Eräänä iltana oli Antti nuotion ääressä kuullut kerrottavan neljästä
prinsessasta. Sanottiin, että kuningas oli kovin huolissaan siitä,
miten saisi kolme vanhinta naitetuiksi, sillä oli kieltämätöntä, että
jokaisen heistä olisi pitänyt olla hieman toisenlaisen, kuin oli.
Vanhin, prinsessa Prima, oli liian kaunis, toinen, prinsessa Secunda,
oli liian viisas, ja kolmas, prinsessa Tertia, oli liian kiltti.
Sinään voivat nämä asianhaarat ehkä pikemminkin tuntua eduilta kuin
vioilta; niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut asian laita. Prima
oli nimittäin niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan
hänestä, ja se kävi ajan pitkään jotenkin vaivalloiseksi. Secunda
oli niin viisas, että hän tiesi kaiken paremmin kuin kukaan muu
ja se tuntui painostavalta niiden mielestä, joiden kanssa hän oli
tekemisissä. Ja Tertia taas oli niin kiltti, että hän vain kerran
elämässään oli sanonut ei, ja silläkin kertaa: Ei, onko se mahdollista!
Mutta neljäs, pieni prinsessa Quarta oli samanlainen kuin ihmiset
yleensä, ja hänestä ei ollut mitään kerrottavaa.
Antti vain ei voinut unohtaa kuulemaansa ja kun hän seuraavana
sunnuntaina kirkolla tapasi kolme veljeänsä, pyysi hän heitä mukaansa
kotiin. Asia oli nimittäin niin, että heillä kaikilla oli työtä
omalla tahollaan. Maunu oli räätälinkisälli ja työssä erään mestarin
luona naapuripitäjässä. Lassista oli tuleva leipuri, ja vaikka hän
asui samassa kylässä kuin vanhemmat, niin ei hän usein käynyt heidän
luonaan, sillä hän oli niin ahkera ja uuras työssään, että otti harvoin
lomahetken. Jukka oli maalarinopissa kaupungissa, ja Antti itse kuului
nuoresta iästään huolimatta sotaväkeen ja kantoi kruunun takkia. Siksi
tapasivat he toisensa vain sunnuntaisin, ja tulivat silloin usein
yhdessä kotiin kirkosta. Äiti tarjosi kahvia, ja päivälliseksi hän
keitti riisiryynipuuroa suuressa padassa. Ja kun kävi oikein hyvin,
tarjosi isä kotitekoista olutta perunain paineeksi. Veljesten mielestä
oli aina hauska tavata toisensa, sillä he pitivät toisistaan ja tulivat
hyvin toimeen keskenään.
— Pojat, sanoi Antti, kun he kulkivat kotiinpäin kirkosta, nyt saatte
kuulla jotakin.
Isä ja äiti olivat ajaneet kotiin maantietä myöten Harmon vetämissä,
vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Kaikki neljä poikaa kulkivat jalan,
kuten luonnollista olikin, ja he olivat poikenneet metsän läpi vievälle
oikotielle.
— Nyt saatte kuulla jotakin, sanoi siis Antti, ja sitten hän kertoi,
mitä tiesi neljästä prinsessasta.
— Ja kun nyt miettii ja sovittaa asiat yhteen, sanoi hän, niin
ymmärtää, mikä tarkoitus on suurilla juhlilla Viherlaakson niityllä,
joita tänään kirkossa kuulutettiin. Varmaankin tahtoo kuningas
naittaa tyttärensä. Ja minusta näyttää siltä kuin välittäisi hän
viis ulkomaalaisista prinsseistä, kreiveistä ja parooneista. Nehän
nyrpistävätkin nenäänsä melkein kaikelle. Sentähden tekee kuningas
oikein, jos tyytyy oman maan miehiin. Ja sen minä sanon, että mies on
aina mies.
Tämä oli toisten mielestä viisasta puhetta, ja vaikka Antti olikin
nuorin, kuuntelivat veljet häntä jonkinlaisella ihailulla.
— Nyt olen tuuminut, sanoi Antti, että teidän kaikkien kolmen on
pidettävä huoli itsestänne ja saatava kukin prinsessanne.
— Oletko pähkähullu! huusivat kaikki veljet samalla kertaa.
— Hullumpaakin on kuultu, tuumi Antti.
— Ja miten minä voisin istua kuninkaan pöydän ääressä, minä kun olen
vain räätälinkisälli, sanoi Maunu, joka oli vanhin.
— Vaatteista täällä kaikki riippuu,
niissähän se kuningaskin liikkuu,
etkö sitä ole ennen kuullut? sanoi Antti varmasti.
— Entäs sitten minä, joka vain vastaan taikinaa ja leivon pullia? sanoi
Lassi, järjestyksessä toinen.
— Kaikille meille tulisi kuolema,
ellei ois' jollakin leivät huolena,
sanoi Antti taas.
— Ja, miten huolisi kuningas perheeseensä minua, joka vain olen
maalarinoppilas! sanoi Jukka, kolmas veljeksistä.
— Ken pensselin kädessään hallitsee,
kerran taiteen maassa vallitsee,
sanoi Antti.
— Entä sinä itse, etkö sinäkin tahdo saada prinsessaa?
— Minä olen vielä liian nuori mennäkseni naimisiin, sanoi Antti.
Samalla ajatteli hän tyttöä, jonka oli eräänä päivänä tavannut
metsälähteellä, ja jolla oli niin nauravat, siniset silmät. Mutta siitä
asiasta ei hän maininnut veljille mitään.
Viherlaakson niitty, joka sijaitsi aivan pääkaupungin ulkopuolella,
ei enää ollut mikään varsinainen niitty, vaikka sillä oli vielä nimi
jäljellä niiltä ajoilta, jolloin porvarien lihavat lehmät ajettiin
sinne laitumelle ja lehmänkellot kilkattivat joka ilta kaupungin
kaduilla lehmiä taas kuljetettaessa kotiinpäin. Lopulta kuningas eräänä
päivänä arveli, että elämä hänen hallituskaupungissaan oli sentään
liian maalaista, ja määräsi, ettei kellään, joka asui kaupungin muurien
sisäpuolella, saanut olla lehmää. Siitä lähtien oli Viherlaakson niitty
vain juhla- ja kokoontumispaikka, jossa nuoriso kesäiltoina huvitteli
leikkien ja tanssien.
Täällä oli nyt pidettävä suuri juhla, josta oli kuulutettu kaikissa
maan kirkoissa. Ja sellainen oli kuninkaan tahto ja päätös, ettei
ketään, olipa hän kuka tahansa, saanut estää ottamasta osaa iloon, jos
vain hän itse halusi olla mukana. Ei tehty mitään eroa herran ja rengin
välillä. Se, joka omisti paremman takin, otti sen ylleen, mutta jolla
ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllä, ei sen vuoksi
ollut muita huonompi. Sillä kuningas oli antanut kuuluttaa, että tänä
päivänä oli kaikilla oleva aivan samat oikeudet ottaa osaa juhlaan, ja
jokainen oli oleva yhtä hyvä kuin toinenkin. —
Maantietä myöten, joka vei kaupunkiin aivan Viherlaakson niityn ohi,
ajoivat Antti, Maunu, Lassi ja Jukka Harmon vetämissä vastamaalatuissa
linjaalirattaissa. Hekin olivat matkalla juhlaan, mutta olivat vielä
vähän arvelevalla mielellä.
He ajoivat hiljaa, jotta matka ei liiaksi rasittaisi Harmoa. Kuinka
olikaan, he ajoivat erään vanhan vaimon ohi, jonka oli vaikea päästä
eteenpäin.
— Minäpä astun alas ja annan muorille paikkani sanoi Maunu, muutoin ei
hän ikinä pääse matkansa päähän.
Niin hän tekikin, ja muori autettiin rattaisiin ja asetettiin istumaan
Antin viereen, joka ajoi. Maunu kulki vieressä ja pysytteli ajopelien
rinnalla.
— Minne matka? sanoi muori.
— Juhlaanpa tietenkin, kuten te ja kaikki muutkin, sanoi Maunu.
— Onko sinulla mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?
Maunu tuumi. Olihan hänellä toki toivomuksia.
— Ainahan toivoa voi, sanoi hän lopulta, mutta sellaisen toivomuksen
täyttäminen ei ole niinkään helppoa.
— Sano kuitenkin, tuumi vaimo.
— Kangas, jota nykyisin saa ostaa, on niin huonoa ja niin kallista,
sanoi Maunu, mutta minä toivoisin, ettei kenenkään, jolla on minun
ompelemani vaatteet, tarvitsisi palella.
— Käyköön, niinkuin tahdot, sanoi muori, ja samassa hän oli kadonnut.
Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Maunu nousi taas kärryihin, ja
niin he ajoivat eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ajoivat he taas vanhan
eukon ohi, joka kulki kepin varassa ja pääsi huonosti eteenpäin.
— Kyllä minä nyt astun kävelemään, että eukkoparka saa ajaa jonkun
matkaa, sanoi Lassi.
Sanottu ja tehty. Eukko istui Antin viereen ja Lassi astui kärryjen
vieressä. Kävi kuten edellisellä kerralla. Hän kysyi heiltä matkan
tarkoitusta ja kuultuaan sen, sanoi hän Lassille:
— Enkö voisi auttaa sinua täyttämällä jonkun toivomuksesi?
Lassi tuumi. Toivomuksia hänellä kyllä oli.
— Voisinhan toivoa, sanoi hän lopulta, mutta ei ole helppoa saada
toivomustaan täytetyksi.
— Sanohan nyt, sanoi eukko.
— Leivän saanti on nykyjään niin vaikeata, mutta toivoisin, että minun
leipomani pullat eivät koskaan loppuisi.
— Tapahtukoon tahtosi, sanoi eukko, ja samassa hän oli hävinnyt.
Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Lassi nousi taas kärryihin, ja
niin he ajoivat eteenpäin. Tienkäänteessä sivuuttivat he taas vanhan
vaimon, joka vaivalloisesti kulki eteenpäin kainalosauvojen avulla.
— En voi mitenkään antaa tuon kävellä, sanoi Jukka. Hän astui
rattailta, ja vanhus autettiin istumaan. Hän kyseli heidän matkaansa ja
saatuaan vastauksen, sanoi Jukalle:
— Eikö sinulla ole mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?
Jukan ei tarvinnut miettiä. Hänellä oli selvillä toivomuksensa, mutta
sitä ei ollut helppo täyttää.
Vanhus tuumi, että voisihan joka tapauksessa koettaa.
— Voi, sanoi Jukka, elämä on nykyään niin raskasta. Tahtoisin osata
maalata niin kauniisti, että kaikki, jotka näkisivät tauluni, tulisivat
iloisiksi ja onnellisiksi.
— Toivomuksesi on täyttyvä, sanoi vanhus, ja samassa oli hän kadonnut.
— — — Nyt olette olleet tyhmiä kuin aasit kaikkityyni, sanoi Antti ja
maiskutti Harmolle. Sinun Maunu, olisi pitänyt toivoa saavasi prinsessa
Prima, Lassin olisi pitänyt toivoa itselleen prinsessa Secunda ja Jukka
olisi voinut pyytää prinsessa Tertiaa. Sellaisissa toivomuksissa olisi
ollut jotakin järkeä. Mutta nyt on kaikki yhtä pitkää kuin leveätä.
Ette ole saavuttaneet mitään tyhmillä toivomuksillanne. Ja juhlaankin
saavumme liian myöhään. Semmoista se on, kun on kyydittävä jokaista
muijaa, jonka ohi ajetaan.
Mutta samassa kiristi hän ohjaksia ja antoi rattaiden pysähtyä, sillä
tomupilvessä heidän edessään liikkui naisolento.
— Olitte te joka tapauksessa oikeassa, sanoi Antti, on autettava siinä,
missä voi.
Tällä kertaa ei kuitenkaan mikään vanha eukko katsonut heihin suuren
päähineen alta. Antti hämmästyi koko lailla. Siinä oli vaaleakutrinen
tyttö, jolla oli nauravat sinisilmät. Nuo silmät oli Antti kerran
ennenkin nähnyt, metsälähteen partaalla. Ja senjälkeen ei hän ollut
voinut unohtaa niitä. Nyt tuli hän äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nosti
tytön rattaisiin ja käveli itse vieressä.
— Kiitos, sanoi tyttö, ajan mielelläni. Olin hakemassa kummiani, joka
ei vielä ollut tullut, mutta en löydä häntä. Te kai olette myöskin
matkalla juhlaan?
Niin, tiedämmehän, että he olivat matkalla sinne, ja siksi kaikki neljä
veljestä nyökkäsivät samalla kertaa.
— Toivon, että teille kävisi hyvin, sanoi tyttö kuin puhuisi hän heille
kaikille, mutta hän katseli Anttia sanoessaan näin.
— Minulle käy aina hyvin, sanoi Antti, ja tunsi sydämensä jyskyttävän
harmaan takin alla.
— Tästä saat jotakin kiitokseksi kyydistä, sanoi tyttö antaen Antille
pienen hopeasydämen. Jos lataat tällä pyssysi, niin osaat aina maaliin.
Antti otti lahjan ja kiitti. Mutta hän ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Saan minä joka tapauksessa sattumaan sydämeen.
Sanoessaan tämän nauroi hän ja nosti alas tytön, sillä nyt
he olivat perillä, Viherlaakson niityllä, ja juhla oli jo
täydessä käynnissä. Suoraan heidän edessään, toisella puolella
juhlakenttää, olivat kuninkaan ja kuningattaren valtaistuimet.
Valtakatos oli purppuranpunainen, ja siinä oli kultaiset reunat ja
tupsut. Alapuolella, matoilla peitetyillä portailla, seisoi koko
kuninkaallinen hovi juhlapuvuissa. Hoviherrat lyhyissä polvihousuissa
ja silkkisukissa ja hovinaiset avokaulaisissa ja pitkälaahusteisissa
puvuissa. Ylihovimestaritar oli hienoin kaikista, ja sentähden olikin
hänellä pisin laahustin. Häntä vastapäätä seisoi ylihovimestari
kullalla kirjaillussa hännystakissa, ja säären ympärillä oli hänellä
sukkanauharitarimerkki, jonka hän oli saanut, kun kuningas oli
lähettänyt hänet Englantiin viemään ilosanomaa vanhimman tyttären,
prinsessa Priman, syntymästä.
Prinsessat istuivat kultajakkaroilla kuningattaren valtaistuimen
vieressä. Prinsessa Prima oli niin kaunis, ettei kukaan voinut
irroittaa katsettaan hänestä. Prinsessa Secundasta huomasi heti, että
hän tiesi kaiken paremmin kuin muut. Ja prinsessa Tertia hymyili niin
kiltisti, että jokainen käsitti, että hänen oli mahdotonta vastata
mihinkään kieltävästi. Mutta neljäs kultajakkara oli yhä vielä tyhjä.
— En käsitä, missä Quarta viipyy, sanoi kuningatar.
— Tämä on anteeksiantamatonta, sanoi kuningas, mutta me ja koko hovi
emme enää voi odottaa.
Kuuluttajat puhalsivat hopeatorviin, kuningas nousi ja piti kansalle
puheen.
Nyt nähtiin, mihin kukin kykeni, sanoi hän. Jokainen sai itse kertoa,
mitä osasi tehdä, ja jos se oli jotakin huomattavaa, niin oli aina
saapuvilla sellaisia, jotka voivat astua esiin todistamaan hänen
puheensa.
Kun kuningas mitä kauneimmin sanoin oli pitänyt puheensa, alkoi suuri
kansainvaellus valtaistuimen juurelle. Kaikki koko valtakunnan nuoret,
naimattomat miehet saivat astua esiin sanomaan, mihin pystyivät, ja
kaikki kirjoitettiin muistiin suuriin kirjoihin. Ennen pitkää seisoivat
myös Antti, Maunu, Lassi ja Jukka kuninkaallisen valtaistuimen edessä.
— Mitä sinä osaat, kysyi kuningas katsoen Maunuun.
— En minä muuta osaa, kuin ommella pyhä- ja arkivaatteita, sanoi Maunu,
sillä minä olen vain köyhä räätälinkisälli.
— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.
— On kyllä, kuului lempeä ja kaunis ääni, ja kun Maunu katsahti ylös,
huomasi hän haltijatar Primaveran seisovan kuninkaan valtaistuimen
vieressä. Hän tiesi, että tämä oli prinsessa Priman kummi, mutta
kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän tämän samaksi vanhaksi
vaimoksi, jonka hän oli auttanut rattaisiin.
— Sen verran voin sanoa, sanoi haltijatar Primavera, että sen, joka
kulkee Maunu-räätälin ompelemissa vaatteissa, ei koskaan tarvitse
palella, olkoon pakkanen kuinka kova tahansa. Sitäpaitsi on hän kunnon
mies, ja minä puolestani soisin, että kummityttäreni Prima ottaisi
hänet miehekseen.
— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.
— Ei liian paljolta, sanoi haltijatar Primavera ja istuutui jälleen
korkeanojaiseen kultatuoliin lähelle valtaistuinta.
Kaiken, mitä oli sanottu, kirjoittivat kirjurit suuriin kirjoihin.
Kuningas viittasi kädellään, ja Lassi astui esiin.
— Entäs sinä, sanoi kuningas, mihin sinä pystyt?
— Ei ole kehumisen varaa, herra kuningas, sanoi Lassi. Minä leivon
pullia, ja siinä kaikki.
— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.
— On kyllä, sanoi korkea, sointuva ääni. Tällä kertaa oli haltijatar
Secundaria, prinsessa Secundan kummi, noussut kultatuoliltaan.
Lassi katseli häntä, ja vaikka hän nyt oli säteilevän kaunis, oli Lassi
kuitenkin varma siitä, että tämä oli sama vanha eukko, jonka hän oli
auttanut rattaisiin.
— Sen saatan sanoa, sanoi haltijatar Secundaria, että ne pullat, joita
Lassi-leipuri leipoo, riittävät kaikille, vaikkapa maassa olisi pahin
nälänhätä. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä soisin mielelläni,
että kummityttäreni, prinsessa Secunda, ottaisi hänet miehekseen.
— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.
Mutta haltijatar Secundaria sanoi, ettei se suinkaan ollut liikaa. Ja
sitten hän istuutui kultatuolilleen.
Kuningas viittasi taas kädellään, ja tällä kertaa astui Jukka esille.
— Annappa kuulla, mitä sinä osaat, sanoi kuningas.
— Minä olen vain maalarinoppilas, sanoi Jukka, mutta maalata osaan!
— Onko täällä ketään, joka tahtoo todistaa hänen hyväksensä? kysyi
kuningas kuten ennenkin. Ja taas vastasi kirkas ääni:
— On kyllä.
Kun Jukka katsahti ylös, oli kolmas haltijatar, Tertiania, prinsessa
Tertian kummi, noussut kultaiselta tuoliltaan. Ja kun hän lähemmin
katseli häntä, huomasi hän, että tämä olikin vanhus, jonka hän oli
nostanut rattaisiin.
— Sen voin sanoa, sanoi haltijatar Tertiania, että Jukka maalarin
maalaamat kuvat ovat niin kauniita, että kaikki, jotka niitä
katselevat, tulevat iloisiksi ja onnellisiksi. Sitäpaitsi on hän
kunnon mies, ja minä puolestani soisin kernaasti, että kummityttäreni,
prinsessa Tertia, valitsisi hänet miehekseen.
— Tuo kuulostaa paljolta, sanoi kuningas.
— Onhan se paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa, sanoi haltijatar
Tertiania, ja sitten istuutui hän kultatuolilleen.
Kuningas antoi kuuluttaa, että nyt täytyi hänen ja neuvoston lukea
läpi kaikki kirjat ja sitten neuvotella perusteellisesti. Kun päätös
on tehty, puhaltavat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja sitten ilmoitetaan
vaalin tulos. Siihen mennessä sai kansa huvitella mielensä mukaan.
Ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla. Juhla oli kestävä kolme päivää.
Kun kolmas päivä oli lopussa, puhalsivat kuuluttajat hopeatorviinsa,
ja taas kerääntyi kansa valtaistuimen ympärille. Kuningas itse nousi
puhumaan sekä ilmoitti, että hän ja kuningatar ja koko neuvosto olivat
päättäneet, että kolme vanhinta prinsessaa menisivät naimisiin Maunun,
Lassin ja Jukan kanssa, jottei kenenkään koko valtakunnassa enää
tarvitsisi palella, eikä olla nälissään, ja kaikki olisivat iloisia ja
onnellisia.
Mutta itse ei kuningas ollut oikein tyytyväisen näköinen. Hän nimittäin
ei voinut käsittää, kenet ottaisi perintöprinssiksi. Sillä hänellä oli
vielä vanhat ennakkoluulonsa, ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta,
että räätälistä, leipurista tai maalarista aikanaan tulisi kuningas
hänen jälkeensä. Silloin prinsessa Quarta astui valtaistuimen luo ja
sanoi polvistuen:
— Korkea isäni, tänään minä täytän viisitoista vuotta, enkä voi
ymmärtää, miksen minä voisi mennä naimisiin samalla kertaa kuin kolme
korkeata sisartani. En käsitä, missä kummini viipyy, mutta tulevilla
langoillani, Maunulla, Lassilla ja Jukalla on veli, ehkä kuninkaallinen
isäni suvaitsisi koetella häntä.
Kuningas viittasi kädellään, tosin ei kovinkaan armollisesti, ja Antti
astui esille ja asettui asentoon.
— No, annahan kuulua, sanoi kuningas, mikä sinä olet miehiäsi ja mitä
temppuja osaat.
— Olen sotilas valtion palveluksessa, ja osaan kuolla kuninkaan ja
isänmaan puolesta, mutta se ei ole mikään taito, sanoi Antti.
— Hyvin vastattu, sanoi kuningas. Osaatko yhtä hyvin kohdalleen, kun on
kysymys kuulista ja ruudista?
— Voinhan koettaa, sanoi Antti, otti pyssynsä ja ampui suoraan sydämeen
vanhaa kirkonkukkoa, joka liikkui tuulessa, eikä oikein tiennyt,
kumpaanko suuntaan se kääntyisi.
— Hei! sanoi kuningas, se oli mestarilaukaus, ja jos Quarta tahtoo
sinut, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sotilas olen itse, ja
sotilaasta voi tulla sekä perintöprinssi että kuningas.
Ja niin hän samalla teki Antista kenraalin, ja soittokunta soitti ja
kansa riemuitsi.
— Näetkös, sanoi Quarta, minun pieni hopeasydämeni auttoi sinua!
— Sinun pieni hopeasydämesi minulla on tallella, sanoi Antti ja otti
sen esille povitaskustaan. Enkö sanonut, että joka tapauksessa osaisin
suoraan sydämeen. Sinun pientä hopeasydäntäsi en milloinkaan anna pois.
Kuningas ja kuningatar pitivät häät kaikille neljälle prinsessalle
samalla kertaa. Antti oli puettuna kenraaliunivormuun, leveät raidat
housuissa, ja kaikilla hänen veljillään oli kullalla kirjaillut
hännystakit. Sillä Maunusta oli tullut ylihoviräätälimestari, Lassi oli
ylihovileipuri ja Jukka oli ylihovimaalari.
Koskaan ei kuninkaan tarvinnut katua sitä vaalia, joka oli
kuulutettu Viherlaakson niityllä. Hänen maassaan vallitsi rauha
ja hyvinvointi. Kenenkään ei tarvinnut palella, sillä Maunu oli
perustanut suuria räätälinverstaita, joissa oli työssä sadoittain
räätäleitä ja tuhansittain räätälinoppilaita kaiket päivät, eikä
yhtään vaatekappaletta annettu pois, ennenkuin se oli kulkenut
ylihoviräätälimestarin käsien kautta.
Ei kenenkään myöskään tarvinnut nähdä nälkää, sillä Lassi oli
suurenmoisten leipomojen ylivalvoja, ja niissä leivottiin pitkät rivit
mitä maukkaimpia pullia. Eivätkä ne koskaan loppuneet, söivätpä lapset
siinä maassa miten monta pullaa tahansa.
Kirkkojen korkeat holvit ja museoiden suuret salit olivat täynnä Jukan
maalaamia kuvia. Kuvat olivat niin ihmeellisen kauniit, että kaikki,
jotka näkivät ne, tunsivat itsensä iloisiksi ja onnellisiksi.
Ja kun vanha kuningas ja kuningatar iäkkäinä kuolivat, tuli Antista
kuningas ja prinsessa Quartasta kuningatar. Pieni hopeasydän, jonka
Antti kerran oli saanut matkalla Viherlaakson niitylle, oli käärittynä
silkkipaperiin hyvässä tallessa kultarasiassa, jota kuningas aina
piti povitaskussaan. Kuningas Antti itse oli sotilas ja myöskin suuri
sotapäällikkö, mutta hän oli pistänyt miekkansa tuppeen, ja maassa
vallitsi rauha. Kansa ihaili ja kunnioitti häntä, sillä sen ajan
ihmiset ymmärsivät, että rauha ja sopu on parasta, mitä elämä voi
tarjota.