Ihmiset kertoivat, että öisin näkyi valkeata Isonvuoren itäisen
harjanteen rotkosta. Olipa sellaisiakin, jotka väittivät rotkon olevan
niin äärettömän syvän, että se ulottui aina maan keskipisteeseen
saakka, ja että sieltä öisin loisti ikuinen tuli. Mutta ne, jotka
tiesivät asian paremmin, sanoivat peikkojen asustavan vuoren sisällä.
Ja niin olikin.
Pekka oli kauan mielessään hautonut ajatusta lähteä ottamaan asiasta
selvää. Ainakin sata kertaa, ehkäpä useammastikin oli Pekka päivisin
kiivennyt jyrkkää vuoren harjannetta, aivan rotkolle saakka. Niin
useasti oli hän kivunnut vuorenlohkareiden välitse, että osasi tien
ulkoa. Tuon kiven luona oli käännyttävä vasemmalle, tuossa oikealle. Ja
juuri siinä kohdassa, jossa käyrä mäntypahanen näytti kasvavan suoraan
ulos kalliosta ja ojentavan ohuen vartensa kauas jyrkänteen yli, siinä
oli kavuttava pitkin runkoa ja saatava jalansija toisella puolella.
Sillä jos kävisi niin hullusti, että sattuisi luiskahtamaan syrjään,
ei olisi suurta toivoa päästä leikistä ehjin nahoin. Nämä seikat oli
hyvä tietää. Hyvä senkin vuoksi, että kenties tuli pakko yön pimeydessä
paeta samaa tietä kuin oli tullut. Nimittäin jos ei voinut pitää
puoliaan peikkoja vastaan, vaan oli parempi lähteä pakosalle.
Tätä oli Pekka kauan miettinyt ja punninnut mielessään. Mutta oli
kuitenkin toista tehdä suunnitelmia päivällä kuin toteuttaa niitä
pimeänä yönä. Tosin hän oli parina iltana lähtenyt sinne, ja kyllä
valkea oli loistanut rotkosta, sitä ei voinut kieltää, mutta hän ei
kuitenkaan ollut tullut laskeutuneeksi alas. Ja epävarmaa on, miten
asian olisi käynyt, ellei mustankirjava pukki eräänä iltana olisi
hävinnyt. Aikaisin seuraavana aamuna olivat äiti ja siskot lähteneet
etsimään pukkia, mutta sitä ei löytynyt. Silloin oli Pekka päättänyt,
että tuli mitä tuli, hän menisi sinä iltana rotkoon, sillä kyllä peikot
olivat Mustan ottaneet, siitä ei ollut epäilystä. Ja että peikot
asustivat vuoressa, se taas oli ihan varma.
Tosin olivat monet muutkin koettaneet laskeutua rotkoon, päästäkseen
sitä tietä vuoreen. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki toivoivat
löytävänsä kadonneen prinsessan. Kuningashan oli antanut kuuluttaa,
että hän antaisi tyttärensä ja puolen kuningaskuntaa sille, joka
löytäisi prinsessan ja toisi hänet takaisin isän kotiin. Prinssejä ja
korkea-arvoisia ylimyksiä oli tullut pitkien matkojen takaa tarjoamaan
kuninkaalle palvelustaan. Ja kotimaassa oli tuskin ainoatakaan
nuorukaista, joka ei ollut koettanut onneaan. Kaikkialta oli etsitty,
ja yhtä turhaan. Pahimmin oli sillä kertaa käynyt niille, jotka olivat
uskaltaneet mennä alas rotkoon. Heidän kohtaloaan ei hän ollenkaan
tahtonut ajatella, nyt kun itse oli päättänyt laskeutua alas, maksoi
mitä maksoi. Täytyi vain olla rauhallinen, eikä milloinkaan saanut
kadottaa rohkeutta.
Huomenna oli muuten juuri vuosi kulunut prinsessan katoamisesta. Nyt
oli suruvuosi lopussa, ja ilon päivät alkaisivat taas. Mutta kuningas
ja kuningatar eivät tunteneet surussaan mitään eroa. He olivat yhä yhtä
surullisia, eikä mikään maailmassa voinut heitä lohduttaa.
Kaikesta tästä oli Pekka kuullut kerrottavan, ja hän ajatteli sitä
nyt, kun hän hämärissä kiipesi ylös Isonvuoren rinnettä. — Äidin
pyykkinuora, jonka hän kaikessa hiljaisuudessa oli lainannut, riippui
vyyhdettynä selässä, ja rautakankea, jolla isä väänsi kiviä, kantoi
hän toisella olkapäällään. Oli hankala päästä eteenpäin, etupäässä
rautakangen takia. Se painoi niin hirveästi, että Pekka sai monta
kertaa vaihtaa olkapäätä. Mutta kun hän tuli tien jyrkimpään kohtaan,
oli se hänelle hyväksi avuksi. Se oli vahva tuki, johon voi nojata, ja
matka sujui helpommin. Yks'kaks' oli hän saapunut rotkolle.
Oli pimeä ilta. Kun hän kumartui rotkon yli, näki hän valkean loistavan
kuilusta. Pekka tunsi sydämensä takovan liivejä vasten. Hän veti syvään
henkeä ja seisoi aivan liikkumatta.
Silloin tuntui siltä, kuin olisi joku nykäissyt häntä takinhihasta.
Pekka puri hampaat yhteen ja käänsi rautakangen niin, että se ulottui
rotkon poikki, sitoi nuoran kankeen ja laskeutui rotkoon hiljaa kuin
varjo.
— Parempi on heti lähteä matkaan kuin seistä tuolla ylhäällä keskellä
noituutta ja kummittelua, ajatteli hän liukuessaan nopeasti ja
äänettömästi nuoraa pitkin alas. Tuolla alhaalla näyttää ainakin olevan
valoa, joten saa tietää, kuka tulee korvaan kuiskimaan!
Kuta alemmaksi hän tuli, sitä valoisammaksi kävi. Nyt loppui rotko, ja
hän oli tullut luolaan vuoren sisään ja riippui nuorassa, aivan kuin
hämähäkki langassaan.
Samassapa hän huomasikin pukkinsa, joka oli juuri hänen allaan,
täydessä taistelussa kahden peikon kanssa, ja nepä vasta rumia olivat.
Pekka liukui yhtenä hujauksena alas, ja istui äkkiä hajareisin
mustankirjavan pukin selässä.
— Mitä te ajattelette, ärjäisi hän peikoille. Miks'ette anna Mustan
olla rauhassa?
Peikot hämmästyivät niin, että päästivät irti nuoran, jonka olivat
kietoneet pukin sarviin. Silmänräpäyksessä oli Musta sysännyt heidät
oikealle ja vasemmalle, niin että vain läjähtivät vuorenseiniin.
Samassa hetkessä työntyi vuoren halkeamasta esille vanhempi peikko,
puettuna turkkiin ja nahkatakkiin kesän helteestä huolimatta.
— Onko pukinpaisti valmista? huusi peikko kaukaa kahdelle rumilukselle,
jotka ryömivät permannolla koettaen päästä jaloilleen.
Kun eivät nämä vastanneet mitään, katseli hän ympärilleen ja huomasi
Pekan istumassa mustankirjavan pukin selässä.
— Mitä näenkään? sanoi peikko, ihmislapsi! Nyt keitosta tuleekin hyvä.
Pukki on vanha ja suoninen, mutta poika näyttää mainiolta. Tämähän
parantaa asian. Pataan molemmat!
— Seis, sanoi Pekka, mitä rohkenetkaan? Kummanko pukki on, sinun vai
minun?
Silloin tuli peikolle niin hauska, että se sai pidellä vatsaansa,
jottei katkeaisi nauruun.
— Sinäpä et pelkää, sanoi peikko.
— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi
päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi
istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä
peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.
— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.
— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän
itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.
— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.
— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.
Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin
edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista
peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa
kunnossa kuin hän.
— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä
pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.
— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.
— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että
meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan
poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä
niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty
piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi
kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja
tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä.
Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja
lyhtyukot olivat vahteina.
— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.
— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.
Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi
osoittautua viisaammaksi.
— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe
sopasta ja paistista?
Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat
kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet
ojossa.
— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat
täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen,
kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?
— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun
vuorosi, tuumi suur-peikko.
— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi
erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä
myöskään vanhaa pukkia!
— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.
— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan
paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi
tarjota hääpäivänä.
— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.
Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona
nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain
sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin
kananpoika olisi padassa.
Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi
täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi
kunnolleen.
Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin
nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja
hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.
Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi
kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta,
kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain
sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.
— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.
— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme
kohta perillä.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä
oli suurella luukulla varustettu läpi.
— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin
kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään
ja sano, minkä minä otan.
Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt
oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.
— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.
— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa
häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja
lähti matkaan.
Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin
itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.
Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät
sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas
kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat
molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.
— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada
kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin
harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen
metsän kaukaisimmalle aukealle.
— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny
vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee
tie suoraan eteenpäin:
Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän
vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi,
ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään,
ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun
valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla
puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.
Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas
rypisti kulmiaan.
— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.
— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha,
jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka
valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se
paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?
Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt
sangen armollisesti, kysy prinsessalta.
Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.
— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä
sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä
teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?
— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin
keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun
täytyy ajatella asiaa.
— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.
Pekka katsoi häneen pitkään.
— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän
korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.
— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään
käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren
alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat,
ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut
verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja
peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.
— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.
Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty
sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä
voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat.
Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.
— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!
Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti
hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin
paikalla ja hyppäsi selkään.
— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta
ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.
Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.
— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa
Pekan takinkaulukseen.
— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja
aurinko nousi.
Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat,
sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi
Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni
tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän
henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan
kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.
Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi
sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti
koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai
miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin
kirjaimin:
»Kun miekkas vedät taistohon,
sä ole uljas peloton!»
— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas
ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin
saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan,
mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja
vallasta.
Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä
pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon
kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia
ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä
vadelmahillon kera.