valista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte
vasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta,
on se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen,
josta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena
tulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki
voi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää
sen, hyvä valistaa sitä. _Kääntyminen_ on Laestadiuksen uskonopin
mukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen
elämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa,
jolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi
tätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole
vapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on
passiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä
tämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen
intohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle.
Niinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin _parannus_
on ihmisen omaa työtä. "Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän
seuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: -- Senpätähden sanotaankin:
_tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt_. Tämä
parannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä --
hän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. -- tämä
ulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki
voi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä". Tuota
uuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa,
kutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja
kääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän
käsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen
tapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan
ja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että
kerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan
syntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. "Jos", lausuu
hän, "uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua
ihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla
taivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä
kokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan
toteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen
henkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen
ja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla
oikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa
uudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja
riemu P. Hengessä". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi
saamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne.
_Elävällä uskolla_ on kaksi perustetta, objektiivinen ja
subjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen
peruste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon
subjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät
tunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto
Jumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu
Laestadius "intohimoksikin" ja sen sisältönä sanoo hän olevan
autuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole.
_Pyhityksestä_ opettaa Laestadius, että "sovitus eli
vanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan
ainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja
rangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän
piirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu.
Pyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä
tuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi
toteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja
ja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten
rakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta
ei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota
et voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu
tahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta
hyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten
elinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi
tahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin
hyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä
sydämmeensä sytyttää tuota rakkautta".
"Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin
eivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi
ja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin
nousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan
sanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana
lentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita
ja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta
ja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina
uskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät
ne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä
vertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden
tunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun
kristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin
kokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa".
_Sakramentti_-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen
materialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä.
_Kasteen_ tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen
kanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa,
samoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. "Kun ihminen on
samassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää
hengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli
pestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa". Tämä puhdistuspeso
ei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille
lapsille. "Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan,
että kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä
kristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta.
Mutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän
tarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä
anteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen
kautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan
itsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten
autuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa
kastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko
kastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi".
Eräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä
heiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä
vastuunalaiset.
_Ehtoollista_ kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla
ihminen ottaa vastaan sakramentin. "Elävällä uskolla on elimensä
sydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska
usko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate
toteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei
ole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus
sydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento,
joka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me
käsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin
tuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko
se lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet
väittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin
hän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa.
Joh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on,
joka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut
ruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse
selittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa,
joka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja
viini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan
leipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen
ulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle.
Eli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin
Kristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle.
Pääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että
Kristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon
kautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani
Kristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne
mitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta
ijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen
elämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani
eli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi
minun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa
eli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan
sielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini
ovat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat
hengellisen elämän ravinto".
Niinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen
ehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko,
joka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee
nauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista.
Niin hän arvelee.
_Kirkkokäsitteestä_, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on
saanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri
usein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla
tarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta
kirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin
valtiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan.
Hän valittaa kurin puutetta. "Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää
suurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja
häväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta". Valtiokirkosta
eroamisen suhteen sanoo hän: "Hengellinen eroaminen turmiosta on
pääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi
kutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa
kuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla
paljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää". Laestadius puhun
"viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta",
jolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka
puheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä
riettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria,
vetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän
tunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon.
Kuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli
ylipäätänsä _viimmeisiä tapahtumia_ koskevista asioista on Laestadius
puhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on
ollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi
siitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut.
Yllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli
mahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin
selväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa
toistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman
ja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen
teki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä
huonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja
omituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille
poluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä
innolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia.
Tekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen
erhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen
tarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka
oli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä.
Laestadiuksen persoonallisuus on, kuten edellä kerrotusta käy
selväksi, lyönyt leimansa siihen hengelliseen liikkeeseen, joka
hänestä on saanut nimensä. Hänen uskonopilliset omituisuutensa
ja yksipuolisuutensa löytyvät niinikään laestadiolaisuudessa.
Minkälaiseksi tämä herätys hänen kuolemansa perästä on muodostunut
ja minkä verran se on säilyttänyt alkuperäistä omituisuuttansa tahi
onko se jossakin suhteessa poikennut oppi-isän perusaatteista,
ovat kysymyksiä, joiden vastaaminen jääköön vastaisen tutkimuksen
tehtäväksi. Meidän tehtävämme oli ainoastansa piirtää muutamia
elämäkerrallisia kuvauksia siitä miehestä, joka enemmän kuin ehkä
kukaan Ruotsin evankelislutherilaisen kirkon opettajista on ollut
aseena synnyttämässä uskonnollista, samalla niin laajaa ja niin
nopeaan entisiä olosuhteita läpitunkevaa ja muodostavaa liikettä.
Semmoinen on pääpiirteissään Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta.
Hän oli tavallaan erämaassa huutavan ääni, joka unesta herätti
paheisiin vaipuneen, häviönsä partaalla olevan sukupolven. Innokkaana
herätyssaarnaajana, paheiden ankarana vastustajana, itsensä
kieltävänä ja sanankuuliainsa parasta tarkoittavana sielunpaimenena
on hän arvosteltava. Hän erehtyi toisinansa, mutta hän etsi kuitenkin
rehellisesti totuutta ja koetti parhaan ymmärryksensä mukaan sitä
edistää.
Liian huono on hän pylvään nenässä ystäväin jumalana palveltavaksi,
mutta liian hyvä vihollisten maahan tallattavaksi.