jännitys heikonsivat hänen ennestään heikonpuoleista ruumistansa.
Intohimon tuli, joka paloi sielussa, jäyti hänen ruumiinsa vointia.
Hänenlaisensa luonteet eivät tavallisesti ole pitkäikäisiä. Alussa
vuotta 1861 vaivasi häntä ankara vatsatauti, joka tuotti suuria
tuskia. Haaparannalle, likimpään paikkaan, mistä lääkärin hoitoa
olisi saanut, oli Pajalasta 17 penikulmaa. Pelastuksen hetki näytti
olevan lähellä tuolle väsyneelle työmiehelle. Sitä hän odottikin. 4
p. Helmikuuta, noin pari viikkoa ennen kuolemaansa, kirjoittaa hän
muutamalle ystävälle: "Tässä minä makaan tuskien vuoteella, odotellen
että kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut, ja rakkaan veljeni,
joka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta
esirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko
ja toivo usein kaukana; kuitenkin minä uskon, että suuri sovittaja
ja orjantappuralla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua". 21
p. Helmikuuta 1861 pääsi hänen henkensä elämän taisteluista ja
rauhattomuuksista ijankaikkisuuden rauhaisaan rantaan. "Karhun
taljalla maaten, kurjassa, tuulenhuokoisessa huoneessa heitti
lappalaisten reformaattori, uudistaja, liiallisesta rasituksesta
ja huonosta hoidosta henkensä, korutonna kuolemassa, niinkuin
oli elämässäkin ollut. Uskonnolliset mielipiteensä hän säilytti
kuolemaansa asti ja erosi elämästä sillä varmalla ijankaikkisuuden
toivolla, joka häntä oli elähyttänyt läpi elämän".
"Suuri suru valtasi hänen ystävänsä, kun tämä kuolonsanoma kulovalkean
nopeudella kulki paikasta toiseen näissä pohjoisissa seuduissa,
eikäpä liene monta hautaa, jota niin monet vilpittömän kaipauksen
kyyneleet ovat kastelleet, kuin tuota vaatimatonta turvetta, joka
Pajalan kirkkomaalla peittää Laestadiuksen maalliset jäännökset ja
hänen nimensä, vaikka suuressa maailmassa tuskin tunnettu, elää
rakkaana muistona lappalaisten kodassa, uudisasukkaan matalassa
mökissä ja suomalaisen salomajassa" [Korsblomman 1891.].
Laestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella
ikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli
jotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa,
jotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla
iloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella
mitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden
seurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi
hän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa
suunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli
leikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä
välittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti
näkyvät olleen hänen nautintojansa.
Ollen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään
jotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa
nerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan
sivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli
verraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara,
henki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten,
milloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien
kuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä
ja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen
pohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä
sanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja
elämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa
vilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen
hengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset.
Monessa suhteessa -- niinkuin esim. raittiuskysymyksessä -- oli
hän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu.
Vähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät
hänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli
vanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän
saarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin
isä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin
ihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin
nenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut,
tuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun
puettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten
puotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai
myöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli
kaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi
vastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä.
Hänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]:
"Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti
olosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli
Laestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas,
muistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä
väistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella,
aina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea
sanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä
terävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin
poika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen,
milloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin
miellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden
seutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme,
että tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen
kotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen
elämänsä todistaa".
Koko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen
työkykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa,
ettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina
lukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki,
mitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni
kirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle
puheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä
otti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi.
Kuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä
rakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille
kirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: "He eivät
ainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja
hyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden
alkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein
huomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on
epäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan
ja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan
karkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin
että minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani".
Laestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana
ovat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin.
Saksalainen Bornbaum on "Evankelisen lähetystoimen historia"
nimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä
arvostelu on hänestä "Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der
lutherischen Kirche" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita
varten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882.
Voidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä
sille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on
vielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä.
Vaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä
opinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen
lutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin
uskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi
omituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on
erittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius
oli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja
hänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen
uskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä
jättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä "Hulluinhuonelainen"
(Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja
uskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert.
J. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa
Teologisk Tidskrift 1881.].
Jos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista
katsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä
ihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti
vaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius
realisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon
ulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka
saa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta.
Elinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat
subjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit,
himot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja
siihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat
muisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun
hermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen
järkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja
suuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet,
jotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis
ihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku
intohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon
vapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden
kieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei
riipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä
vastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan
ole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan
opettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion
mukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa
kannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää
sielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu -- niin kuin hän sanoo
-- on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman
lakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu
tomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. "Jos sielu", sanoo hän,
"ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei
ole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima
samalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä
lakkaa olemasta".
Kuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen
käsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella
sielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä.
Tahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat
elimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi
voluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin "on etsittävä
juuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn
alimmassa seudussa". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän,
itsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo
pernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen
keskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin
elimissä eli niiden vaikutuksesta.
_Pyhän raamatun_ inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä
hänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun
sanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä
laista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat
kuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto
herätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin
saarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman
syntein edestä.
_Jumala- ja kolminaisuus_-käsitteissään on Laestadius omalla
filosoofisella kannallaan. "Jumala on sielullinen ilmiö, jonka
täytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis,
ihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen
itsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala
ei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis,
täytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan". Kolminaisuudella
on vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme
olennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o
elämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman
elin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on
elämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä.
Elämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja
hermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon
mietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat
esitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja
niistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon
opista.
Maailman _luomista_ hän ei pidä ulkonaisena tekona. "Luuloitellaan
luojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee
savea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt".
"Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja
sillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen
substansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli
accidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta
seuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä
eikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat
luonnonfilosoofit ovat otaksuneet".
Enkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun
käsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten
intohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele,
kateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele
se on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää
syyttää.
_Kaitselmuksesta_ lausutaan, "että Jumala pitää huolta kaikista
luomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut
sellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan.
Elinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että
ihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn
ajan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella
elämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän.
Jumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee.
Sen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala,
joka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä,
hän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa,
että vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala
suvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy
perkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei
voida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan.
Jumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle
lopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä".
"Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun
ominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun
voimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin,
niin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan
perusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että
ihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky
vastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä,
mutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa
tilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi
tahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä".
Raamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä
kaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää
tämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista.
Mutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei
ole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin
elimiin. "Koska", lausuu hän, "elinelämän ainemäärä ja voima omat
suuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina
hermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan
ja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee
hermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen
on asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento
henkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät
hermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat
tahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä
ei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä
luonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa
pannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta
lihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on,
ei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa
pannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin".
Selittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan
materialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa
puheeksi _lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä_. Tästä asiasta lausuu
Laestadius: "Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin,
hän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä.
Metafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen
voima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään
ei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka
vuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön.
Kun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin
tietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää
muutoksia verenkiertokulussa" j.n.e.
_Kristuksen persoonan_ käsityksen suhteen on Laestadius
puhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen
persoonallisuuden. "Kristus ei ole vain persona idealis
(ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus,
joka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa
puolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on
täytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo
aikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota
moralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin
sana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli
siis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin
tuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä". Vaikka
Laestadius _sovitusta_ käsittää siten -- niinkuin kirkkokin sitä
on käsittänyt -- että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta
ja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten
luetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen
sovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. "Kaikista inhimillisistä
suhteista käy selville", lausuu hän "että actus forensis ei kelpaa
tekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen,
vaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se
koskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon
tyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan
ankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta
tyydytettävät". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut
hänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita
elämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä,
muistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa
syntiset himot asuvat. "Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu
eli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka
kuuluvat filosoofiseen järkisieluun". Kun Laestadius, kuten yllä
olemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin,
etenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa
ihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen
etupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja
asuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla:
Jumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa
ja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli
uskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa
pahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä
ennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on
välittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia
yllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi "siveellinen
aines" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa
elinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut
hyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa.
_Armon järjestystä_ Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri
asteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta
filosoofisesta kannastaan.
_Herätys_ tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen
oikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen
pahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä
sitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy
siveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun
ja armon ikävän. "Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut
eli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset
väristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan
aikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan
kohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan
perästä alkaa sydän käydä palavaksi". Kun siis Laestadius sekoittaa
ruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee
Jumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen
puoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli
näkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän
mielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen
kiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet,
tuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt
_kaikkia_ tunteenpurkauksia. "Hulluinhuonelaisen" 488 §:ssä lausuu
hän tästä asiasta: "Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa,
jonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen
täydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava
johtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä
muutoin on sairaan luottamus". Tästä näkyy, että Laestadius pitää
heränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja
johtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan
hän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä
tunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli
niin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin
sielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella
tavalla.