan
mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.
Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen
huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat
siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan
heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.
Ei siis mitään epäilystä.
Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan
miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan
halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.
Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin
tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että
hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla
varovaisuudella.
"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei
kenties annakaan luvattua palkintoa."
"Saittehan hänen turkisvaippansa?"
"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"
"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen.
"Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän
on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."
Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että
tässäkin oli vaara tarjona.
"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta
astuen muitta mutkitta huoneeseen.
"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja
äänellä.
"Ajattelin... luulin... jos ritari..."
"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.
"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä
lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä
mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin
lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.
Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka
hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä
neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä,
mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.
Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada
voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se
täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.
Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen
kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä
millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.
Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut
hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei
hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.
Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi
moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn
luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt.
Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan;
se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi
useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle,
muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik
Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti
lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja
silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!
Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän
olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi
päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän
kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet
kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.
"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita
nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni
tavallisesti..."
Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten
laittamatonta vuodetta.
"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi
tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa
palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain
päin."
Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki
voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.
Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman
salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin
Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja
petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet
asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut
Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin,
että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja,
mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään
sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten
Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti
luottaa.
Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät
äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava
toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet,
silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes
katsottaisiin maan edun sitä vaativan.
Pikku Kaarina parka -- ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui
menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä
Sten herralle ja Kristina rouvalle?
Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin
ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja
ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin
heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?
Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei
mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet?
Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset
kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi
epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän
rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori
laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen
epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.
Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.
Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka
hän pani takkaan.
"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.
"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."
Vanhus totteli ja meni.
Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan
kipinä räiskähti hänen kädelleen.
Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan
takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän... mutta koko talo
palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja
pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa
ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan,
niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän
heränneensä liekkien ympäröimänä.
"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette
menetelleet kanssani."
Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina
sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään
valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt
täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.
Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet,
päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä
avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että
luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan;
ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen
sydämensä läpätti huolissaan.
Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen
oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut;
eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli
jo kulunut neljä.
Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen
isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.
Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä
voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve,
mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen,
hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.
Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia
ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui
sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.
"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi
Brita muori.
"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä
tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän
on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."
"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä
tahdotte tietää?"
"Enkö ole jo sanonut sitä?"
"Hän lähti täältä viikko sitten."
"Mihin?"
"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin
seuraamaan vastoin tahtoaan."
"Niinkö..."
Vieras myhäili.
"Ja nainen."
"Tuolla sisällä!"
Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.
Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei
vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se
yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut
herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen
veljensä.
Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön
nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus,
näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette
ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen
ilmeellä.
"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"
"Kuinka te olette joutunut tänne?"
"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."
"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"
"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.
"Niin minulle on sanottu."
"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme
nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."
"Ja sinä?..."
"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi
rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."
"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi
vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian
päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan
ennenkuin on leikattu siivet."
"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti
palata Tukholmaan."
"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä
samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.
Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut
häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin,
melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"
Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme
ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen
käänteeseen."
Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.
"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."
"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.
"Vaippanne...?"
"Olen lahjoittanut sen pois!"
"Kenelle?"
"Hänelle tuossa."
Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi
lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki,
jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."
"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."
Brita muori oli kovissa tuskissa.
"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.
"Kenelle?"
"Muutamalle kauppasaksalle!"
"Miksi lahjoititte sen pois?"
"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä
minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."
"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai,
kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."
Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen
Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä
miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi
sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut
onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."
Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi
lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi
vaipan taskusta", sanoi hän.
"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa
lukea."
Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra
oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä
sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli
liian viisas sitä tunnustaakseen.
Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin
palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi
silmänsä... Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö
tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!... Pentti antoi
hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä
huudahdusta hänen huuliltaan.
Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en
ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."
"Mihin?"
"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"
"Saatte valita nyt uuden!"
"En koskaan!"
"Älkää luulko pääsevänne minulta!"
"Sitä en tahdokaan."
"Mitä, joko muuttui mielenne?"
"Seuraan teitä kernaasti!"
"Mistä se johtuu?"
"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja
tyyneksi!"
Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut,
ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle
muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.
Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.
"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.
Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen,
mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle
sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta
katse puhui aivan toista kieltä.
"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari
harmistuneena.
"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasi
Kaarina luoden silmänsä maahan.
"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon
varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.
"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla
mielin.
Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän
hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän
jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.
Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli
hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos
jokin vaara uhkaisi... Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa
kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin
ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.
Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen
korvaansa... Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain
huvikseen... Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan
kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.
"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.
"Kaarina!" vastasi hän.
"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."
"Mitäs minä siellä?"
"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja
tahdot."
"Paitsi vapautta!"
"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."
"Oletteko naimisissa, herra?"
"Mitäs sinä siitä..."
"Onhan se hyvä tietää."
"Sinä yksin olet valtijattareni."
"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"
"Älä välitä tästä toisesta."
"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."
"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut
jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa
kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta
minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että
pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän
ihanaa impeäni... Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että
olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan
näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"
"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"
"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä
tulen minä käymään luonasi."
"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai
tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan..."
"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."
"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä,
esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin
olutpikarin."
"Hän näyttää miellyttävän sinua!"
"Teitä vielä enemmän!"
"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"
"Hänelle!"
"Mutta kun sanon sinulle!"
"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."
"Sitä kyllä varon tekemästä."
"En siitä välitäkään."
"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."
"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti
ratsastaa edelle.