Olipa kerran tonttupari, mies ja vaimo, nimeltään Hyrre ja Hyrrä.
Heillä oli myöskin lapsi, pienoinen poikalapsi, ja hänen nimensä oli
Hyr-ryr.
Ei pidä luulla, että Hyrre ja Hyrrä olivat tavallisia kotitonttuja,
kaukana siitä. Heidän toimintansa ei rajoittunut yhteen ainoaan taloon,
niinkuin kotitonttujen. Päinvastoin. He olivat milloin siellä milloin
täällä, kaikkialla, missä heitä tarvittiin, ja tietäkää, että sellaisia
paikkoja ei ollutkaan harvassa.
Jos valjaat katkesivat alamäessä, oli Hyrre yks' kaks' panemassa kiven
pyörän eteen, niin että kärryt pysähtyivät, ja hevonen ei pillastunut.
Jos rupesi satamaan juuri kun iso pyykki oli pantu kuivumaan, niin
olipa Hyrrä heti saapuvilla auttamassa vaatteita sisälle. Kukaan ei
nähnyt häntä, eikä voitu ymmärtää, miksi työ kävi kuin leikin teko, ja
mielipaha, joka oli uhannut ukkospilven tavoin, haihtui kuin utuhattara
näköpiiristä.
Mihin Hyrre ja Hyrrä tulivatkin, aina oli heillä työtä yllin kyllin,
niin etteivät päivät tahtoneet riittää, ja he usein saivat ottaa yöt
avuksi.
Mutta tästä johtui, että Hyr-ryr oli paljon yksin. Se kävi hyvin
laatuun niin kauan kuin hän oli pieni. Perhe asui yksinäisessä
seudussa, jossa talojen välillä oli pitkät matkat. Eräänä talvena
nukkuivat he jonkun aikaa erään navetan ylisillä; Hyr-ryr oli silloin
kuuden vuoden vanha. Lämmin höyry kohosi katon läpi, ja alhaalta kuului
lehmien unista liikehtimistä. Välistä sattui kellokas kääntämään
päätään, ja läppä kellossa kilahti.
— Nyt on varmaan aamu, sanoi Hyr-ryr hieroen silmiään.
— Ei ole, sanoi Hyrrä, nuku sinä vain vielä vähäisen.
Mutta kun hän taas heräsi, tunki kalpea talvinen aamunsarastus sisään
ikkuna-aukoista, ja hän oli yksin navetanylisillä. Vieressä oli
tuopillinen maitoa. Leivänpuolisko oli hänellä taskussaan. Tämän tuli
riittää iltaan asti, jolloin Hyrrä palasi kotiin tuoden jotain hyvää
tullessaan käärittynä esiliinaansa. Hyr-ryrrän mielestä oli illallinen
hauskin hetki päivästä. Silloin hän sai syödä itsensä kylläiseksi ja
kuulla päivän tapahtumia. Mutta iltaan kesti kauan, eikä päivästä
koskaan tahtonut tulla loppua. Hyr-ryr loikoi vatsallaan ja tirkisteli
alas navettaan. Hän näki karjakkojen tulevan ja menevän ja kantavan
suuria saavillisia lypsylämmintä maitoa. Hyr-ryrrän mielestä oli maito
tuopissa hapanta, leivänkannikka kova, ja kävi yksitoikkoiseksi lojua
vatsallaan katselemassa alas. Mutta vielä ikävämpää oli istua yksinään
jossakin puolipimeässä nurkassa. Alas hän ei saanut mennä, sen oli
Hyrre-isä kieltänyt, eikä isän kanssa käynyt leikkiminen. Hyr-ryr potki
jaloillaan, niin että oljet ritisivät ja ratisivat.
— Tänä vuonna täällä on hirveän paljon rottia, sanoi eräs karjakoista
ja katseli ylisille.
— Isännän pitäisi hankkia rottakoira, sanoi toinen.
— Tai virittää loukku, sanoi kolmas.
— Tai panna myrkkyä, sanoi se, joka istui juuri tirkistysraon
alapuolella.
Hyr-ryr kävi äkkiä ihan hiljaiseksi. Rottakoira, sanoivat he, ja
loukkuja ja myrkkyä! Ei kotona navetanylisillä tosiaan ollut hauska
olla yksinään. Sinä iltana oli vallalla surullinen mieliala Hyrren ja
Hyrrän kotiin tullessa. Hyr-ryr itki ja valitti.
— Minä en ymmärrä, mikä poikaa vaivaa, sanoi Hyrrä, hänellä ei ole
lainkaan kärsivällisyyttä. Hyrrekin pudisti päätään ja oli huolestunut.
— Pojan täytyy saada jotakin tehtävää, sanoi hän, meidän täytyy keksiä
hänelle jotain työtä. Pian hän on täysi mies.
— Niin, niin, sanoi Hyrrä, ainahan työtä riittää. Sitähän on maailmassa
enemmän kuin tarpeeksi. Nyt nukutaan asian päälle, ja huomenna on uusi
päivä.
Mutta sinä iltana istuivat Hyrre ja Hyrrä kauan ylhäällä
keskustelemassa. Tietysti täytyi jokaisen valita oma elämänuransa,
mutta Hyr-ryr oli vielä kovin nuori ja hänellä oli paljon opittavaa,
ennenkuin hän voi lähteä maailmalle. Eikähän voitu kieltää, että vuodet
tuovat kokemusta tullessaan, ja ettei vanhusten neuvoja pidä hyljeksiä.
Siksi istuivat Hyrre ja Hyrrä sinä iltana niin kauan ylhäällä
neuvottelemassa siitä, miten menettäisivät Hyr-ryrrän suhteen, jotta
hänelle kävisi hyvin maailmassa, ja jotta hän voisi parhaiten olla
hyödyksi. Sillä siitä olivat molemmat selvillä, että jokaisen elämällä
täytyi olla tarkoituksensa, ja että kaikkein vähäpätöisinkin olento
aina voi tehdä jotakin hyvää.
Kun he mietteissään olivat päässeet näin pitkälle, ryömivät he heiniin
ja nukahtivat. Mutta alhaalta navetasta nousi lämmin höyry, ja kuului
lehmien liikahtelu hiljaisessa yössä.
Seuraavana päivänä oli Hyr-ryr aikaisin jalkeilla. Tällä kertaa eivät
Hyrre ja Hyrrä vielä olleet ennättäneet lähteä, kun Hyr-ryr äkkiä
tärkeän näköisenä seisoi heidän edessään.
— Hyvää huomenta, sanoi hän ojentaen itseään, tässä on mies, joka
haluaa jotain tehtävää, sillä nyt alkaa uusi päivä.
— Kuulkaapas tuota, sanoi Hyrre, luulenpa, että pojassa on sisua, ja
hän loi poikaa rohkaisevasti olalle. Mutta Hyrrä katsoi moittivasti
mieheensä, hänen mielestään kiitos oli ennenaikaista. Sitten hän meni
erääseen ylisten nurkkaan ja palasi vetäen perässään suurta säkkiä.
— Mitä tuossa säkissä on? kysyi Hyr-ryr.
— Odota, niin näet, sanoi Hyrrä. Mutta kun säkki avattiin, oli se vain
täynnä punaisia langanpätkiä. Hyr-ryr nolostui.
— Mutta äiti, sanoi hän, mitä minä noille teen?
— Sinun tulee solmia langanpätkät yhteen ja keriä ne sitten kerälle,
mutta isä osaa varmaan selittää tämän asian paremmin kuin minä.
Hyrre-isä antoi sormiensa solua partansa läpi, ja hänellä olikin hyvin
pitkä parta, mietti hetken aikaa ja sanoi:
— Se, minkä nyt tulen sanomaan sinulle, on hyvin tärkeätä, kuuntele
sentähden tarkasti äläkä koskaan unohda sanojani. Katsos, Hyr-ryr,
maailmassa on paljon asioita, joita ihmisten tekee mieli: kunniaa
ja kiitosta, rakkautta ja onnea ja valtaa, ja sitten rikkautta,
varsinkin rikkautta. Kunhan he saavat sitä, niin he luulevat saavansa
kaiken muunkin, mutta sanonpa sinulle, että yhden asian he unohtavat,
nimittäin kärsivällisyyden. He ajattelevat, ettei se tuota mitään iloa,
ja siksi sitä niin usein puuttuu joka alalla. Kaikki nuo punaiset
langanpätkät ovat vain katkennutta kärsivällisyyttä, ja äiti ja minä
olemme poimineet ne elämän poluilta. Mutta sille, joka sitoo yhteen,
kun kärsivällisyys katkeaa, joka alkaa uudelleen ja käy jälleen työhön
käsiksi, sille käy viimein hyvin, sillä, sanon sinulle, kärsivällisyys
on se punainen lanka, joka johtaa sekä rikkauteen että siihen, mikä on
rikkautta parempi!
Harvoin puhui Hyrre näin paljon yhdellä kertaa. Hyr-ryr katseli säkkiä,
eikä tiennyt, uskaltaisiko ottaa langanpätkän käteensä. Silloin
ratkaisi Hyrrä asian:
— Mitä miettimistä siinä enää on, sanoi hän ja veti jakkaran säkin
luo. Istu tähän, Hyr-ryr, ja aloita, mutta tiedäkin, että jos
kärsivällisyytesi loppuu, niin aukeavat solmut itsestään ja jäljelle
jää vain sadasosa koko siitä työstä, minkä olet tehnyt, sillä sen, joka
kerran aikoo auttaa toisia, tulee vaatia eniten itseltään.
Kun vanhemmat olivat lähteneet, istui Hyr-ryr jakkaralle ja solmi
yhteen langanpätkiä. Se ei hänen mielestään ollut lainkaan ikävää
työtä. Kun hän oli solminut muutamia, kääri hän ne kokoontaittamansa
paperipalan ympärille. Tämä oli paljon mukavampaa, kuin maata
vatsallaan katselemassa alas navettaan. Nyt teki hän hyötyä maailmassa,
se oli ihan varma. Tästä pienestä alusta tulisi kerran, ehkä viikon
tai parin kuluttua suuri, suuri kerä. Kun se valmistui, aikoi hän
heittää sen jostakin navetanylisten luukusta alas, ja se oli pyörivä
alas mäkeä, yli tien laakson läpi, pyörivä ja pyörivä. Se sai neuvoa
ihmisille maan päällä kärsivällisyyden tien, joka johtaa kunniaan ja
kiitokseen, rakkauteen ja onneen, valtaan ja rikkauteen, sekä siihen,
mikä on näitä parempi!
Kaikkea tätä mietti Hyr-ryr istuessaan jakkaralla solmiamassa yhteen
langanpätkiä. Silloin kuuli hän kellokkaan kääntävän päätään, ja hänen
täytyi katsoa, mitä oli tekeillä. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen,
ei se tuntunut ihan yhtä hauskalta kuin ennen. Yhtäkkiä tuli hiiri
esille kolostaan ja asettui Hyr-ryrrän eteen. Ensin hän tuskin huomasi
sitä, mutta silloin se tuli lähemmäksi. Ja yhtäkkiä muisti Hyr-ryr,
että hiiri tavallisesti sai ne muruset, jotka putosivat lattialle, kun
hän taittoi leipäänsä. Nyt oli häneltä unohtunut sekä ruoka että juoma.
Hän korjasi laiminlyöntinsä, ja hiiri sai osansa. Mutta kun hän taas
rupesi soimiakaan langanpätkiä, oli se entistä vaivalloisempaa. Hän
ryhtyi työhön, vaikkakin se nyt kävi hitaasti. Silloin lensi ampiainen
sisälle lähimmästä ullakon lävestä suoraan kattoon, jossa sillä oli
pesänsä kattohirren reunassa. Hyr-ryr ei ollut ennen nähnyt tätä, ja
hän kiipesi tynnyrin päälle päästäkseen lähemmäksi. Kaikki nämä hommat
kestivät hyvän aikaa. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, huomasi
hän, ettei vielä ollut päässyt pitkälle, mutta ei aikakaan vielä ollut
pitkälle kulunut. Sormet vain eivät enää tahtoneet totella Hyr-ryrrää.
— Tämä on ikävää työtä, ajatteli hän, eikä aikaakaan, niin oli hän
heittänyt kerän lattialle ja paneutunut vatsalleen katsellakseen alas
navettaan. Sinä päivänä ei työn teosta enää tullut mitään.
Kun Hyrre ja Hyrrä tulivat kotiin, tahtoivat he heti nähdä, mitä heidän
poikansa oli saanut aikaan. Mutta kun hänen piti ottaa kerä esille,
huomasi hän, että solmut olivat auenneet ja hänellä oli näytettävänään
vain pieni, vaivainen kerän alku. Paperipalanen pilkisti esille joka
puolelta, ja Hyr-ryr oli hyvin häpeissään.
— Alku aina hankala, sanoi Hyrre, mutta Hyr-ryr ryömi heiniin itsekseen
päättäen seuraavana päivänä päästä pitemmälle.
Mutta eipä silloinkaan käynyt paljoa paremmin. Mistä lie johtunut,
että navetanylisillä nyt oli niin paljon enemmän mielenkiintoisia
asioita kuin ennen. Ja niin kävi joka päivä. Tosin kasvoi hänen
kärsivällisyytensä jonkun verran, mutta ei kulunut päivääkään niin
ettei se kerran olisi katkennut, ja silloin hän heitti kaiken luotaan,
ennenkuin oli ennättänyt suorittaa Hyrrä-äidin antaman työmäärän. Heti
aukesivat solmut, ja hänen suorittamastaan työstä jäi vain sadasosa
jäljelle.
Työ joutui hiljalleen, mutta aika kului. Hyr-ryr kasvoi, tullen yhä
pitemmäksi ja paksummaksi, mutta kerä ei ollut läheskään valmis.
Kesäisin he asuivat ladoissa tai jossain koivulehdossa, talvisin
vinteillä ja ylisillä, ja aina oli säkki mukana.
Mutta eräänä päivänä tapahtui, että Hyr-ryr istui jalat ristissä ladon
ovella, kun vanhukset tulivat kotiin.
— Katsokaapas tätä! sanoi hän, ja näytti voitonriemuisena suurta
punaista palloa. Kerä oli valmis! Isä ja äiti taputtivat sekä
Hyr-ryrrää että toisiaan, niin iloisiksi he tulivat. Ja Hyr-ryr antoi
kerän kieriä laakson läpi juuri niinkuin hän monta vuotta sitten oli
ajatellut. Kaikki kolme istuivat ladon ovella katselemassa, miten
punainen lanka loisti kuun valossa.
— Kärsivällisyyttä ja onnea ihmisille, sanoi Hyrryr seuraten lankaa
katseellaan.
— Nyt olet tehnyt suuren työn, sanoi Hyrre, sillä olet voittanut
itsesi. Nyt olet valmis lähtemään maailmalle muita auttamaan,
poikaseni. Ja sen sanon sinulle, Hyr-ryr, että kaikki eivät lopulta
suoriudu tehtävästä yhtä hyvin kuin sinä. Voit vielä elämäsi aikana
joutua sitomaan yhteen monta langanpätkää.
Hyr-ryr katseli kerää, joka jo oli kaukana laaksossa, ja hänestä tuntui
siltä, kuin olisi hän oppinut vaikean läksyn, ja osannut sen nyt.
Siitä päivästä lähtien kiertelee Hyr-ryr maailmaa aivan niinkuin Hyrre
ja Hyrrä. Ja niinkuin hekin, on hän aina saapuvilla juuri siellä, missä
häntä eniten tarvitaan.
Jos joskus tunnet kärsivällisyytesi loppuvan, mutta puret hammasta
ja alat uudelleen, niin varmasti on silloin Hyr-ryr ollut läsnä ja
solminut yhteen punaisen langan.