"Puhu! Käsken sinua!"
"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"
"Milloin?"
"Äsken, kun olimme siellä!"
"Ethän sinä voinut tavata häntä."
"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen
kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni
sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina
kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".
Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä
hän oli sen sijaan edistänyt.
"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse
suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."
"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."
"Jääkö hän tänne luostariin?"
"Sitä en tiedä."
"Hän ei saa enää nähdä häntä."
"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."
"Hän ei ole enää siellä!"
"Poissa jo?"
"Ja varmassa turvassa!"
"Sisarluostarissa?"
"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan!
Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen
ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle... saatte kuulla toistenne
askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta,
hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja
autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."
Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista
myrkkyä... Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin
kauan kuin Kaarina oli täällä... Mahdotonta, mahdotonta!... Jos
Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä
ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja -- kuolla!
Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä
haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään
pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.
Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka
olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse
tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori
ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään,
mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä
oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.
Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo
ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut
asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin
ylhäiselle herralle.
Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille
arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna
ja hän lähti sisarluostariin.
Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä.
Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän
salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta
mikä?... Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä
Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä
sen perille tavalla tai toisella... Ne kokeet, joita hän oli tähän
asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava
uutta keinoa.
"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta
suosiota."
"Kenelle?"
"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."
"Onko hän yksin maailmassa?"
"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi
hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari
oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet
väkivallalla mukanaan.
"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena.
"Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on
matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."
"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."
"Miksei?"
"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on
mielettömästi rakastunut häneen."
"Vielä vihkimätön, sanotte -- mikä estää sitten häntä lähtemästä
luostarista?"
"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."
"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja
koko sielustaan antautuu siihen."
"On vielä toinenkin syy."
"Ja se on?"
"Hän on avioton lapsi!"
"Vaikkapa!"
"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."
"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"
"Niin kyllä!"
"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"
"Kirsti Gyllenstjerna."
"Erik Trollen emäntä?"
"Niin!"
"Pyhä neitsyt!"
"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon
luostarissa, ja muuan nuori maalari..."
"Vaietkaa, vaietkaa... Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä
mahdollisena... Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli
kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti
häntä pöyristänyt."
"Kutsunko jonkun?"
"Ei, se menee pian ohitse... Mutta se syntivelka, joka painaa maata,
näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta... että sitä täytyy
kohdata rangaistuksen salamain."
"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."
"Mikä on nuoren miehen nimi?"
"Pentti."
"Tietääkö hän itse syntyperästään?"
"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."
"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan
täällä on rauhaa."
"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."
"Kuinka vanha hän on?"
"Kahdenkymmenen."
"Elämänsä ovella siis!... Suljen hänet joka päivä rukouksiini!... Ja
tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."
"Sen teen!"
"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella
hänen äitiään..."
"Hän tuo hänet luostariin."
"Se on hyvä!"
"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"
"Tulkoon vain!"
Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän
näyttänyt pitävän lukua.
Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen:
"Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää..."
Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun
jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.
Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen
hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn
eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota
molemmat ilmaisivat.
"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin
katkeralta erota hänestä."
"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti
Kaarina.
"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"
Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli
Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa
kahden.
Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja,
jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin
soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä
kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin
olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi
kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin
tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että
toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät
toisiinsa.
Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena
hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana
oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety
Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen
ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.
Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen
kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli,
valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen
seuraajakseen -- hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet
siihen oikeutetuksi -- mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena
aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan
sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen
rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli
enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa
maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian
astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut
abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi
vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen
paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.
Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui
aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi
nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja
kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin
katkeria kyyneliä.
"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin
sitten halusi palastaa?"
"Ulos maailmaan!"
"Se on paha ja vaarallinen!"
"Juuri siksi tahdon sitä koetella."
"Etkö ensinkään pelkää?"
"En hitustakaan!"
"Mutta jos lankeat?"
"Silloin kai saan nousta jälleen."
"Sitä eivät kaikki voi."
"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni
edessä."
"Luuletko sen auttavan?"
"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."
"Mikä niin?"
"Rakkauteni!"
"Madonnaan?"
"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."
"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"
"Aivan varmasti!"
"Mutta jos petyt?"
"Niin silloin palaan tänne takaisin."
"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"
"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän
ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut
hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle
uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa
parempi kuin minä."
"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."
"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"... tässä hän keskeytti ja
loi silmänsä maahan.
"Nyt häpeät omaa ajatustasi..."
"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."
"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"
"Sen olen tehnyt!"
"Ja hän vastasi?"
"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin..."
"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi
abbedissa tyytymätönnä.
"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."
"Hänen nimensä?"
"Herra Erik Abrahaminpoika."
"Lejon--huf--vud?"
"Niin, se hän lienee!"
"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"
"Eilisestä alkaen... Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette... olette
varmaan sairas!"
"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti
rauhoittavan häntä... "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene
priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan
tänne luokseni."
Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin
horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on
jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa,
tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja
rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla
maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle
varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"
Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa
riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri
okaissaan ja siunasi niitä.
Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka
kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan
hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua",
sanoi hän.
"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin
tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan,
joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden
pyydän heti päästä siitä vapaaksi."
"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista
kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"
"Jos minut kutsutaan!"
"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman
itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan:
oletko tuntenut maallista rakkautta?"
"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä
ainoastaan halveksivani!"
"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät
katkeria tuskia."
"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"
"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja
itki hiljaa.
"Kärsitkö vieläkin?"
"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois
juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."
"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"
"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"
"Onko ihmetyö tapahtunut...?"
"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta
muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."
Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.
"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu
ole ollut minulle tervetulleempi!"
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan
palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin
tähdellisestä asiasta.
"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen
palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan
konfessorin."
Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon.
Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat,
konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä
kuunnellakseen... He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen
sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten
liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.
Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä
toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän
oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi.
Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta
tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti
hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut
sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma
arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.
Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta
ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa
Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka
hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi
unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen
niistä!... Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan
Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen
senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen
sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin
hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran
nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut
päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua... se seurasi häntä
yötä päivää.
Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut
vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut
Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!...
Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli
sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien
vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin
ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.
Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä
yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.
Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan
uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.
Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt
saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta
mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän
tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat
vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta
tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka
niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä;
hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä
ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.
Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että
ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän
oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.
Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi,
tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."
Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat
ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei",
vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin
nähdään."
Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin
tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.
Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden
aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin
tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun
niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.
Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän
oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi
kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen
käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin
ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.
Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta
oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta
lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut
ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:
"Teillä on siis sukulaisia täällä?"
"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"
"Miksi tulette sitten tänne?"
Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut
sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista
päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi
siihen rohkeasti samalla tavalla:
"Juuri sentähden!"
Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä
hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin
kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua,
että minulla on täällä määräämisoikeus!"
Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä
ja alistuvalla äänellä:
"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"
Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi
yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella,
sitä ei ole minulle olemassa... se on aikoja sitten ja ainaiseksi
unhotettu!"
Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja
ajatuksettomia sanoja.
Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden:
"Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan
teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."
"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.
Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli
valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika,
saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi
kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään
hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä
Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään
kokoukseen.
"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.
"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei
ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään
vaaliin."
"Eikö se ole jo ratkaistu?"
"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei
kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä
maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."
"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen
palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota,
ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa
uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten
julistamista."
"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"
"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin
harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta,
mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia..."
"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.
Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että
konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen
ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.
Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen
summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.
"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken
auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille
synneille."
"Kaikille!" huokasi konfessori.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät
riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen",
lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja
erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."
"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat
saaneet täällä?" kysyi abbedissa.
"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta
mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä
ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."
"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.
"Todistakaa se sitten!"
"Millä tavoin?"
"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee
Vadstenasta."
Konfessori katsoi Märetaan.
"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan",
sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."
"Parempi on antaa", huomautti ritari.
"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.
"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."
"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.
"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."
"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"
"Hän vaikenee ja suostuu."
"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä
voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää
maanpetoksen!"
"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra
vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta
ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin
tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua
paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä
ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen
viehkeän emäntänsä -- ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei
sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."
Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari",
sanoi hän.
Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää
näyttäytykö täällä!"
"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta
en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä
mukanani -- en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."
Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili
vastaan kaikin voimin.
Abbedissa soitti kiihkeästi.
Kaarina riensi sisään.
"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä
tyttöä kohden.
Tyttö turvautui abbedissaan.
"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän
minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein
uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.
Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin
palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän
mielisuosiolla konfessorin mukaan.
Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti
kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään
väistyäkseen.
Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä
sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja
vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi
elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän
rinnalle.
"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.
"Se on nyt ohitse!"
"Niin, ainaiseksi!"
"Häntä on rangaistava ankarasti."
"Millä tavoin?"
"Se on teidän määrättävä."
"Vankeuteen!"
"Niin, luostarivankilaan."
"Kuinka kauaksi?"
"Viikoksi."
"Se on liian vähän."
"Siinä on kylliksi."
"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"
"Ei, tahdon tehdä sen itse."
Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä,
kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut",
valitti hän.
"Miksi tulit sisään."
"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän... pelkäsin, että jokin
vaara uhkasi teitä..."
"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä
neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."
Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa.
Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla
juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova
lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen
hänet tykkänään ymmälle... Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän
tasapainoonsa... Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee
abbedissalta anteeksi.
"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.
"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee
toivonsa teidän suureen lempeyteenne."
"Sitä ei hän ansaitse."
"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä
asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten
Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa..."
"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"
"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."
"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"
Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että
se oli vilpittömästi tarkoitettu."
"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan
kuninkaalle... Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään
tarkoitukseen."
"Mutta, teidän armonne..."
"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"
"Rangaistuksen?"
"Joka on aiottu ritarille?"
"Pidättekö kiinni siitä?"
"Järkähtämättömästi!"
"Mutta kuningas...?"
"Kirkon laki!"
"Tosin kyllä, mutta..."
"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."
"Siihen hän ei alistu."
"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.
"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"
"Sen teen!"
"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"
"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"
Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva
puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti
hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa
loimottelevan takkavalkean ääressä.
"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi
viimeksimainittu.
"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan
sietää naisten loruja."
"Sen mukaan, mitä itse sanoitte..."
"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni,
mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."
"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua
kasvoillaan."
"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan,
mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin.
Lupaukseni..."
"Siitä hän vapauttaa teidät."
"Se ei ole mahdollista!"
"En laske leikkiä."
"Ja luostarin lahja prinssille?"
"Sen hän antaa teille yksityisesti."
"Minulle?"
"Teidät pannaan vankeuteen."
"Minut?"
"Niin kuuluu käsky."
"Sitä ei noudateta!"
"Täytyy!"
"Tekö uskaltaisitte..."
"Meidän täytyy, herra ritari!"
"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista",
lisäsi Laurentius.
"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää
silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen
hankkeita... Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet
tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni,
kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."
"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"
"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."
"Olette sentään kuninkaan ystävä?"
"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni
takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla..."
"Johannespään?"
"Juuri sen!"
"Tulkaa nyt, herra ritari!"
"Mihin?"
"Vankeuteen!"
"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi
miekkansa, jota hän heilutti.
"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja,
jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."
Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään
rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka
kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"
Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että
epäröitte?"
Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.
"Onko lyhty sytytetty?"
"Kyllä, kaikki on kunnossa!"
"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.
"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.
Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita
alas.
Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta
kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen
pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi
itkeäkseen...
Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti
päällekirjoituksen.
"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."
Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.
"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa
arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä
jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki
epäilykset mielestäni."
Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt
huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja,
jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen
siihen.
Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän
kirjeen keralla", sanoi hän.
Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren
herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"
"Kyllä, niin luulen!"
"Ja minä saan..." hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "...
tahdotteko todellakin...?"
"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."
"Onko minun tuotava vastaus?"
"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut
palveluksessaan."
"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja
lopuksi hänen käsiään.
Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt
lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle
sydämelle.
"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi!
Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän...
rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."
"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.
Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä
mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."
Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta
arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa,
joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut
kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman
turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin,
eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.
Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa
tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän
edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse
vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.
Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa.
Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka
sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti
silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon
huostaansa.
Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen
kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei
sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.
"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar
Ursula?" kysyi abbedissa.
"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain
tahtoo lähettää, niin..."
"He ovat sangen nuoria."
"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."
"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus..."
"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"
"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."
"Eikös se ole Elias sepän tytär?"
"Niin on!"
"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä
huolta kuin hänen isänsä."
"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka
viisas oletkaan, Ursula!"
"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole
nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.
"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi,
jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi
matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."
"Kuinka pian?"
"Mieluimmin jo huomenna!"
"Sitten on minun paras lähteä heti."
"Mutta asia on pidettävä salassa."
"Arvaan kyllä sen!"
Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.
"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen
luoksensa.
"Kyllähän minulla... mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."
"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita
minulle, kun soitetaan rukoukseen."
Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.
"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko
vikisten Kaarinan jälkeen.
"No, entä sitten?"
"Se voi olla kylläkin vaarallista."
"Millä tavoin?"
"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta..."
"Nimi?"
"Veli Mathias!"
"Hänkin?"
"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."
"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa
heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä
syypääksi moiseen."
"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."
"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"
"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien
läpi."
"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.
"No, entä ritari sitten?"
"Hän istuu vankeudessa!"
"Jaa, niin sanotaan..."
"Mitä tarkoitat?"
"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."
"Mistä sen tiedät?"
"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän
näki kullan välkkyvän."
"Kuka sen otti?"
"Olen luvannut, etten sano sitä."
"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"
"Älkää ilmaisko minua!"
"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"
"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"
"Ja he uskaltavat?"
"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."
"En olisi tahtonutkaan."
"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne
kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että
tehdään vastoin käskyjänne... Mutta jos tahdotte, niin hankin
muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen
kiinni..."
"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi
tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien
sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan
piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."
"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä
uhkaa suuri vaara."
"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen,
Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu
matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen,
silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."
"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa
tehtävää.
Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut
voittaa... Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen
oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli
väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.
Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan.
Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä
oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä
edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä
käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava
piispoja vieraista hiippakunnista.
Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti
Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin
oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa
asiansa.
Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin
käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys
hänen ratkaisuaan.
Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään
veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula
kutsuttiin vielä kerran saapuville.
Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä
saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän
Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli
käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä
eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun
noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon
matkastaan.
"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi
seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen
Linköpinkiin."
"Erik voisi viedä sen."
"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"
"Siitä kyllä vastaan."
"Mutta asia on pidettävä salassa."
"Kuten haudassa."
Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä
mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään
kanssa.
Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi
ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta
mitä kohtaisi.
Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta
seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti
hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös
supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut
sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.
Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina
tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan,
joka hänen olisi otettava vastaan.
Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen
vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut
suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä
korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet
pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa
oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen
alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen
valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi
edistää.
Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille
oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli
Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään
voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein
hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän
oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä
suhteissa.
Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta
toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista
valvontaa.
Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi
kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä
puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.
Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti
lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.
Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla;
kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä,
että on joku kirkon ruhtinaista.
Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon
tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan
mitään pilviä näkyvissä.
Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut
abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin
tietämättä.
Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi
keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.
Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa.
Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja
monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen
mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut
lähemmässä yhteydessä.
Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti,
että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta
ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi
käyttää hyväkseen vai kuka muu?
Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan,
kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä
kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.
"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"
"Sitä en uskaltanut!"
"Hän saa tietää sen huomenna!"
"Luuletteko todellakin...?"
"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."
"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi
kutsuttu?"
"Mikä silloin on tarkoituksena?"
"Eroitaa minut toimestani!"
"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"
"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen
että veljien mieleen."
"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen
tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet
merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."
"Nyt on liian myöhäistä!"
"Kenties ei!"
"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"
"Sysätkää syy minun niskoilleni."
"Teidän?"
"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."
"Mutta en ymmärrä..."
"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on
päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten
suostumuksellani..."
"Silloin olette hukassa!"
"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."
"Tosin kyllä, mutta..."
"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan
koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."
"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän
palvelusta."
"Tehkää se epäröimättä!"
Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon
rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin
asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt;
pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina
on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.
Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli
kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa
että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin.
Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon,
joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää
tahtoa...
Kirkosta palasi kukin kotiaan _puhumaan_ siitä mitä oli kuullut ja
nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä
kokous oli pidettävä.
Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin
tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän
vaikeni.
Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi,
ettei hän voinut olla ilman Annaa.
Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka
hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian
prinssille.
"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.
Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli
synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut
osakseen.
"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.
"Luostarin vankila!"
"Onko hän vielä täällä?"
"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut
käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."
Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta
Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea
kohden.
Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti
soittokello.
Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.
Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään
allapäin ja katse maassa.
"Vanki?" huusi tuomiorovasti.
"Poissa!"
"Karannut?"
"Niin!"
"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.
"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"
"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.
"Minun, teidän armonne!"
"Ja te olette ollut siitä vaiti?"
"Toivoin voivani pitää sen salassa."
"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"
"En kenellekään."
"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on
tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."
Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.
"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.
"En voi."
"Olette päästänyt hänet pakoon?"
"Niin, armollinen herra."
"Ja uskallatte sanoa sen?"
"Se on totta!"
"Mikä teidät on kiusannut siihen?"
"Vakaumukseni!"
"Teidän on ainoastaan toteltava!"
"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin
kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"
"Mistä vaarasta puhutte?"
"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei
suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan
ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten
mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat
takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."
"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"
"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en
tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja
jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia,
että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi
siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."
Näin sanoen lankesi hän polvilleen.
Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei
hän mennyt vihollisen puolelle.
Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti
Laurentiuksen mennä.
"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria",
virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen
johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan
paikkaan, joka on vielä hallussani."
"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti
tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."
"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin
kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa;
minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon..."
"Mutta silloinhan täytyy minunkin..." mutisi konfessori.
"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."
"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy
aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin
tehdä se."
"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän
teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."
Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.
"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi
tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.
2.