jalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon
asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät
voineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen
"tulikivisaarnojaan", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä
olisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut,
olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana
semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset
kiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi
ja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi
on perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon
hengelliseen liikkeeseen.
Laestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen
mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse
tulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen
puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun
Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme
tuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia
ilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen
välittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä
pitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja
puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja
hienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman
osan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä
vuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen
kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.
Jaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he
eivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi
vähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen
orastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat
opinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi
hyvinkin uhkaavaksi.
Opinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta
olivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä
ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther
eräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut
uutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien
selityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä,
koska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista
hautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita
näyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet
sanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut
autuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli
kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että
kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen
uskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin
tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen
erinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli
suurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä". Omana mielipiteenään
mainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava
ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos hän
olisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut
kristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien
tekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli
suuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin
paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä
hän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat
kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti
puolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti,
kun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi.
Hänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan
hautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli
vakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten
vihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle
kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus".
Vielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten
kesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt
voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään
uskonkappaleena.
Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi
Jesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät
uskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä
oli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa
armonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden
tiellä, voivat -- niin arveli hän -- väittää opetuslapsilla
olleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten
heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille
puutteellisuuksilleen.
Nämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet
synnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan
kuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa
ulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista
liikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta
muutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon
kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.
* * * * *
Korpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä,
että hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun
puolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he
tallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa
nähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko
asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.
Arveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta
oli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina
vuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman
pappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna
seurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi
norjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio
lähetyssaarnaaja _Stockfleth_ (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja
hänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta
hänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat
tunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti
toimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito
olikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä
kykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta
hän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä -- kuten mainittu -- osannut
lapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9
peninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys
levinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6
Laestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista)
oli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi.
Alussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa;
mutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne
Koutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa
Koutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien
johdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten
ja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet
olevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan
synnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen
ja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin
raamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset
kuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan
siihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä
oli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi
lähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he
saattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän
mielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui
raivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä
hurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon
ja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli
ennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä
syystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä
hän saanut raivoa hillityksi.
Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut
ennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin,
pakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut
erityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta
vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas
Lompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä
keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on
tuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen
virkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei
kyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen
entisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää
nyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa
lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat
kirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen
aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja
rautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. "Mutta näiden asetten
näky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka
tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten
mielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi".
Edellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia
näitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan.
He pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse
oppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet
voivansa enää luottaa häneen. "Hän ei voinut", sanoo hän, "puhua
järkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin
heidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät
usein".
8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli
ylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta
johtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui.
Kiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies.
Raivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori
Hwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin,
jollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin
talosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset
tiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi
ajoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja
apuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo
kiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät
voitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak
Hetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin,
useita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin.
Elinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka
sittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja
avusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen
korjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu "Koutokeinon tappelu".
Laestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin.
Hernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan
varovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel
kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan
valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius
ankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä
lauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen
liikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja
väärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä
jo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan.
"Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä", lausuu hän,
"että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen
seurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi,
niin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että
Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota
todistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet
käyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen
kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan
ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksestä oli hän
saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä
kirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään,
oli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi
niihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena,
"jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä".
Pikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja
alhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista
pakkokeinoista.
* * * * *
Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan,
oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin
oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon
oli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät
hänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius
itsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat
Jesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän
oli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi
siellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi
hän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin
lyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen
sydämmensä vuosi verta.
Ennenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius
Pajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa.
Pajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä
kirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin
tärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä
ne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista
mainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset
kirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: _Om Uppodlingar i
Lappmarken_ (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela
plantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer
kirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon
[-- et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse
videbatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei
näytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer:
Tamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam
europaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten
pajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin
silmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae
(Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin
kuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista.
Seurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan
nimeltä _Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan_ (Keskustelua
kristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 _Biblian
historian_ heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu
hänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi
seu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun
tauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin
vertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen
päätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. "Ennen
taisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta;
kaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas;
kunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja
tunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan
nyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla"
[Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa
Tukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja
uskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen
uskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan
uskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on
hekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa,
vaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten
pakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa
kanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin
alhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman
kuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä
moitteista, joita se saa kuulla. "Raakain ihmisten on niinkuin
eläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja
kiristelevät hampaitansa". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan
maalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat
erämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta
ja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta.
Hänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi
Yhdysvaltain presidentille. -- Sielunpaimenen velvollisuus on edistää
Jumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää,
siitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen,
sitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien
alettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä
saisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit
eivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi
käyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin
Johannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus
on syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää
omanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen,
parannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti
nuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta
joukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan
takia. -- Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet.
Vuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen
hengellisen kuukauslehden nimeltä _En ropandes röst i öknen_
(Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana
Råneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti
Laestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa
ylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa
esittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä
seikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista
vähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli
lempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen
lyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen
miehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan
mustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään
esille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista,
vaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa
niin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain
joukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. "Piispat Tegnér, Franzén ja
Nikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas
Iskariot". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat.
"Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa
kirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää
hautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan.
Ja tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa
tarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava
rääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien
keskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta
ja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin
ja leskien luona kuin pidoissa". Paljon luuli Laestadius olevan
moittimisen syytä pappein saarnoissakin. "Saarnassa ei tehdä erotusta
heränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja
armonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen
saarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä
juopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain
huorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja
rakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin
kautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta,
kadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette
ja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!" -- Siihen suuntaan on
aikakauskirja toimitettu.
Käsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon
kirjeitä, joista _lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle_,
kirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä
ankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen
uskonnonfilosoofinen teos _Dårhushjonet_ (hulluinhuonelainen), jossa
Laestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy.
Tämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51
painatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi.