"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa
matkaa."
"Mutta toiset?"
"Mitkä toiset?"
"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."
"Sitä minä en huomannut."
"Ettekö kuullutkaan mitään?"
"En! Mitä sitten?"
"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä
linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"
"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty
ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa
hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään
puolustaakseen itseään... Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän
siltä menettänyt.
"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin
minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."
"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen... pian, jalo rouva,
vaihtakaamme pukuja."
"Tahdot siis...?"
"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni..."
"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut
takaisin."
Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului
kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.
"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.
"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"
Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan
toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät
useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita
tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen
nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.
Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.
Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä
eteenpäin."
"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.
"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä..."
"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.
"Olen sanonut, että odotan."
"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui
Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan
välittämättä.
Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.
Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut
polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi,
että nyt menettäisi hänet.
Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.
Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset
olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti
aseistaan.
Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan
tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään
heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat
pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen
kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä
molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä,
odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä,
taistelihan kuusi kolmea vastaan.
Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin
taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai
pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi
hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.
"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä
molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa
apuuni!"
Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin
saakka.
"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.
Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on
luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut
hänen käsivartensa... Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai
taistelevansa itse pirua vastaan.
Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti
luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään,
niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun
toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä,
tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista
valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen
makaamasta maassa.
Hän hipaisi kasvoja kädellään... ne olivat naisen kasvot... "hienot
kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen
mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut
tänne...
"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.
Pentti nosti hänet varovasti... hän oli vaipunut tainnoksiin...
"Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen.
"Olenhan itsekin täällä muukalainen"... Mutta _yhden_ hän sentään
tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut
kuulleensa... hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä
keksisi jonkun keinon...
Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni
valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi,
voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin
nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan
vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että
"jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli
hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."
"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona
taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä,
ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta..." Tajuton laskettiin
varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen
kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen
ja kauhun huuto.
"Kristina rouva!..."
Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli
saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.
Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä
ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret
tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.
Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria
noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta
onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.
Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta,
johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua
kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin
taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja
epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."
Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut
kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?
Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän
makasi yhä tajutonna.
Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet
hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta,
että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi
minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä
pelastunut."
Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten
Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi
hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli
hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?... Jos hän olisi
kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.
Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän
hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.
Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa... ainoastaan odottaa.
Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut
mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun
hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli
karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan,
sillä he rakastivat toisiaan.
Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään
hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.
"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut
jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä
minulle mitä suurimman tuhon".
"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua
vastaan arkkipiispalle?"
"Eihän heidän tarvitse tietää mitään..."
"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"
"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."
"On toinenkin keino."
"Ja se on?"
"Että rupeat sotamieheksi."
"Niin aionkin."
"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."
"Olkoon menneeksi!"
"Mikä on nimesi?"
"Pentti!"
"Tästä lähtien Pentinpoika!"
"Kiitos! Sehän on samantekevää!"
"Mene nyt, hanki toinen puku."
"Olenko varma munkkien juonilta?"
"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut
takaisin, jos joudut heidän valtaansa."
"Sitä kyllä varon."
Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään
Pentin kanssa räätäliin.
Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo.
"Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en
luovu koskaan."
"Sitä sinun ei tarvitsekaan."
"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"
"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."
"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä
häntä etsimään, muuten..."
"Muuten?"
"Tässä on rahat takaisin?"
"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"
"Ei!"... Hän otti rahat takaisin... "Mutta sen sanon, että jollei hän
tule pian niin minä karkaan."
"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"
"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."
"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä
suinkin voin."
"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.
Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan
nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän
oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään
sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen
nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki
oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli
ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.
Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi
kysymyksensä oli:
"Tietääkö Sten herra mitään?"
"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet
ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."