Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla
ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen.
Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he
selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän
sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton
aarre.
Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki.
Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa
puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa
ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat
olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin
taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan
olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen,
kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi
aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.
Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta
iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita
paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat
linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat
villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan
käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien
rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli
pohjahiekan hienojen uurteiden.
Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään
olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo
suunnaton aarre.
Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen
löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki
ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin
kuninkaallinen.
Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa.
Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä.
Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon
kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet
kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas
oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää
vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat
purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä
vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.
Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre
löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli
vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne
kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen
hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren
salaperäinen tenho loi välkkeen.
Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut
mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin
tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä
sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan
kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai
tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä.
Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen,
saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta
myönnettäisiin hänelle.
Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta
oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja
jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja
töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa
värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin
kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia
töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään
aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan
kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja
virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.
Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat
puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen
alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera.
Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin
innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon.
Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin
päättömät kanat.
— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa
kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko
valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!
Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana.
Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi
kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat
jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja
vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista
ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon
saarnaajalla.
— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas
raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja
tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja
hopea — — —
— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle.
Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän
lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin
väsynyt.
Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle.
Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta
kuningas oli jo huomannut pojan.
— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain
sanottavaa?
— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi
ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.
Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa
minkä jaksoi.
— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!
— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.
— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja
mistä hän tuli.
Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.
— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon
Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän
ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.
— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.
— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.
— Miksei? kysyi kuningas.
— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.
Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti
itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.
Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan.
Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa.
Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt
tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas
ja katsoi ovelle.
Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu
lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään.
Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita
oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti
hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten
olikaan, astuikin kuningas sisään.
Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata
vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia
takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.
— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli
sanottavana?
— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava,
mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua.
Sen nimi on totuus.
Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa
nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi,
ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.
Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa
kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa
olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen,
muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.
Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja
hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.
Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi
läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä
kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka.
He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla
puolen.
He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät,
he eivät löytäneet.
Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja
ratsasti mökille suon reunaan.
Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.
— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta
puhuit, on vaikea löytää.
— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.
— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.
— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi
Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on
kirjoitettu:
— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen
omassa sydämessä.»
— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä
kättä.
Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja
sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.
— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa
rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen.
Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni
elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys
katoavaisuuden maailmassa.