"Eikö hän ollut mukanasi?"
"Niin, se on totta..."
Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä
kuva loi sille varjonsa takaisin... Kesti useita tunteja ennenkuin
Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka
lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi
hänen -- tehdä kaikki selväksi itselleen.
Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti
kaikesta mitä oli tapahtunut... Ensin väärennetty kirje Ekasta...
hänen päätöksensä käydä Cecilian luona... kuinka Kaarina huomasi
petoksen... hänen uhrautuvaisuutensa... Hän muisti senkin, kuinka
hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet
mukaansa... Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän
tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä.
"Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran
keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle
tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen
herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli
naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä,
ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään.
Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori
herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia
viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin
rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön
tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen
oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"
"Hänestä en ole kuullut mitään."
"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.
"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.
"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään
rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."
"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia
koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."
"Ja hän on?"
"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.
Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella
pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.
Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja
piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä... Kuuluiko hän heidän omaan
sukuunsa?... Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen
vivahdus.
Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen.
"Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta
tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja
parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä
hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä
kuin hengestäni!"
Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle
kätensä suudeltavaksi.
Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen
ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.
Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen;
minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä
sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.
"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti
olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut
minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen,
olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"
Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken
täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen
edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos
Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi
häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin
pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton
palkaksi.
Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava
toivonsa täysin määrin täytetyksi.
Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen
käsiään, Kristina?"
"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."
"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa
aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti
verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti,
kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?
"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"
"Tappanut itseni!"
"Aseitta?"
"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen,
että Kaarinakin tekee niin."
Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen
etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita
ajateltavakseen.
Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli
paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla
kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin
jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja
rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta
valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista
omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet
uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.
Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei
koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja
jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin
tähän asti.
Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin
suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he
käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei,
puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat
kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:
"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me
päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät
he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se
oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja
vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että
tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset
miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin
kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua.
Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä
kumpi!...
Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut
itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli
saapuvilla useita neuvosherroja.
Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger
Kaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.
Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo
Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen.
Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen
neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509
sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas
tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava
vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja
kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.
Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he
määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei,
olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.
Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista
olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan,
ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa
herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli
se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen,
lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei
Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.
Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla
saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme,
vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että
hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.
Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä
rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä,
ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä
päivänsäteissä lämmitellä.
Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti
kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä
Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän,
"vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu,
mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen;
kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he
meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa
karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko
pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan
alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen
vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön
kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian
puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata
puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"
Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat
silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat
pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat
he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.
Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa.
Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla
kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa
vastaan ketään vieraita.
Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän
neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran
hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli,
että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja
aikeita vastustamaan.
Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus
siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät.
Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja
onnea... "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä
valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen
selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni
oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden
ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä,
tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."
"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille
tahoille."
Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.
"Mistä sen päätät?"
"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä
mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."
"Kukas estäisi?"
"Sitä en tiedä."
"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään.
"On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."
"Kuka se on?"
"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."
"Mistä syystä?"
"Sitä en tiedä!"
"Mutta täytyyhän olla joku syy."
"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."
"Nainen hänkin?"
"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."
"Jossa vanha Sten herra lepää."
"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan;
he viihtyivät hyvin keskenään."
"Hänen nimensä?"
"Isä Johannes!"
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla
tänne, menen minä hänen luoksensa."
"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän,
että hän kerran pelasti henkeni."
"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä
hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla
silmillään.
"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö
sama tahto johda molempia?"
Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes
tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.
Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat,
kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona
puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit
kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi;
erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten
katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous,
herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei
rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli
viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat
häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.
"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.
"Mitähän silloin sanottaisiin?"
"Vähät minä siitä välitän."
"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa
sattua moitteen varjoakaan."
"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"
"Se on vastoin vanhaa tapaa!"
Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä
Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan.
"En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin
heti."
Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän
nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta;
katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka
saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla
voitoilla.
Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän:
"Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä
teille kiitollinen."
Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti
myrkytysyrityksestä Upsalassa.
"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.
"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki
pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden
tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt
mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden
menestyksen tämän jälkeen."
"Jumalahan ne sallii..."
"Tosin kyllä... mutta..."
"Hän valvoo niitä..."
"Sitähän minäkin tahdon!"
"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja
noudatettava niitä."
"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"
"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia.
Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui
pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan
sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja
niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään
johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat
heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin
tilaansa... Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun
sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."
"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu,
joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"
"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä
Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee
tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne
vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja
jätätte lopun Jumalan käteen."
"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.
"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysi
Sten herra.
"Sen teen mielelläni."
Niin Sten herra lähti.
Seuraamme hänen mukanaan.
Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa
nähtiin runsaasti rahvastakin.
Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin
heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa
ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta
katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.
Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein
lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä.
Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina,
ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku.
Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin
nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla,
mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.
Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen,
eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran,
tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta
herralta.
Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla
kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi
kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että
hänestä _täytyi_ tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa
vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta,
jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai
ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.
Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista
valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua
ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren
penikan" Sten Svantenpojan edelle.
Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti
huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse
arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan
hänen mieltään.
Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin
ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli
tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He
tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi
hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on
sanottavaa?"
Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin
paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa
Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä,
mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.
Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että
alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin
torilla.
Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui
ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että
hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"
Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei
miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna
kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen
vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti
hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia
ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen
vastaan... Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan,
tunsi hän heidät kaikki... He olivat hänen nuoruudessaan olleet
nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein
ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet?
Tuuli oli ne vienyt... Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli
pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?... Se oli langennut lehtien
tavoin syysmyrskyssä... Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia
suupieliä... Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa
korkeammaksi, _näiden_ kaltainen ei hän tahtonut olla... Ketterin
askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra
Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana... ja tällainen
oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen,
näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä
ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen
Kuninkaanniitylle.
Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti
odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli
rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.
Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä
soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen
kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?
"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.
"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?"
kysyi hän.
"Niin tahdomme!"
"Siksi olemme tulleet!"
"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa.
"Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista,
miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin
käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan... Jos tiedätte siihen
kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet
neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan
herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan
maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin
säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme
valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"
Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan;
silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.
Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan
itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien
kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi
leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli
torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki
Tanskan väkeä."
"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.
Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili
koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.
Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei
voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.
"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusi
Holger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.
Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin
kilvan.
"Sallimmeko asian riippua heistä?"
"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"
"Mitä on tehtävä?"
"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"
"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"
"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.
"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti
herra Erik Trolle.
"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"
"Me emme huoli koskaan hänestä!"
"Ei, emme koskaan!"
"Hänen armonsa on samaa mieltä!"
"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa;
"mutta minä en voi -- en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää
niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."
"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"
Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia
hartioita ja kaljupäitä.
"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra
Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa
niskansa."
"Niin, tehköön hän sen!"
"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"
"Mitäs tahdotte tehdä?"
"Näyttää, että valta on herrojen!"
"Emmekä anna perään!"
"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"
"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"
"Mutta kansa?"
"Sen täytyy taipua!"
"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole
läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme
suurimmalla varovaisuudella."
"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"
"Niin, se meidän täytyy!"
"Mutta missä?"
"Tukholmassa!"
"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik
Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli
suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat
houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on
saatu aikaan vilpillä ja petoksella."
"Niin, niin!"
"Ei, ei!"
"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä
kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän
täytyy voittaa hänet viekkaudella."
"Sen teemme!"
"Minä lupaan kostaa..."
"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi
piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme
viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."
"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa
nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina
Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja
jollei minun poikani olisi..."
"Se ei kuulu tähän!"
"Missä kokous pidetään?"
"Tukholmassa!"
"Milloin?"
"Viikon päästä?"
"Ei, se on liian pian!"
"On valmistauduttava!"
"Puhuttava talonpojille!"
"Uhata heitä on parempi!"
"On luvattava alentaa veroja..."
"Sitä emme uskalla."
"Luvata on yhtä, pitää toista!"
"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."
"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä",
virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin
tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät
ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."
"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.
"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"
"Kuten yksi mies!"
"Ken vilpistelee, hän on petturi."
"Petturi!"
"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"
"Voitteko sitä epäillä?"
"Mutta sanoittehan äsken..."
"Minä sanoin -- sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta
että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi
raukkamaisuutta, ja raukka en ole."
Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät
heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä
hommattiin.
Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan
puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli
liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä
ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.
Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että
valtakunnalla täytyi olla päämies.
"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.
"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"
"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"
"Kunpa et vain olisi niin nuori!"
"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.
Ympärillä seisovat nauroivat.
"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi
Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan
pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka
näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin,
kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni
taatakseni hänelle vallan."
"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."
"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen;
"toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."
"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei
tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka
kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata
olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee
jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."
"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki
kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista
kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua
haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."
"Kaukaa Smålannin seuduilta."
"On kai sinulla naapureita mukanasi?"
"Ei tietääkseni."
"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"
"Miksi se on tarpeen?"
"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"
"Ei!" huusivat useat äänet.
"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi
muuan vuorimies.
"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.
"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.
"Mutta enimmäkseen, vaari!"
"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi
suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä
valittamatta?" kysyi Sten herra.
"Mihinkäs pääsee!"
"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi
ja näytä oikea karvasi."
Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki
vastaväitteitä.
"Tahdotko apua?"
Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.
"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"
"Köyhä kerjäläismunkki."
"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."
"Olen puhunut sorrettujen puolesta..."
"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista,
ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta;
parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä
Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana
sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.
Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö
sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit
olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä
olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset
kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa
jäädä toiseen kertaan", sanottiin.
Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat
hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme
selkänne vapaana!"
Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat
jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa
Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja
valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse
tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.
Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen
sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.
Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet
tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan
naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa
alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten
herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan
myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.
Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat
valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.
Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät
kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi
sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas
ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen
kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään
naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja
kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla;
erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä
tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan
täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti
hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden
marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu;
hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin
luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"
Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi
vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas
voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole
kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta
nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi
kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että
kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset
ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten
tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi
päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja
sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."
"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä,
rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy;
jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme
aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten
päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."
"Se on totta!"
"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat
kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa
siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa
maailmassa?"
"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten
enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.
"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen
siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua,
päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen,
jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu
harjoitettujen opintojen perusteella."
"Missä aineissa?"
"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin
tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä
täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."
"Kuinka tarkoitatte?"
"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja
edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."
"Niin, se on totta!"
"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia
ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa
johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja
vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään
kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia
kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle,
sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt
epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana
ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut
kuvitellakaan."
"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä
leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"
"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut,
että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota
totisesti ei jätetä unhoon?"
"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!"
huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän
silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"
"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä
Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran
luo."
"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."
"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"
"Onko hän sitten onneton?"
"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."
"Mutta jos hän tietää oikean tien?"
"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon
nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä
täältä... Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi
ja lujemmiksi."
"Sehän on merkillistä!"
"Mutta vanha totuus!"
"Ja piispa Hemming?"
"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen
silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"
"Minä melkein pelkään häntä!"
"Kuinka niin?"
"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas;
Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen
käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."
"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."
"Tiedän sen!"
"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"
"Keneltä?"
"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan
puolella."
"Se on totta!"
"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut
puolustettava isänmaata."
"Mutta hänen virkansa?"
"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään
maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä
ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."
"Ette siis tiedä...?"
"Mitä?"
"Että rouva Pernilla Klauntytär..."
"En tiedä, mitä tarkoitatte."
"Hän on saanut piispan valtaansa."
"Piispan?"
"Ettekö sitä tiedä?"
"Kuulen sen ensi kerran!"
"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."
"Se ei onnistu!"
"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan
Ruotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."
"Oletteko kirjoittanut?"
"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella,
siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."
"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla
esteenä."
"Kunhan ei vain olisi tahto!"
Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming
Gaddin.
"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi
sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."
Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen.
Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään
Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa
kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa.
Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän
täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.
"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina.
"Täällähän on sota ovella."
"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo
herranne tahtone tietää mitään."
"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin
hyviä -- ja niitä kuuntelen aina ilolla."
"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä
minun aikani salli viivytellä."
"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä
Johannekseen.
"Vanhaa ystävää?..."
"Jonka kenties olette unhottanut!"
"Isä Johannes!"
"Piispa Hemming!"
He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon
muistoja...
"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"
"Jumalan tahto!"
"Niin, _minun_ ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."
Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja
hiipi sentähden hiljaa ulos.
"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes
hymyillen lempeää, kaunista hymyään.
"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"
"Sen teitte aina ennen!"
"Ennen ei ole nyt!"
"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"
"Mahdotonta!"
"Mikäs estää?"
"Olitte silloin ystäväni!"
"Niin olen vieläkin!"
"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"
"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"
"Ahaa, jokos huomaatte!"
"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."
"Mistä sen huomaa?"
"Tahdotte salata jotakin."
"Mitä se olisi?"
"Odotan saavani sen tietää."
"Ette ole rippi-isäni."
"Mutta uskottu ystävänne!"
"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"
"Epäilettekö sitä?"
"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen
tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi:
-- valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."
"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"
"Heh, _yksi_ poikkeus ei todista mitään."
"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut
puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut
kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut
kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska
pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä,
ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että
he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse
teitä pelätä."
Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea
piru!" sanoi hän.
"Kuinka niin, piispa?"
"Tahdotte ärsyttää minua!"
"Olenko väärässä?"
"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö,
kuinka minua on palkittu?"
"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"
"Olen ihminen minäkin."
"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa
tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te
olisitte sellaista paljon korkeammalla."
Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!"
huudahti hän.
"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"
"Olen jo antanut myöten!"
"Ettehän toki!"
"Sitten teen sen nyt!"
"Sitä ette tee!"
"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi
silmänsä pappiin.
"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä
hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"
Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä
taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta
hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on
kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot
ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee
se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin!
Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja
mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä
vaikeana koettelemuksen hetkenä!"
Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa
sydäntään... mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se
herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta
ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi
tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä
asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt
huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"
Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.
Piispa katseli häntä synkin katsein.
Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla
esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.
Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti
piispa ja avasi sylinsä...
Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen
muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua,
mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki
hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten
patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän
nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle
hän eli ja josta välitti.
Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä
oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet
mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.
"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.
"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi
tämä. "Hän tahtoi itse."
Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään
kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun
täytyy kiiruhtaa."
"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.
"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."
"Se vanha kettu!"
"Hän ei ole onnellinen!"
"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."
"Ei minusta!"
"Ansaitseeko hän mitään onnea?"
"Kenties olisi hän silloin parempi!"
"Olenko minä onnellinen, minä?"
"Enemmän kuin ennen!"
"Olen menettänyt ystävän!"
"Ja saanut tunnonrauhan!"
"Jääkää luokseni!"
"En nyt, mutta minä tulen takaisin."
"Milloin?"
"Milloin kutsutte!"
"Mutta jollen kutsu?"
"Niin tulen kuitenkin!"
"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos
vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi
Hemming.
"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"
"Sen lupaan."
"Kiitos!"
"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan
kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi
lukenut siunauksen hänen ylitsensä.
Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä
kaikkialle, mihin ikinä menikin.
Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut
valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän
ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen,
nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla
innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.
Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen
omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi
käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että
asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin
suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata
heidät kaikki maahan.
Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan
todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen
Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin
rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta
kuten ennenkin.
Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista
sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun
vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti
naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole
luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt
tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."
Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti
Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet
vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja
kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen
niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan
kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö
sen kenties Kristina rouva?
Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi
tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada
niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla
Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa
kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen
kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki
riippuivat hänestä itsestään.
Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin
ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä
jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.
Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja
liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva
saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja
reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään;
mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat,
että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti
valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja
sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.
Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen
halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja
selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet
Kristina rouvan omissa aivoissa.
Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän
tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.
Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui
Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa,
mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja
väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin
talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.
Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös
kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus
ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä
vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja
siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.
Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa;
Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.
Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti
loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan
Harmaamunkkiluostariin.
Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä,
mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat
järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik
Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan
lepoa ja rauhaa.
Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he
voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden
laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului
seuraavasti:
"-- -- -- Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon,
jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana
valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos
vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on
keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan
jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain
muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin
että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja,
allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle,
köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi;
sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet
yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen
sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki
ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme
ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan
ja pykälissään."
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä
aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat
kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa
alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme
pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat
kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet
Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi
nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen,
tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi
sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."
Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella
vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja
oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja
hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä
neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta,
he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He
haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko
rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut
käännettyinä kaupunkia kohden.
Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he
keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen
Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi
taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä
tehdyistä varustuksista.
"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd.
"Lupaan, että siitä tulee pian loppu."
Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon
seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli
uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun
päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.
Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja
Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari
Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät
nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella
keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan
kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan
esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja,
kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan
verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai
sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan
pois miekat.
Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu;
Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet
mihinkään tulokseen.
Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat
joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen,
mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä
hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei -- kuten sanoi --
läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.
Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.
Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi.
Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:
"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"
"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi
kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.
"Hän kaiken kääntää parhaaksemme,
kun häneen luomme toivehemme!"
"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani
päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä
neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden,
vaan uskollisesta rakkaudesta."
"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran
ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan
tule sitä koskaan pettämään."
"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."
"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi
Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"
"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja
suuteli häntä otsalle.
Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili...
rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka
hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle
tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja
siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva...
Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture
nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili
hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille
edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon,
ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi,
vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan
tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.
Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta
puolestaan ei hän rukoillut...
Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö
äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen
matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.
Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat,
vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki
linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista
ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.
Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös
linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin
vieraspitoihin.
Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa
kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja
ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu
puhuu.
Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat
kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt,
kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan
juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut
hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta
se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin
suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa;
mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.
Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen
sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän
ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät
vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.
Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra
ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.
Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat
tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja
haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana
maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit
ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra
oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja
miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä
ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin
mustainveljesten luostariin.
Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.
3.