NAISENRYÖSTÖ.

Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina,

nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä,

seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista,

jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa

häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.

Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota;

edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa

viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä

sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka

piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien

ja väliin nauraen:

"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin

siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat

ainoastaan pyhät enkelit olla."

"Niin, niin!" nyyhkytti isä.

"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt

hän oli luettuaan abbedissan kirjeen... Niin, ette suinkaan unhota

antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."

"Onkohan noilla väliä!"

"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."

"Sitä minä en tosin voi, mutta..."

"Penttihän voi auttaa teitä."

"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa..."

"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"

"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."

"Luottakaa siihen!"

"Minä pyydän Penttiä."

"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä,

kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä,

että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat,

olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"

"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"

"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki

punastuvat kasvonsa isän rintaan.

"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen

ja hyvä tytär."

"Rakas isä!"

"Ja sitten on sinun kirjoitettava."

"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."

"Pentti?"

"Teidän puolestanne, tietysti!..."

"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä..."

"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee.

Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin;

kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa

nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista,

jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean

loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin,

kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään,

rakas isä, sen voin nyt huomata."

"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa

selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt

kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"

Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä,

ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta... On itsestään selvää,

että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties

unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja

kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä

suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille...

Tietysti ei ollut _aivan_ oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja

isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia

pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen

tapaamaan... Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin

kuin hekin.

Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi

polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden

puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana

rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian

helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein,

tulivatko leivosen kieleltä vai -- nuoren tytön.

Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin

suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se

pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.

Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja

onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut

ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan

kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori

puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden,

silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei

piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti

silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle

mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta... Rohkeutta

sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on

antava voiton..."

Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa

asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin

edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.

Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli

valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia

päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen

varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja

Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä

tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.

Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet,

jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan,

avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana

toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella

viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa,

jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa

asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus

vaati.

Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää,

että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut

lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset

saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että

lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta

lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä

Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia

määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän

Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään

merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden

koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä,

herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että

kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin

vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali

päättyisi hyvin.

Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään.

Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti

hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon

ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin

olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä

Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka

suuria ne lienevätkin."

Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut

kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa,

johon hänen mielestään ei ollut luottamista.

"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina;

"onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin

suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin

hänen puheilleen."

Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin

abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi

miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.

Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja

sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli

herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se

tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut

hänen naisellista kainouttaan.

Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan

halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle

hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut

salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.

Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua

hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi,

tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra

saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos

jotakin pahaa tapahtui hänelle.

Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut

ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä

kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille

hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota

Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.

Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli

lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan

huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta

liikuttivat häntä kyyneliin saakka.

Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen

ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.

"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasi

Kristina.

"Herra Pietari Turenpoika..."

"Hänkin on luopio, tiedän sen."

"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut

Hemming piispalta..."

"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti

katkerinta kaikista."

"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut

tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen,

palaako hän Ruotsiin vai ei."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra

on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja

vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."

"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään

kirjettä Steniltä... Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran

Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt

täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin

tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä

rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."

"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."

"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa

ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."

"Ei kaikkiin nähden."

"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär

tekee valloituksia?"

"Varmaankin imartelulla."

"Herra Pietari Turenpojanko myös?"

"Sitä en ymmärrä..."

Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?"

kysyi hän.

"Missä suhteessa?"

"Häntä kääntämään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."

"Kuinka se kävisi päinsä?"

"Meidän täytyy miettiä keinoja."

"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta

suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."

"Mutta Pernilla rouva..."

"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle -- mutta millä, sitä minä

en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan... silloin vaihtuu

nykyinen ystävyys vihollisuuteen."

"Uskotko niin todellakin?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa..."

"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja

luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."

"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen

rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."

"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"

"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.

"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoi

Cecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."

"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän

pelkää ketään."

"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä,

rakas sisar."

Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.

"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."

"Täytyykö minun?"

"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"

"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."

"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa

itiämme."

Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään

olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina

rouvasta.

Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että

tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja

taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni",

kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle

hyvin."

Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän

mielensä tyynemmäksi.

Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä

otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki

ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat

sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan

valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki

linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja

joskus karkelolla ja leikeillä.

Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään

itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä

suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli

vetovoimaa epäröiviinkin.

Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa

loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin

osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi

muuten saavuttanut koskaan.

Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan

valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi

hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä

palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia,

vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan

hyväksi jälleen".

"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten

herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.

"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat

erilaiset."

"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."

"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa,

ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."

"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.

"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa.

Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja

vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä

lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne

ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin

hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."

Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi:

"Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja

sydämestäni kiitän teitä niistä!"

"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet

puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti

olleet sangen horjuvia."

"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."

"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja

katsastella."

"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."

"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua

rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik

Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."

"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina

lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet

ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"

"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi

hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin

ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja

sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran

koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"

"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."

"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja

puolustaaksemme itseämme..."

"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan

sydämessä?"

"Se oli ihmetyö..."

"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja

isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee

itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta?

Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja

jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne,

voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"

Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti

se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia

pois rauhanpuolueesta."

"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."

"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin

sanoen omat edut."

"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"

"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen

kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse,

vaipuu, vaikkakin huomaamatta... Nyt pelätään sellaista."

"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"

"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."

"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta,

pitäisi tosiaankin niin tapahtua."

"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat

valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa

ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus.

He näkisivät -- piispan mielestä -- mieluummin, että rahvas olisi

sielutonta karjaa."

"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei

voi olla."

"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin

syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."

"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"

"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin

lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka

huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista

autuuttaan... On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he

vaikuttavat sangen suuresti."

"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"

"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi

voittamaton... Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla

Klauntyttären kaltaisia."

"Hän on voimallinen pahassa!"

"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on

hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."

"Herra Sten Kristerinpoikaan?"

"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."

"Onko se mahdollista?"

"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt

tanskalaisvihollinen."

"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"

"Hän pilkkaa herraansa!"

"Ja tämä sietää sen?"

"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät

näe enää koskaan toisiaan."

"Hirveää!"

"Ei voinut käydä toisin."

"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."

"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"

"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein,

emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"

"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja

neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin

kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina

Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan

ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"

"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista

arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän

teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon

siitä kirjoittaa herralleni."

Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa

vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään

mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo

kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa

tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä

Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän

lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."

"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"

"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että

kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän

tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika,

joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän

seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."

"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.

"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on

suoritettava tehtävä."

"Herra Kustaa Trollen?"

"Tulevan valtionhoitajan!"

"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"

"Molempain..."

"Onko se pappien toivomus?"

"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias..."

"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä

Malmöhön rauhantekoa varten?"

"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin

olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja

seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi

luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset

putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!... Voin hyvin sanoa, että

teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän

vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa --

se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota

hän sai kokea omassa talossani..."

"Siitä minä en tiedä mitään!"

"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut

vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla

hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan

tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun

voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne

puolesta."

"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."

"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän

kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos

läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset

kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he

tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu,

mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä.

Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"

"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat,

että he osaavat puhua vakavan sanan."

"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä

tai pahasta."

"Minähän vain kysyn..."

"Aluksi, niin... kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette

valmiit sanomaan: iske pois!"

"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan

puolustuksesta!"

"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"

"Silloin en rupeaisi petturiksi!"

"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää

toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän..."

"Olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen

on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin

tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu

hornan henki saanut sitä kykyä."

Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä

keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle

hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara;

tahtoisin, mutta en voi sitä estää."

Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen

mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi

epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja

oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid

rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että

Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin

tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä

Ekaan.

Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä

veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan

linnassa... Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli

vastattava... Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja

suostumatta... Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella,

paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.

Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita

kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi

turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin

peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.

Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla

jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä

mielestä aivan liian hitaasti.

Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä;

tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta

nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt

ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.

"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi

nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"