Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne
käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden,
jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin
ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä
eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten
runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.
Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle.
Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon
kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti
pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi
sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi
sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti
kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan
pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä
huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka
oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois
pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki
vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa
itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa
ylöspäin.
— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha
laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.
— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo
noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän
huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.
Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos
sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä
johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös
kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti
olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki
silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja
huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat
seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen
nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat
kasvot.
— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?
— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.
— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa
eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.
Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään
ylhäällä olevalta kasvot.
— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.
Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa
oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää
kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle
yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden
lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä.
Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti
selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas
kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden
päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui
kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika
räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi
lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi.
Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.
— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan
minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan
olla sen muurien sisällä.
— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka
töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.
— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta
ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin
mielelläni, että ennustaisitte minulle.
— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän
paremmalle tuulelle.
— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun
osuneeni nyt oikeaan?
— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö
häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on
vain puoli-noita.
— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli
istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän.
Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?
— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.
— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.
— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa.
Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki
käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja
kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.
— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.
— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka
ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et
kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.
— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei
minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.
— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan
voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri
herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.
— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.
— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain
puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas,
uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten
menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan.
Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten
pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.
— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.
— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea
ihmisasunto.
— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.
— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan
linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten
isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun
sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle
niin koreita asioita.
— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.
— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.
Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta.
Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun
hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut
ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi
eukolle.
Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta
kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.
Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta.
Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti
kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella
taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja
pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi
voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei
maistuisi ihmislapselle.
Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin.
Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan
auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta.
Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan
lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma.
Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin.
Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella
puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella
virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin
laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.
Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen
kuusivaljakolla.
— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten
katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa
heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät
laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin
hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä.
Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin
viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli
luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta
kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.
— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset
hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla
aseenkantajakseni.
— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen
sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.
— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.
— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.
— Armoa, herra kuningas! huudahti Kurt. Olen luvannut hänen äidilleen
auttaa poikaa pääsemään sotilaaksi kuninkaan armeijaan.
Kuningas oli nuori ja iloinen, ja nyt tuli hänelle hauska.
— Se muuttaa asian, sanoi hän nauraen sydämensä pohjasta.
Kuninkaallisen aseenkantajan täytyy katsoa, että hän pitää sanansa.
Funteli pääsee kuormastoon. Ja nyt ylös kumpikin! Asettukaa vaunun
taakse ja pitäkää kiinni. Nyt lähdetään kuninkaan linnaan.
Seuraavana päivänä matkusti kuningas suuren seurueen kera rajan
yli. Hän lähti naapurikuninkaan vieraaksi, sillä nyt oli vietettävä
tämän tyttären, prinsessa Veronican ja kuningas Päiviön juhlalliset
kihlajaiset. Hopeasuomuinen panssaripaita yllä ratsasti Kurt
aseenkantaja heti kuninkaallisen vaunun jäljessä. Hän kantoi kuninkaan
keihästä ja kultaista kilpeä. Mutta viimeisen vaunun takaistuimella
istui Funteli uudessa univormussaan.
Samana iltana oli linnassa suuret tanssiaiset kaikkien korkeiden
vieraiden kunniaksi. Ja ulkona puistossa pyörähtelivät uskolliset
alamaiset tanssilavalla. Siellä oli Kurt Sigurdinpoika oikein
vauhdissa. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saada tyttöä vaikka joka
sormelle. Kun tanssi paraillaan oli käynnissä tulivat kuningas Päiviö
ja prinsessa Veronica tanssilavalle. Kansa hurrasi ja kuningas Päiviö
puristi jokaisen kättä.
— Suloinen morsiameni, sanoi kuningas prinsessa Veronicalle, tässä näet
Kurt aseenkantajan, joka eilen pelasti henkeni.
— Sinäkö sen teit, sanoi prinsessa Veronica katsoen Kurt Sigurdinpoikaa
hyvillä, kirkkaansinisillä silmillään. Kiitän sinua sydämestäni, sillä
kuningas Päiviöstä tulee nyt minun herrani ja puolisoni. Etkö tahtoisi
tanssia kanssani yhtä tanssia, Kurt aseenkantaja?
Tietenkin Kurt tahtoi. Soittajat rupesivat soittamaan ja Kurt
aseenkantaja vei prinsessan tanssiin. Pyörittiin kierros ja toinenkin,
eikä Kurt aseenkantaja edes tahtonut lopettaakaan. Prinsessa oli kevyt
kuin höyhen ja hänen hiuksensa keltaiset kuin kulta. Oli ihanaa pitää
häntä käsivarsissaan. Kurt aseenkantaja tanssi tanssimistaan. Hän pyöri
niin että prinsessa Veronica ihan hengästyi.
— Sinäpä vasta olet tanssimestari, sanoi hän, kun soitto taukosi. Kurt
kumartui suutelemaan hänen hameensa helmaa.
Kun kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica olivat menneet, lähti
Kurt aseenkantaja hiljaa pois tanssilavalta. Hän kulki puiston
läpi maantielle. Hän kulki vinhaa vauhtia päästäkseen eroon
rauhattomuudesta, joka painoi häntä. Mutta kun hän myöhään yöllä palasi
takaisin kuninkaankartanoon, tiesi hän, että noita-akan ennustus
kuitenkin oli tosi: »Linnassa oli hän asuva, ruhtinaita ja kuninkaita
oli hän joka päivä näkevä, muttei koskaan ollut hän saava omakseen
sydämensä rakastettua.»