Olipa kerran pikkuinen prinsessa, jonka piti viettää häitä. Hän oli
hyvin nuori, ja hänen arvoisan äitinsä, kuningattaren, mielestä olisi
naimista hyvin voitu hiukan lykätä. Mutta hänen armollinen isänsä,
kuningas, oli toista mieltä. Kun hänellä viiden poikansa lisäksi
vielä oli seitsemän tytärtä, niin oli hän tyytyväinen saadessaan
vanhimman heistä hyviin naimisiin. Kuningaskunta ei ollut iso, sato
oli viime aikoina kerta toisensa jälkeen ollut huono, oli vaikeata
saada kokoon varat, ja valtiovarainministeri pudisti kaljua päätään.
Kun asiain näin ollen nuoren naapurikuninkaan lähettiläät eräänä
päivänä tulivat kosiomatkalle hallitsijansa puolesta, otti kuningas
heidät hyvin armollisesti vastaan. Hän pani heidän kunniakseen
toimeen juhlapäivälliset, ja osoitti heille kaikin mahdollisin tavoin
suosiotaan. Lähtiessään oli heillä kuninkaan ja kuningattaren suostumus
siihen, että sinisilmäisestä ja kultakutrisesta prinsessa Veronicasta
tulisi kuningas Päiviön morsian.
Pian tämän jälkeen saapui kuningas Päiviö itse suuren seurueen kera
kiittämään kuningasta ja kuningatarta suotuisasta vastauksesta.
Hänen kypärässään liehui valkeita kameelikurjen sulkia ja hänen
panssaripaitansa oli taottu puhtaasta kullasta. Aseenkantaja Kurt,
joka ratsasti ihan hänen jäljessään, kantoi keihästä ja kultaista,
auringon merkeillä taidokkaasti koristeltua kilpeä. Prinsessa odotti
peilisalissa, hovineitojensa ympäröimänä, ja hänen sydämensä löi
kiivaasti kuin vangitun linnun. Onnikohan nyt saapui ratsastaen
laskusillan yli, vaiko ehkä suru?
Kun kuningas Päiviö seisoi hänen edessään, ja hän katseli tämän
nuoriin, reippaisiin kasvoihin, tuli hän äkkiä niin iloiseksi, että
ojensi molemmat kätensä suudeltaviksi. Peilisalissa pidetyissä
tanssiaisissa tanssivat he kaikki tanssit kahden, ja siitä päivästä
lähtien tiesi Veronica, että onni oli aivan kuningas Päiviön näköinen.
On päivänselvää, että häät olivat komeat. Monta kuningasta ja
kuningatarta oli kutsuttu vieraiksi. He saapuivat ajaen kullatuissa,
usean hevosen vetämissä vaunuissa. Esiratsastajien koreat puvut
loistivat auringossa, ja ihmettelevää kansaa seisoi tien vierillä.
Prinsessa Veronican kummi, haltijatar Smaragda, saapui häätaloon
leijaillen puitten latvojen yläpuolella ja puettuna pilvireunuksiseen
vaippaansa. Häälahjaksi antoi hän Veronicalle kultaisen otsavanteen,
jonka ainoana koristuksena oli suuri, säteilevä jalokivi. Kivi oli
vihreä kuin syvä, peilikirkas merivesi.
Veronica ja hän olivat linnan puistossa.
— Katso, sanoi haltijatar Smaragda, kääntäen kultavanteen niin, että
kukkaryhmien ja leikattujen pensaiden vehreys kuvastui kiveen. Taas
käänsi hän vannetta, ja Veronica näki ihmeekseen poppelien hiljakseen
huojuvat latvat ja taivaan sinen loistavan kiven kirkkaassa pinnassa.
— Onneksesi, sanoi haltijatar Smaragda, antaessaan vanteen Veronicalle,
tähän sisältyy kaikki. Annan sinulle taivaan ja maan. —
Häiden jälkeen vei kuningas Päiviö nuoren kuningattarensa
omaan maahansa. He asettuivat asumaan kalliosaarella olevaan
metsästyslinnaan. Meri huuhteli rantojen sileitä kallioita. Kun seisoi
alhaalla ritarisalissa, jossa keihäät, metsästystorvet ja kaaripyssyt
riippuivat seinillä, tuntui aivan siltä, kuin ulottuisi vesi ihan
linnan muureihin asti, sillä katsoipa mistä ikkunasta tahansa, niin
näki merta, vain merta taivaanrantaan saakka. Sieltä näkyi meri tyynenä
ja myrskyävänä sekä vaahtopäiden lukemattomat sotajoukot. Joka aamu
nousi auringon kehrä kirkkaana ja vastapestynä meren syvyydestä. Mutta
jos illalla istui tornikamarissa, jonka ikkunat olivat päinvastaiselle
suunnalle, näki auringon katoavan jonnekin sinertävän metsänreunan
taakse. Pisimmät kuusenlatvat ulottuivat ikkunanpieleen, ja kauempana
hehkuivat mäntyjen rungot tulenkarvaisina. Siellä olivat kuninkaan
metsästysmaat, mutta sitä ei nuori kuningatar ajatellut. Hän ajatteli
kotiaan, joka oli lännessä päin, ja vaikka onni asuikin hänen
sydämessään, istui hän usein tornikamarin ikkunassa katsellen länteen,
puiden latvojen yli. Hänen ohitsensa kiitivät pilvet linnan lammikossa
uiskentelevien joutsenten tavoin.
Kurt Aseenkantaja toi kuningattaren valkean ratsun linnan pihalle.
Joka ilta ratsastivat kuningas ja hän kerran kalliosaaren ympäri.
Joskus ratsastivat he kahlauspaikan poikki suuriin metsiin. Kurt
aseenkantaja ratsasti heidän perässään, ollakseen saapuvilla, jos
jotakin tarvittaisiin. Hän auttoi kuningattaren satulaan, ja joka päivä
kumartui hän suutelemaan tämän hameen lievettä.
Kuningas Päiviö ja kuningatar Veronica elivät onnellisina yhdessä,
kunnes eräänä päivänä puhkesi sota. Heidän maansa asema oli syrjäinen,
ja sanomat siitä, mitä maailmassa tapahtui, saapuivat heille myöhään ja
niukkoina. Joku matkalainen oli tietävinään yhtä toinen toista. Kuta
hälyyttävämmiksi huhut kävivät, sitä levottomammaksi tuli kuningas
Päiviö.
— Minunkin täytyy varustautua sotaan, sanoi hän eräällä
ratsastusretkellä kuningatar Veronicalle, jonka hatun leveät lieret
estivät kuningasta huomaamasta, miten hän kalpeni. Mutta illalla pyysi
kuningatar häntä olemaan ajattelematta sotaan lähtöä.
— Miten minun käy, jos sinä lähdet? sanoi hän valittaen.
Kuningas rypisti otsaansa, mutta ei tällä kertaa puhunut lähdöstään sen
enempää.
— Teroita miekka ja katso, että ori kengitetään uudestaan, sanoi hän
seuraavan päivän ratsastusretkellä aseenkantajalleen Kurtille.
Taas kalpeni kuningatar Veronica, ja tultuaan kotiin, sulkeutui hän
huoneeseensa ja itki.
Seuraavana aamuna seisoi hän kyyhkyslakan luona syöttämässä lintuja.
Seistessään siinä huomasi hän kyyhkysen lentävän luokseen. Se
teki kierroksen hänen päänsä yläpuolella ja istuutui sitten hänen
ojennetulle kädelleen. Silitettyään sen kiiltäviä höyheniä, otti hän
sen tuoman kirjeen lukeakseen. Kirje oli hänen isältään. Jokainen sivu
oli täynnä sotatietoja. Sota levisi maasta maahan, ja nyt olivat hänen
isänsäkin joukot varustetut. Tämä oli jo vanha, mutta ei sentään liian
vanha kaatumaan oikean asian puolesta! Kaikki hänen viisi veljeään
olivat jo lähteneet sotaan. Ei yksikään mies saanut istua kotilieden
ääressä! Missä viipyi Päiviö joukkoineen?
Veronica tunsi sydämensä kutistuvan kokoon tuskasta. Nopeasti piilotti
hän kirjeen hameeseensa ja ajatteli, ettei ikinä jättäisi tuota sanomaa
herralleen ja puolisolleen. Sinä päivänä ei hän lähtenyt ratsastamaan.
Kurt aseenkantaja sai taluttaa hevosen takaisin talliin. Mutta kun tuli
ilta, ojensi hän vaieten kirjeen kuningas Päiviölle.
Kaksi päivää myöhemmin ratsasti kuningas länteen päin sotajoukkonsa
etupäässä. Kuningatar Veronica seisoi katsomassa ulos tornikamarin
ikkunasta. Hitaasti kiemurteli ratsujoukko eteenpäin kahlauspaikan
poikki. Kuningas Päiviön ori hyppi jo toisella rannalla, ja hänen
varustuksensa loisti auringossa. Hän kääntyi satulassa ja katsoen
linnaa ja kalliosaarta heilutti hän raskasta kypäriään korkealla
ilmassa, niin että sulat liehuivat. Nuori kuningatar ojensi
käsivartensa häntä kohti, ja kun ratsujoukko oli kadonnut ensimäiseen
tienkäänteeseen, nojasi hän päänsä ikkunanpieleen ja kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan.
Vuoden kuluttua sai kuningatar Veronica sanoman puolisoltaan. Kurt
aseenkantaja oli ratsastanut päivät ja yöt.
— Herrani ja kuninkaani tervehtää armollista puolisoaan, sanoi hän, ja
näin kuuluu hänen sanomansa:
»Kuolema kulkee kentillä kuin viikatemies. Isäsi, kuningas, on
kaatunut. Armollisen äitisi on pukeuduttava leskenpukuun. Lohduttakoon
Jumala häntä hänen surussaan.»
— Miten kuningas Päiviön itsensä laita on? kysyi kuningatar Veronica
kalpein huulin.
— Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, mutta kuitenkaan ei hän ole
yhtä iloinen kuin ennen, sanoi Kurt aseenkantaja. Joukkomme harvenee.
Missä miekkojen teräskielet puhuvat, siellä ihmiset vaikenevat. Mutta
sotilaan ammatti on joka tapauksessa hyvä. Silmä silmästä, hammas
hampaasta.
— Tervehdä herraasi ja kuningastasi, sanoi kuningatar. Kurt
aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä.
Kaksi vuotta myöhemmin seisoi Kurt jälleen kuningattarensa edessä.
— Näin kuuluu herrani ja kuninkaan! sanoma, sanoi aseenkantaja:
»Taivas ja maa hukkuvat. Maailman neljällä kulmalla palaa. Kahlaamme
veressä. Kaupungit ovat raunioina ja kansat lakaistaan pois. Kunpa
saisi pistää miekkansa tuppeen! Kaipuu vetää kotia kohden, mutta
velvollisuus käskee: jää!»
— Miltä kuningas nykyisin näyttää? kysyi kuningatar, ja hänen äänensä
vapisi.
— Kalpealta ja synkältä, sanoi Kurt aseenkantaja. Mutta olen kuitenkin
sitä mieltä, että sotilaan on hyvä saada tapella sydämen halusta.
— Sano herralleni, että hän on minulle hyvin rakas, sanoi kuningatar
hiljaa. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa
lievettä. —
Vuosi kului toisensa jälkeen, ja aina vain leimusi sodan liekki
yhtä kuumana. Nälkä, puute ja kallis aika kulkivat kautta maailman,
ja kuningas Päiviön maassa astui suru sisälle monen mökin ovesta.
Kuningatar Veronica kulki kaikkialla hiljaisena ja auttavana. Missä
puute oli suurin, siellä oli hän läsnä. Kuitenkin kasvoi nurina
alinomaa kumeana ja uhkaavana. Missä viipyy kuningas Päiviö? Miksi
eivät meikäläiset saavu? Rauhaa! Rauhaa ja leipää!
Enimmäkseen asui kuningatar kalliosaarella. Hänen kullankeltaisessa
tukassaan oli nyt leveät hopeajuovat. Joka ilta istui hän
auringonlaskun aikaan tornikamarissa ja katseli sinertäviä metsiä
lännessä. Jossakin siellä kaukana taisteli kuningas Päiviö toivotonta
taistelua, sillä aikaa kuin levottomuus kuohui nuoren viinin tavoin
täällä kotiseudulla. Nähneekö hän milloinkaan enää kuningas Päiviön
kultaisten varuksien loistavan kalliosaaren salmen läntisellä rannalla!
Hän muisti kumminsa, haltijatar Smaragdan, sanat: »Annan sinulle
taivaan ja maan.» Miten huonosti olivatkaan sanat käyneet toteen! Hän
otti kultavanteen hiuksistaan, ja istui se kädessään. Hän käänteli
vannetta ja katseli kiven heijastavaa pintaa. Kääntäessään sen alas
päin, näki hän veden kalliosaaren ympärillä. Hän näki aaltojen hiovan
kalliopaasia, ja levien keinuvan veden pinnan alla iltamainingeissa.
Kääntäessään kiven ylöspäin, näki hän mäntyjen kyhmyiset latvaoksat ja
korkealla niiden yläpuolella kiitävät pilvet.
— Mitä huolin minä taivaasta ja maasta, ajatteli kuningatar Veronica
surullisena, ja piti huomaamattaan kiveä suoraan edessään. Mutta
kun hän sattumalta katsahti sen kirkkaaseen pintaan, kohtasi hänen
katseensa sinertävän metsänreunan lännessä. Metsän tuolla puolen näki
hän laaksoja ja järviä ja taas uusia peninkulmien laajuisia metsiä
ja uusia niittymaita. Ja noiden rajattomien etäisyyksien takana
kohtasi hänen hämmästynyt katseensa vieraita maita ja tuntemattomia
seutuja. Hän näki savuavia kyliä ja taistelevia ihmisiä. Kaikkein
kauimpana oli kaksi sotajoukkoa taistelussa keskenään mustan kuoleman
virran rannalla. Hän näki herransa ja puolisonsa kultaisten varuksien
loistavan ja hänen valkean sulkatöyhtönsä heiluvan taistelun
kuumimmassa tuoksinassa. Toinen oli tässä voittava, toinen kuoleva,
mutta kumpi? Toinen oli ratsastava kuoleman virran mustan veden halki,
toinen ylös elämän viheriöiviä kunnaita. Mutta kumpi noista kahdesta,
joiden komentosanat johtivat joukkoja? Ahdistava tuska valtasi hänet,
kunnes hän näki kultaisen asepuvun horjuvan ja oriin hitaasti kulkevan
alaspäin kantaen herraansa yli kuoleman virran tumman syvyyden.
Tietämättä oikein, mitä teki, painoi hän kultavanteen jälleen päähänsä,
nousi ylös ja kulki linnan läpi puistoon. Tultuaan kahlauspaikalle,
otti hän silkkikenkänsä ja sukkansa käteensä, keräsi kokoon hameensa
laskokset, ja astui hienouurteiselle merenhiekalle. Sillä nyt hän
tiesi, että hänen oli kuljettava eteenpäin, läpi metsien, yli järvien
ja vuorten, aina kuoleman virran mustan veden partaalle asti.
Hän kulki kulkemistaan. Joskus sai hän ajaa vähän matkaa jonkun
ajomiehen rattaissa tai olla kyyryllään laivurin purren kokassa.
Viimein saapui hän kuoleman virralle. Joki oli leveä ja vuolas, mutta
hänen täytyi päästä sen yli. Lauttamies mittaili häntä katseellaan
päästä jalkoihin.
— Jos saan päässäsi olevan kultavanteen, niin soudan sinut yli, sanoi
hän.
Kuningatar otti haltijatar Smaragdan vanteen käteensä ja katseli sitä.
— Ken ymmärtää, mitä omistaa, ennenkuin kadottaa sen, ajatteli hän
ojentaessaan vanteen lauttamiehelle ja astui veneeseen.
Kun portit joen toisella puolen avautuivat, seisoi kuningas Päiviö
kultaisessa asepuvussaan odottamassa häntä. Kypärää valkeine
töyhtöineen piti hän käsivarrellaan. Kuningatar huomasi hänen hiuksensa
yhtä harmaiksi kuin omansa.
— Päiviö, Päiviö, sanoi kuningatar Veronica painaen päänsä hänen
sydäntään vasten, olen pelännyt ja vavissut sinun puolestasi, sillä maa
hukkuu.
— Mitä siitä, sanoi kuningas Päiviö, eikö se ole ansainnut kohtaloaan!
— Miksi muuttuu ympärillämme niin valoisaksi, ja miksi taivuttavat
kaikki päätään? sanoi Veronica.
— Maailmojen Herra lähestyy, sanoi kuningas Päiviö, vaipukaamme
polvillemme ja kumartakaamme häntä. Taivas ja maa hukkuvat, mutta hänen
valtakuntansa pysyy iankaikkisesti.