oli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen
kirjoitutti -- hän näet itse ei osannut kirjoittaa -- sen johdosta
Laestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä _Iisakki Poromaa_
Pajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet
sattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että
myöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen
keskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander,
Meddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: "Itse puolestansa luulee
hän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän
on niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän
viepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen
mitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi
saarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut
ollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin
jälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on
monen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa". --
Iisakki Poromaa kirjoittaa: "Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut
Savonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja
palavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä
hengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta,
koska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin
viholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha
hullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on
lammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista
ruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille.
Sinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan,
jonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta,
kuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet
Savonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain
ja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta
asettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet
pimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään". -- Kylläkin
kohteliaita ja kristillisiä kirjeitä!
Laestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen
tyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä _Kirkkopostilla_,
johon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan
otetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville
Laestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa.
Lappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen
tuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti
ja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä
eli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa.
Ja kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan
voinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä
huomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa
kannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet
hänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua
synnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin
törkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi
sanoo: "Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat". Kun
Athenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he
niin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen
puhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on
Laestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen
sijaa niissä on muutoinkin.
Saarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja
ilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan;
omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko
sekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta,
ei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei
milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko
saarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran
saarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan
aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat
uskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut
pahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita
ja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta
pienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille,
taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun
irti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää,
kunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen;
mutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden
viheriälle rannalle. -- Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti
hän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon
kamalaan juomaan.
Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka
ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia,
jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa
ja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan
tarkastakaamme.
Eräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle
yllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että
talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen
Antti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti
samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä
onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius
"tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan
syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet.
Niinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina
Tornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen
siitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän
hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen.
Selityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että
valittaja Adam Muodas Lompolo ("Vanha Aatami", kuten Laestadius häntä
myöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut
kehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä
sen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink.
Julistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä
sen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium
(korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon
ottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus
hylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut
muiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään
kirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että
hänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä,
koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta,
viinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja
kun minulta" -- lausuu hän -- "on syytä luulla, että tuomiokapituli
ei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon
sukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he
esiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina
lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja
väärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet".
Tämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8
p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli
kieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin
kirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa.
Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius
kieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä,
"ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin
kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista
parannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin
pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli,
kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä
häntä syntistä kohtaan käyttänyt "sitä maltillisuutta ja hellyyttä
joka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen
saattamista parannuksen tielle".
Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion
ja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus.
Kun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan
varotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista
vahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle
toimitettaisiin jonkunlainen "ylöskanto". Nyt määrättiin että
jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi
Laestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain
läsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius
hyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä
saivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius
kyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää
sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen
täytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä
ja koettaa nähtävästi salata totuutta.
Mutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen?
Ei suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä
tiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä.
Hänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa,
kuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän
noudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko
seurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä
oli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot
supistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla
kieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa,
pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista.
Saarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen,
koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia.
-- Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen
ajattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen
ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti
yllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun
asiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään
syytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella
(blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli
tarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan
auttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä.
Olemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että
Laestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle,
kuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet
tätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin
suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että
olisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet
hänen vikansa.
Läänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein
kaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta.
Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä
ei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen,
se kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin
kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka
maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden
osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En
ole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen
yrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot
raivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on
minun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä
pienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi
herätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi".
Vielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja
ruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin
valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta,
loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen
tuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja
kirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen
tekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia
Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p.
Heinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten
johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla
Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa
heränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet.
Tähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet
hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman
kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka
eivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa
arveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja
liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin
tavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa
muutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet
kirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet
vastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen,
että vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti
syytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin
puuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja
kirkonrangaistukseen.].
Tuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat
sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat
oikeassa, "sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista,
mutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan,
nim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä
mielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan,
että fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'.
Fariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo
huudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon
ulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja.
Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon
parannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka
on ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että
sen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin
sisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa
niin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää
vihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että
moni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä,
joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni
suruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on
täytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on
vaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut
suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen
kautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se
on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja
lämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä".
Valitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä
kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka
tiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä
tuon ensimmäisen saarnan aikana.
Valitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan hävittämisestä
hylkäsi piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitkä ne
loukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista
oli käyttänyt. Ei kukaan iljennyt niitä mainita, niin törkeitä
ne olivat. Kun piispa närkästyi siitä, että oli tehty valitus
loukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitkä nuo lauseet olivat,
rohkasi vihdoin eräs ruukin isäntä itsensä ja lausui nuo lauseet.
Piispa hämmästyi ja tiedusteli syytetyltä, oliko hän niitä käyttänyt.
Tämä vastasi kiertävästi ja käski tiedustella seurakunnalta.
Seurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa
jonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eivät sanoneet
kuulleensa. Valitus jäi siksensä. Laestadius nähtävästi salasi
totuuden, sillä myöhemmin tunnustaa hän aikakauskirjassaan omikseen
nuo sanat ja sanoo niitä käyttäneensä, jotta asianomaisten
(äpärälapsen tehneitten naisten) hävyttömyys sitä selvemmin näkyisi.
Tarkastustilaisuudessa teki vielä nimismies Stenudd
muistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan
paljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen
synnintunnustus. Mutta kun hän ei voinut likemmin selittää, mitä
synnintunnustusta hän piti epälutherilaisena, raukeni sekin valitus.
Synnintunnustuksen suhteen on Laestadius myöhemmin selittänyt
mielipiteensä, jotka tässä mainitsemme, koska juuri synnintunnustus
ja sitä seuraava synninpäästö on tullut varsin tärkeäksi
opinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu että
se on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat
katuvaisen syntisen tekemään julkisen synnintunnustuksen
useampain eli harvempain kristittyin läsnäollessa, ja tämän
julkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon
huojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia
vastaan, silloin on paljon ensimmäisen kristillisen seurakunnan
tavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen
lähimmäiseltään pyytää anteeksi tekemänsä rikoksen ja se tapahtuu
julkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on
julkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin vähän sotiva
lutherilaista oppia vastaan, että Luther varmaankin olisi pitänyt
sitä oikean katumuksen merkkinä, jos senlaisessa toimituksessa
olisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein
meikäläisten heränneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten
siihen hengelliseen papinvirkaan, joka heillä on apostoli Pietarin
opin mukaan: "Te olette hengellinen papisto", tutkivat toisen
sielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkilön katumuksesta
ja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin
tunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat hänen
omaa tuntoansa; ja kysymyksiä voi tehdä sen mukaan kuin tunnetaan
hänen entistä elämäänsä: esim. oletko huorannut? oletko varastanut?
oletko ollut juovuksissa? Jos hän on katuvainen, niin hän tunnustaa
rehellisesti, minkä synnin hän on tehnyt ja tämän tekee hän
useampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos hän on oikeita
lutherilaisia, niin hän tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin,
kuinka niiltä elän, minä vastaan itse töistäni. Eli vastaa hän näin:
voitko sinä antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne.
Tuo merkillinen piispantutkinto Pajalan kirkossa päättyi siis
onnellisesti Laestadiukselle. Muutamat heränneet mielistyivät niin
piispaan, että syleilivät ja rutistelivat häntä. Vaikka piispa ei
ymmärtänyt heidän kieltänsä, niin hän kuitenkin ymmärsi heidän hyvät
tarkoituksensa.
Ei Laestadius sittenkään päässyt rauhaan. Kun valitukset eivät
onnistuneet, alettiin parjauksilla häntä lannistaa. Hän oli muka
saituri, joka pisti ne rahat, joita koulua varten oli koottu,
omiin taskuihinsa; hän istui piikansa kanssa kyökin lattialla
ja kaapi pataa; hänellä oli portto joka kylässä. Viimemainitun
syytöksen sanoo Laestadius johtuneen siitä, että heränneet vaimot,
jotka hänen toimestansa olivat tulleet autuuden tuntoon, tunsivat
vastustamattoman halun saada kastella hänen rintaansa kiitollisuuden
kyynelillä, niin pian kun tapasivat hänet. "Ihminen on" -- sanoo
hän itse -- "niin heikko, että iskee kiinni lähimpään näkyväiseen
kiitollisuutensa esineeseen, ja vaikka minä omasta puolestani olen
ollut hämilläni noista rakkauden ja kiitollisuuden osoituksista,
koska olen salaisesti pelännyt, että se muuttuisi jonkinlaiseksi
epäjumalanpalvelukseksi, en ole kuitenkaan voinut sysätä heitä
luotani, koska siten loukkaisin heidän pyhimpiä tunteitansa. Enkä
minä ole ainoa, joka olen saanut kokea heidän nyyhkytyksiänsä ja
syleilyjänsä, vieläpä tarmokkaita taputuksiansakin, vaan kaikki,
jotka uskollisesti ovat työtä tehneet Herran viinitarhassa".
Laestadiuksen viimmeisetkään elämän vuodet eivät olleet entisiä
valoisammat. Kaikesta näytti, että hänen elämänsä aurinko
oli laskeumaisillaan. Heränneetkin alkoivat kyllästyä hänen
lakisaarnoihinsa. Laestadius oli verraton parannussaarnaaja, mutta
häneltä puuttui kykyä evankeliumin sanalla ravita uskon elämää.
Häntä, jota ennen suuret kansan joukot olivat rientäneet kuulemaan,
niinkuin juutalaiset muinoin Sakarian poikaa korvessa, ei tahdottu
enää kuulla. Kirkossa käviät vähenivät niin suuressa määrässä,
että Laestadius vuotta ennen kuolemaansa tarkastuksessa teki siitä
valituksen. Tähän kuuliain vähenemiseen oli syynä sekin, että
Laestadius viime vuosina alkoi kerrata itseänsä. Kun hän silmiensä
sairauden takia ei voinut uusia saarnoja kirjoittaa, eikä myöskään
luullut voivansa vapaasti saarnata, luki hän saarnatuolista
vanhoja saarnojansa, jotka jo vuosikausia käsikirjoituksina olivat
kierrelleet ympäri pitäjiä ja tulleet täysin tunnetuiksi. Juhani
Raattamaa ja Erkki Antti Juhonpieti pitivät heränneiden kanssa
kaikessa hiljaisuudessa kokouksen, jossa päätökseksi tuli, että
Laestadiuksen saarnat olivat liian lainomaisia. Hänelle olisi
ilmoitettava tuosta päätöksestä ja häntä kehoitettava saarnaamaan
ehdotonta armoa, päätös saatettiinkin Laestadiuksen tietoon;
mutta hän piti sitä syytöstä, että hän olisi liian yksipuolisesti
saarnannut lakia, perusteettomana ja mainitsi puolustuksekseen useita
raamatun lauseita.
Surukseen sai Laestadius vielä huomata, että hän vastustaessaan
uutta katkismusta ja sen ulkoa lukemista oli, vaikkakin vasten
tahtoansa, edistänyt taitamattomuutta nuorisossa nousevassa.
Tarkastuksessa vuotta ennen kuolemaansa esittää hän luettelon
täysikasvaneista, sisäluvun taitamattomista henkilöistä ja sen
mukaan oli Pajalan pienessä seurakunnassa sata henkilöä, jotka
eivät osanneet edes lukea sisältä. Laestadius oli luullut, että kun
vanhemmat tulisivat herätetyiksi, he myöskin pitäisivät hyvää huolta
lastensa opetuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuroissa käynnin
takia jäi Jumalan sanan viljelys kotona sikseen. Kehoituksilla
koettivat vanhemmat kyllä edistää lastensa hengellistä elämää; mutta
kirjalle opettaminen niinkuin kirjan lukukin jäivät unhotuksiin.
Kun sen lisäksi Laestadius oli hylyksi tuominnut uudet kirkolliset
oppikirjat, ei tietysti kukaan hänen puoluelaisistansa siitäkään
syystä tahtonut niitä lapsillensa opettaa. Tästä oli seurauksena, ei
ainoastaan lukutaidon taantuminen, vaan lahkolaisuuden ja kirkosta
erkautumisen siemen tuli siten kylvetyksi tuohon hengelliseen
liikkeeseen, joka muutoin oli ollut suureksi siunaukseksi. Kun
Laestadius huomasi erhetyksensä, koetti hän sitä korjata. Katkismus
pääsi taas entiseen armoonsa. Ulko- ja sisälukua alettiin vaatia
kinkereillä ja rippikoulussa. Nuoret ja vanhat saivat tulla
kuulusteltaviksi. Ken ei hyvällä totellut, häntä kohtaan käytettiin
pakkoa.
Vähän ehti hän enää vaikuttaa erhetystensä korjaamiseksi. Hänen
päivätyönsä oli nyt päättymäisillään. Suruttomuuden ja synnin
unessa nukkuvan kansan oli hän herättänyt ja siveettömyyden
loasta kohottanut. Se näkyy olleen hänen elämänsä tehtävä. Tämän
tehtävänsä hän toteutti tavalla, joka aina on herättävä jälkimaailman
kunnioitusta ja ihmettelyä.