LARS LEVI LAESTADIUS
Elämäkerrallinen kuvaus
Kirj.
J. A. Maunu
K. F. Kivekäs, Oulu, 1891.
Ken on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka
viimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut
niin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian
pohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin,
hän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike
on syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden
perustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja
toista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin
hänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset
hänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä
loistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan
raiskattu taitamattomuuden tallattavaksi.
Noin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa
esitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta
herätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta
oppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän
osaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen,
synnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen
kuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen.
Alkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt
yleisön arvosteltavaksi.
Luonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä
ei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa.
Mutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran
sielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä
suuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin
kieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni
saavutettu.
Kirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen
aikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen
sanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto;
Pietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen
uskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin
kirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk
Tidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja
jälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia
pienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen.
Valitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti
keskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen
työkumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut
monessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja.
Oulussa 17 p. Lokakuuta 1891.
J. A. M.
19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän
vuosisadan alussa se "korotettiin kansakuntain joukkoon" ja
siitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä
melkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn
kansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä
sanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan
valistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole
meidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan
hyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi
onkin siitä syystä kasvanut.
Uskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan.
Bibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset
yhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista
varten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret
hengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla
melkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa,
että Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa
ja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin.
Herännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys
Itä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja
Laestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka,
sanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti
vaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin.
Kovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta
vuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon
ottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä
hyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä
niitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä.
Viimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi
vanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia
ilmiöitä.
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta
suunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan
sen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta
_Lars Levi Laestadiuksesta_. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja
liikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella.
Tapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin
ja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä,
joka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi
seitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti
arvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää
hänestä luomasta täydellistä kuvaa.
_Lars Levi Laestadius_ [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu
Bollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta _Lästad_ nimisestä
mökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä,
toiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa
Piitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli
uudistalolainen _Karl Laestadius_, äitinsä _Anna Liisa Juhontytär_.
Ulkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä
hän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen
miesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen
hyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat
oppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli
huonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot
asuivat.
Vanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja
karjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien
koloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli
niitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä
kasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia
vuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä
talvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi
kotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin,
toinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen.
Vanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari:
"köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon
saavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille
opettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille
rukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava.
Äitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan.
Viisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta
tahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon
pääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista
vaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa
ovat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää
eikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita
kiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen."
Lapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: "Siihen aikaan
elivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla
oli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa
viheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me
olimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista,
eikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän
kanssamme."
Laestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan
pahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei
kompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä
rakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka
valittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta
Herrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10
p. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman
päähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se
nimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin
takia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta
toisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään
että äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä.
16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen
tytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei
ollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen
nuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä
juovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa
hän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.
Uuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.
Velipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti
8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi
ja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen
aikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan
Norrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu,
hän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat
saivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti.
Makuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli
velipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi
pojille: "ylös pojat!" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa
niin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat
kuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla
sanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin
kahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti
usein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se
oli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit
eivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat
lahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo
seuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta
toimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän
hankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen
voittaa.
20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa
oli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous
ja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat
tavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa
suosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon
osaa.
Jo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.
Qvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä
tähän tieteesen.
Lukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan,
50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten
läpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan.
Ylioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla
joka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin
ja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman
kertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän
löysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon
Carex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui
likemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka
sivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa
vajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja
julkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran
toimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti
sanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen
tutkimuksen "Uutisviljelyksistä Lapissa". Lapin ilmanalasta on hän
kirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten
pakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka
huomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo
kunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa
olleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin
kasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän
myöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin.
Jos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä
epäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä
sai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa
kasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse,
joka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa
hänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan
jumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen
sisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla
pikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa.
Vaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria,
eikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen,
sillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei
kuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen
aikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja
väsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet
täydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja
ranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa,
että hän oli aikansa oppineimpia pappeja.
Kaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana
Torniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on
täällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän,
ylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun
kesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää
seuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa
sopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut
näissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät
talvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa
oli.
Itse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja
tavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän
varsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi.
Ennen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta
salaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole
ihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän
kumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos
vanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän.
Aina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen
seikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut
itsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi
olla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset,
ei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa
orjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet
taloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista
pitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa
mukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi
huomasi hän uudistalon tyttären _Briita Katriina Alstadiuksen_,
jota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut.
Vihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa
elää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen
oli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa
todellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin
arveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen:
rakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi
ja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä
uskonnolliselle mielialalle.
24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin
turmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa
kasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen
käskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai
sen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan
rintamerkin.
Kovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan
alkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli
kovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka
villikansat -- esim. Indianit -- väkeviä juomia rakastavat ja kuinka
tuo "tulivesi" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin
monenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön
taipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa,
nämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa
tyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes
tulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet
ruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi.
Poronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha
käräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan
huomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet
luonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia,
että heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan
siveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla
juomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon
esimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta
saarnasivat "puhdasta luterilaista oppia," ja kutsuivat noita
turmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: "kalleimmat kristityt,"
mutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan.
Kyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat,
ettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin
"kalleimmiksi kristityiksi." Läänin provasti Grape oli ahkera
opettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät
kyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies
toisinansa "lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;" mutta ei sanaakaan
seurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja
elettiin niinkuin ennenkin.
Uutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä
Grapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota
vaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa
ottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli
tarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät
menevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä
kasvoi niinkuin sieniä syyssateella.
Näin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen
elämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka
oli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara
rintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä
kovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa
miehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen
sielunsa silmään, se näytti niin turhalta.
Samaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin
tuomiokapitulin edessä, missä Oululainen _Frans Mikael Franzén_
vuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan
oikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen
väitöskirjansa "Crapula Mundi" (= maailman kohmelo) herätti huomiota,
pitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa
Franzén hyväksyi sen.
Kotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan
parantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli
niitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut
heitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia
niitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt.
Kun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi
juopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän
enää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä
ansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava.
1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja
siellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin
oppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä
hän itse kirjoittaa: "tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden
järjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen
ollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa
pimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan
pastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt
elävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja
kokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo
minullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon
esimakua." Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa:
juomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän
pahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä
sananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että "hän
tahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea
itsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut,
muutamat harmaat eli pikimustat."
Moni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni
jumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta.
"Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa
Laestadius, "että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin
luokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että
juomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun
muutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä
pian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa
kahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis
niitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa
naapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä
ja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön".
Seurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten
pahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen
viinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja
otti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen
siten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan.
Joka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen
asetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan.
Ehdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi,
etteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan
pelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt
raittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti
kirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat
tuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli
ainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen
raittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan
aikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme
toisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli
Sortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa
raittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: "Olen ensin
heittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan,
sitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen
heittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä
ja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi
lasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan."
Seuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin
viinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin
tekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin
täytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä
nuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä
tapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi
kadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja.
Lappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet
piirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen,
istuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina
mietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä.
Laestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin
kohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten
koristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat
korvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa,
joka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla
oleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne
muutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen
perustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa
samaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä.
Laestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset
_armon merkit_, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista
ulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja
_liikutuksia_: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat
päästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin
toisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin
tainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana
näin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa
melkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni
päässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen,
mystisyyteen kallistuva ja -- (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan
huonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua
nenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana,
kun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan
aikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen
hänen sydämestänsä) -- hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä
ja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden
harrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon
tiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän
lausuu: "näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä
on luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat
saata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että
ihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan
muuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee
todellinen kuolema."
Liikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten
alhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on
kiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin
sivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla
valtavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku
satunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren.
Liikutuksista lausuu Laestadius: "Jumaluusoppineet hyväksyvät
filosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun
ja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien
mielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia
voimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä
alkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa
povessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat
sydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin
saavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää
pyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo
kiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa
ruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja
sydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa."
Laestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän
uskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven
hajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt
välkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon
mennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään
tunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen
muodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran
sängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn
ilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti
hampaitansa hänelle. "Semmoiset näkemiset" -- sanoo Laestadius --
"voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta."
"Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen,
jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut
jumaluusoppineiden tietämyksestä". Näkyjen selittämiseksi lausuu
Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen
todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei
ole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena
kuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän
suureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä
luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää
niitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä
kannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia
luuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat
toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä
kadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin
omassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin
on näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa
mikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen
takia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on
tässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja
helvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella,
niin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja
muiden todellisen sieluntilan näkemistä". Semmoiset näyt eivät olleet
niinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna.
Ensimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia
Pietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa.
Samana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa
suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli,
ei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa,
mutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli
hämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän
meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa
taivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden
muassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa
paistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi,
josta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa
näkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin
Laestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta
alhaista sivistyskantaa.
Laestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena
Laurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p.
Joulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin
25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja
hysteerinen; "mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista
enemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin
mustanverevissä ihmisissä." Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut
pitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa.
Unenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama
päivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä
selityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää
olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.
Tämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka
eivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa
tehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja
värsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä,
joita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli
se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi
ihmissydämmestä."
Sekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin.
Eräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran
uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian
alkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin
kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät
puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki
mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi
hänen poistua.
Tuonlaisten "armonmerkkien" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle
ja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka
"koulu" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin
itse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja.
Ensimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli _Juhani Raattamaa_
[Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin
maanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee
kuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta
= räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus.
Hän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja
terävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota
suurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli
hänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina,
eikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota
lahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään
käyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa,
kun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen
lankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti,
kunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja
Herran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä
oli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään
"taivaanvaltakunnan avaimia" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius
Raattamaan _Jukkasjärven_ seurakuntaan Tukholman lähetysseuran
antamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun
seurakunnan Lainion kylässä.
Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten
keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik
I:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin.
Niin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja
Kaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin,
koska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin
papiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä
oli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä.
Jos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila
vieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli
kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli
että lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli
Lainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan
Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä.
Hän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan
vaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä
Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta.
"Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena
oli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki
Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän,
josta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena
poistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu,
keskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat
uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten
sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen
silmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa,
toiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä
jaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt
työtä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat
kylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä.
Vihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi
tynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi,
sillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille,
jolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia
tutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina
oli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta
ja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua
vakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen
vaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta
vastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen
kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset
muuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein
tykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti
tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti
Raattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä
lähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi
hän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä.
Erityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat
katekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä,
joihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä
nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä
seikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän
se on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen
ensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen
alkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle
evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.
Juhanin veljeä _Pietari Raattamaata_ käytti Laestadius myöskin
lähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut
kovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista,
oppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja
saarnoja ja alkoi pitää "koulua" Jukkasjärven pitäjän Tärännön
kylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen
työnsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä
tukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin
hänen peräänsä.
Kolmas Laestadiuksen lähettiläs oli _E. J. Grape_, ennen mainitun
provasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista
Laestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo
luonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä
pyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa
alkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa
on ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren
miehen oppilaista.
Tornion jokivarrelle lähetti Laestadius _Erkki Antti Juhonpietin_
(synt. 1814) ja Kittilään _Heikki Parkajoen_ noin 1850.
Viimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin
siellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen
toimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa
Parkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata
kotipuoleensa.
Näiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin
heidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita
myöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu,
kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten
koristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset
vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein
huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen,
se kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään
levisi se.
Mutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja,
vaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia
tuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita
liittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt
saarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen
uinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin
saarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun
olivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän
saarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta.
Niissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki,
peittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja
koettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona
tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he _n.s. hengellistä
kiroilemista_. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei
kuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen
lapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin
sitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli
levinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista
markkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla.
Joukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja
kiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa
hänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut
samanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana
käveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään
herrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä
että herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan
läpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: "oletko Jumalan lapsi?"
Kun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä,
ei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin
lapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului
mainittuun liikkeeseen.
Paljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin
alettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia
veritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti
mainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka
Laestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän
milloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä,
ja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava
kuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut
tuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja
seurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin,
himmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua,
josta alempana muutamia piirteitä.
Että tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen
niissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen
myönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt
kertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli
muuttanut seuraavaa: "Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt
tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit,
varkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden
ja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus.
Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin
tuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli
omaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat
pettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa,
tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa,
minkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan,
salaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään,
sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat,
sopivat". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän
uskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin
ja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista
vaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin,
joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä
liikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka
hän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin
kuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. "Herätys on" -- lausuu
hän -- "vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo
karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta,
siveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon
markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat,
joita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt.
Rikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä
Jukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä
vuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat
sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei
ole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi
pyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa
rauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä
jalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita,
mutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni
pitentämistä". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin
näkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä.