Pentti-kyläsepän mökki oli ihan tienristeyksessä. Iso maantie tuli
pääkaupungista ja vei edelleen sisämaahan, kun taas läntinen tie vei
suurelle merelle ja avaraan maailmaan sen toiselle puolen.
Juuri siitä syystä, että niin monta tietä lähti tienristeyksestä, oli
Pentti-kyläsepän valitsema pajanpaikka hyvä. Tulivatpa matkustavaiset
miltä suunnalta tahansa, niin he aina pysähtyivät pajan luo. Milloin
oli kenkä irtaantunut hevosen jalasta, milloin potkurauta tylsynyt,
tai houkutteli vain ahjosta tuleva valo matkustavaiset sisälle
lämmittelemään käsiään hiilloksen edessä, sillävälin kuin hevoset vähän
hengähtivät. Aina vaihdettiin ohimennen muutama sana. Pentti-kyläseppä
kuuli uutisia idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta, ja
Pikku-Pentti, joka hoiti palkeita, heristi korviaan, niin että oikein
huomasi niiden joka päivä kasvavan.
Pentti-kyläseppä oli hiljainen mies, joka hoiteli taitavasti moukariaan
eikä paljoa huolinut kuulemistaan, mutta Pikku-Pentti painoi puheet
mieleensä.
— Kuulehan isä, sanoi hän eräänä iltana, heidän istuessaan tuvassa
äidin valmistaman illallisen ääressä, — nyt on prinsessa Kultakutri
naimaiässä.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi seppä.
— Hän on minun ikäiseni, sanoi Pentti, ja etkö kuullut, kun kauppiaat
kertoivat, että hänestä on tullut kovin kaunis?
— En huomannut sitä, sanoi seppä.
— Minäpä huomasin, sanoi Pikku-Pentti, ja nyt lähden kaupunkiin häntä
katsomaan.
— Älä puhu tyhmyyksiä, sanoi Pentti-kyläseppä, sinä hoidat palkeita ja
sillä hyvä.
— Isä kulta, sanoi Pikku-Pentti, kyllähän minä työni teen niin
hyvin kuin taidan, ei sitä kenenkään tarvitse epäillä, mutta kun
tunnollisesti aherran Martin päivään saakka, saan kai lomapäivän ja
voin silloin käydä pyhänä kaupungissa, eikö niin?
Tämä oli isän mielestä järkevää puhetta, ja kun ei hänellä ollut syytä
panna vastaan, antoi hän suostumuksensa.
Pikku-Pentti hoiti palkeita kuin mies, ja oli entistä nopeampi
töissään. Kun seppä lähti päivällislevolle, otti Pikku-Pentti pienimmän
moukarin ja takoi itse. Mutta kenellekään ei hän kertonut, mitä takoi.
Tuli sitten pyhä.
— Saat nyt sitten lähteä, koska tulin luvanneeksi, sanoi isä ja sopi
erään ajomiehen kanssa, jolla oli matka kaupunkiin, että Pikku-Pentti
sai istua hänen rattaittensa takaistuimella.
Pikku-Pentti puki ylleen pyhävaatteet ja painoi lakin päähänsä. Ainoana
matkatavarana oli hänellä siniruutuinen mytty tuvan kirstulla.
— Mitä sinun mytyssäsi on? sanoi äiti, se on painava ja kilisee niin
kummasti.
— Äiti kulta, sanoi Pentti, ei siinä mitään erinomaisempaa ole, eikä
siitä taida hyötyäkään olla, mutta otanpahan sen nyt kuitenkin mukaani.
— Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, sanoi äiti silittäen Pikku-Pentin
hiuksia, sillä hän oli aina ollut hyvä poika. Kun Pikku-Pentti kiipesi
kärryjen takaistuimelle, seisoi isä pajan ovella ja nyökkäsi hänelle.
— Mitä asiaa sinulla on kaupunkiin? kysyi ajomies, kun he olivat jonkun
matkaa ajaneet.
— Menen linnaan syömään Martinpäivän hanhea, sanoi Pikku-Pentti.
— Onneksi olkoon! sanoi ajomies ja nauroi niin, ettei voinut istua
suorana kärryissä.
Kun he tulivat pääkaupunkiin, astui Pikku-Pentti alas rattailta, kiitti
hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä kuninkaan linnaan.
Hän pujahti sisään takaportista, jonka luona ei ollut vahtia, nousi
portaita ja kulki käytävän läpi suoraan kuninkaalliseen keittiöön.
Siellä seisoi mestarikokki kääntämässä Martinpäivän hanhea vartaassa
tulen yläpuolella. Hän oli punainen kuin kukko ja äkäinen kuin
kalkkuna. Kaikki alikokit ja kyökkipojat olivat juosseet linnanpihalle
katsomaan kuinka kuningas koko komeudessaan nousi ratsaille mennäkseen
vastaanottamaan korkeita vieraita, joiden tänään piti syödä linnassa
Martinpäivän hanhea.
— Sen sanon, sanoi mestarikokki, että tätä hanhea ei kannattaisi
tarjolle panna, ellen itse korkeassa persoonassani seisoisi sitä tässä
kääntämässä.
— Odotahan, sanoi Pikku-Pentti, minulla taitaa olla sopiva varras — ja
samassa hän avasi sinisen myttynsä.
— Ohoo, sanoi mestarikokki, voit toki arvata, että parempia vartaita
kuin meillä täällä linnassa ei ole koko maailmassa.
— Saadaanpa nähdä, sanoi Pikku-Pentti. Tämän vartaan olen itse takonut,
ja se on sellainen, ettei siinä mikään paisti pala, sillä se pyörii
itsestään.
— Näytä, sanoi mestarikokki epäluuloisesti. Mutta kun hän oli pannut
lihavan hanhen vartaaseen, ja se itsestään pyöri tulen yläpuolella,
ihastui hän ikihyväksi.
— Nyt mekin lähdemme linnanpihalle, sanoi hän, ja sitten saat palan
hanhea päivälliseksi.
Mutta kun he tulivat linnanpihalle, oli siellä suuri hälinä. Kuningas
tahtoi välttämättä ratsastaa lempiraudikollaan, ja siltä oli juuri
pudonnut kenkä vasemmasta takakaviosta. Se aristeli jalkaansa, ja asia
näytti arveluttavalta.
— Minä tahdon ratsastaa raudikolla! sanoi kuningas ja polki jalkaa,
niin että kruunu meni vinoon.
Tallirengit juoksivat ympäri pihaa kuin sokeat kanat, ja ylihovimestari
repi harmaita hiuksiaan.
— Voi minua onnetonta, huusi hän, eikö täällä ole yhtään seppää?
Silloin astui Pikku-Pentti kumartaen esille. — Ellei muuta tarvita,
niin ehkä voin auttaa.
— Tulen joka tapauksessa liian myöhään ottaakseni vastaan korkeasti
kunnioitetut vieraani, sanoi kuningas onnettomuutta ennustavalla
äänellä.
Armollinen herra kuningas, sanoi Pikku-Pentti ottaen auki siniruutuisen
myttynsä, tässä on hevosenkenkä, jonka itse olen takonut, ja joka on
sellainen, että kun se pannaan hevosen vasempaan takakavioon, niin ei
ratsastaja koskaan myöhästy, olipa matka miten pitkä tahansa. Samassa
nosti hän tottuneesti raudikon vasenta takajalkaa, ja yks' kaks' oli
hän naulannut kengän kiinni.
— Kiitos, sanoi kuningas, ja armon aurinkona valaisi hänen hymynsä
äkkiä koko linnanpihan. Tässä saat aluksi kirkkaan kultarahan ja sitten
voit väen kanssa syödä Martinpäivän hanhea ja juoda maljani.
— Voikaa hyvin kaikkityyni, sanoi kuningas ja viittasi hyväntahtoisesti
kädellään, jää hyvästi, rakkahin sydänkäpyni, sanoi hän lähettäen
lentosuukon linnan portaille päin. Kun Pikku-Pentti katsoi sinne,
näki hän prinsessan seisovan alimmalla astuimella, ja hänen kiharansa
loistivat auringossa kuin kulta.
Hänen ympärillään loisti niin, että Pikku-Pentin mielestä oikein koski
silmiin. Kyllä oli totta, että hän oli kaunis! Äkkiä Pikku-Pentti
huomasi, että he olivat kahden, sillä kuningas oli ratsastanut
laskusillan yli, ja kansa seurasi häntä hurraten.
Kuinka olikaan, ei edes näkynyt yhtään kamarineitoa, vaan prinsessa
seisoi ihan yksin portailla.
— Sinäkö autoit isää? kysyi prinsessa ja katsoi Penttiä silmiin.
— Ei siitä kannata puhua, sanoi Pentti ottaen lakin päästään.
— Oli se kuitenkin hyvin tehty, sanoi prinsessa, astui alas portaalta
ja ojensi sormenpäänsä Pentille.
Pentti punastui ihan otsaa myöten.
— Kaikkein armahin pikku prinsessa, sanoi hän, minä olen Pikku-Pentti
tienhaaran luona olevasta pajasta ja olen tullut kaupunkiin sinua
katsomaan.
Prinsessa väistyi askeleen taaksepäin, mutta Pentti ei sitä innoissaan
huomannut.
— Olen tuonut sinulle jotakin, sanoi hän ja rupesi avaamaan
siniruutuista myttyään, mutta huomaan, ettet sitä lainkaan tarvitse.
— Mitähän se on? sanoi prinsessa tullen hiukan lähemmäksi.
— Pieni avain vain, jonka olen takonut, sanoi Pikku-Pentti; kun sinulla
on se kädessäsi, avautuvat kaikkien sydänten ovet sepposen selälleen.
— Kiitos, sanoi prinsessa, minäpä koetankin sitä ensinnä sinuun, ja
samalla katsoi hän nauraen Penttiä silmiin.
Pikku-Pentti tuli yhtä kalpeaksi kuin äsken oli ollut punainen, mutta
ei sanonut sanaakaan, katseli vain, hänkin puolestaan, prinsessaa
suoraan silmiin kirkkaalla luottavalla katseellaan. Viimein prinsessa
hämmentyi ja katsoi pois.
— Hyvästi ja paljon kiitoksia, sanoi hän. Jää tänne päivälliseksi, niin
saat syödä Martinpäivän hanhea ja juoda isän maljan väen kanssa.
— En sanoi Pikku-Pentti ihmetellen, mistä sai rohkeutensa, kun en saa
istua sinun vieressäsi, en huoli koko komeudesta! — Samassa kietoi hän
kätensä prinsessan ympärille ja suuteli häntä keskelle suuta. Prinsessa
huudahti, ja Pentti itse oli yhtä ihmeissään teostaan.
— Herra antakoon minulle anteeksi! sanoi hän katsellen pitkään itkevää
prinsessaa, — en tarkoittanut pahaa.
Sitten otti hän siniruutuisen myttynsä ja lähti linnan pihalta raskain
sydämin.
— Menenpä saman tien kotiin saakka, ajatteli hän, ja parasta olisi
ollut, kun en sieltä olisi lähtenytkään.
Hän kulki kaupungin portin läpi ja edelleen valtamaantietä pitkin,
kunnes viimein tuli tienristeykseen, jossa Pentti-kyläsepän mökki oli.
Tuvassa istuutui hän nurkkaan ja näytti niin miettiväiseltä, että äiti
kävi levottomaksi.
— Eikö sinulle käynyt hyvin kaupungissa, Pentti pieni? sanoi hän
silitellen kömpelösti kosteat hiukset pois Pentin otsalta.
— Kyllähän minun hyvin kävi, sanoi Pentti katsoen kiitollisesti äitiin.
— Ehkei prinsessa ollutkaan kaunis, sanoi seppä, joka samassa tuli
sisään. Oli kuin olisi isketty tulta, Pentin ympärillä ihan säkenöi,
kun hän nousi pystyyn.
— Maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, sanoi hän, mutta taidanpa lähteä
taas.
— Minne nyt menet? sanoivat seppä ja hänen vaimonsa yht'aikaa.
— Lähden sydänmaahan päin, sanoi Pentti, sillä kohta kuninkaan väki
taitaa tulla minua hakemaan.
— Et suinkaan sinä ole mitään rikosta tehnyt? sanoi äiti.
— En ole tehnyt väärin, mutta ehk'en oikeinkaan, sanoi Pikku-Pentti,
puristi äidin ja isän kättä sekä pyysi, etteivät he olisi hänestä
huolissaan; kyllä hän toimeen tulisi ja menettelisi aina parhaan
ymmärryksensä mukaan.
Pentti kyläsepän mökki tuntui tyhjältä kun Pikku-Pentti oli poissa.
Seppä oli ottanut itselleen apulaisen pajaan, ja äiti teki töitään
kuten ennenkin. Usein, kun ei kukaan nähnyt, pyyhkäisi hän kyyneleen
silmän nurkasta.
Aika vain ei pysähdy, ja pian oli vuosi vierähtänyt siitä päivästä,
jolloin Pikku-Pentti lähti. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle,
ja kun seppä avasi, seisoi Pikku-Pentti ulkona. Seppä syleili häntä
ja taputti selkään. Äiti itki ilosta, ja vähälläpä oli, ettei
Pikku-Penttikin itkenyt.
Työtä hän oli tehnyt ja ahertanut tunnollisesti; näkisipä vain isä,
miten taitavaksi hän oli tullut ammatissaan; tämä tosin kuulosti
kerskailulta, mutta sitä hän ei tarkoittanut. Oli muuten ihmeellistä,
miten vaikeata oli unohtaa asioita, joita ei tahtonut muistaa. Ja
ikävöinyt hän oli.
— Nyt sinä varmaan jäätkin tänne? sanoi äiti.
Mutta Pikku-Pentti arveli, ettei se käynyt päinsä. Nyt oli hänen
lähdettävä länteen päin, ehkä meren tuolle puolen.
— Onko prinsessa jo naimisissa? kysyi hän ikäänkuin ohimennen.
— Eikä ole, sanoi sepänväki, vaikka kyllä kosijoita riittää. Oi voi,
miten monet hovivaunut tästä viime vuoden aikana ovat ajaneet ohi! Ja
kuitenkin olivat useimmat prinssit tulleet laivoilla meritse.
— Jopa täytyykin taas lähteä, sanoi Pikku-Pentti eikä suostunut
jäämään, vaikka toiset miten pyysivät. Ei vain pitänyt hänestä
huolehtia, kyllä hän toimeen tuli ja menetteli parhaan ymmärryksensä
mukaan.
Kun hän oli lähtenyt, kävi Pentti-kyläsepän mökki entistä
hiljaisemmaksi, eivätkä äidin mielestä edes ajatukset osanneet oikein
meren taakse.
Päivä kului toisensa jälkeen, kuukausi kuukauden perästä, ja kohta oli
vierähtänyt kaksi vuotta siitä, kun Pentti lähti länteenpäin. Eräänä
iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi, oli
Pikku-Pentti ulkopuolella.
— Tässä olen taas, sanoi hän syleillen isää ja äitiä.
— Hän oli purjehtinut yli merien ja matkannut vierailla mailla,
ja näkisivätpä vanhemmat, miten hän oli edistynyt ammatissaan!
Nyt ei hän enää takonut rautaa ja terästä, vaan nyt oli hänellä
alasimellaan hohtavinta hopeaa. Hän takoi juomakannuja, kastemaljoja
ja alttariastioita. — Mutta mitä tähän maahan oikein kuuluu, kysyi hän
ikäänkuin ohimennen, joko prinsessa on naimisissa?
— Ei ole, sanoi sepänväki, kuningas kyllä toivoi, mutta prinsessa
ei tahtonut; ei mikään kosija ollut hänelle kyllin hyvä, eikä voitu
käsittää, miksei kukaan häntä miellyttänyt. Kuningas ja kuningatar
olivat vanhoja, ja kun he kerran kuolevat, mahtaa prinsessan olla
vaikea yksin hallita valtakuntaa.
— Kyllä aika neuvon tuo, sanoi Pentti.
— No, nyt sinä kai jäät kotiin, Penttiseni? sanoi äiti silitellen
hämillään Pentin päätä, niinkuin oli tehnyt hänen lapsena ollessaan.
Ei se käynyt laatuun, selitti Pentti, sillä nyt oli lähdettävä itää
kohti, ehkäpä aina itämaille saakka. Raskasta oli lähteä taas, mutta
tässä eivät puheet auttaneet. Ikävä hänen tietysti tuli, nyt kuten
ennenkin. Mutta pois hänen täytyi lähteä, ja silleen asia jäi.
Kun hän taas oli lähtenyt, kävivät päivät Pentti-kyläsepän ja hänen
vaimonsa mielestä pitkiksi tienristeyksen pajamökissä. — Hiekka
tiimalasissa vain valui valumistaan, ja pian oli kolme vuotta kulunut
siitä, kun Pentti lähti itää kohden. Eräänä iltana koputettiin tuvan
ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi oven, oli Pentti siellä. Se ei
ollutkaan enää heidän Pikku-Penttinsä, — hänestä oli tullut pitkä ja
niin harteikas, ettei häntä ollut tuntea, mutta hän syleili heitä
kumpaakin, ja mieli oli ennallaan.
Äiti pani pannun tulelle, ja Pentti sai kertoa kokemuksiaan. Nyt ei hän
enää takonut hopeaa alasimellaan, vaan puhtaasta kullasta hän takoi
rannerenkaita ja kaulaketjuja sekä taidokkaasti koristettuja sormuksia,
joissa oli kalliita jalokiviä. Mutta mieluummin jäi hän nyt takomaan
hevosenkenkiä isänsä pajaan, kuin lähti jälleen vieraille maille. Ei
hän kuitenkaan voinut unohtaa sitä, mitä tahtoi.
— Mutta mitä tänne kotimaahan kuuluu, sanoi hän ikäänkuin ohimennen,
joko prinsessa on naimisissa?
— Ei eikö Pentti ollut kuullutkaan, sanoivat seppä ja hänen vaimonsa
yhtaikaa, — eikö hän tiennyt, että kuningas ja kuningatar olivat
kuolleet, ja prinsessa ihan yksin!
Ja kun neuvosto välttämättä tahtoi, että hänen oli valittava itselleen
puoliso, jotta valtakunta saisi kuninkaan, oli prinsessa päättänyt
ja käskenyt, että kaikkien maan seppien oli huomenna kokoonnuttava
pääkaupunkiin. Jos joku heistä osaisi takoa lukon, johon sopisi se
avain, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, saamatta ottaa avainta
käteensä, lupasi hän valita tämän herrakseen ja puolisokseen, ja
hänestä oli tuleva valtakunnan hallitsija.
— Nyt täytyy meidän lähteä sinne, sekä sinun että minun, sanoi
Pentti-kyläseppä, sillä prinsessa on määrännyt, ettei kukaan saa jäädä
pois.
Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme matkalla kaupunkiin,
Pentti-kyläseppä, hänen vaimonsa ja Pikku-Pentti. Sepän vaimo ei ollut
tahtonut jäädä yksin kotiin sinä päivänä.
— Ole sinä vain levollinen, sanoi Pentti-kyläseppä vaimolleen, en minä
osaa takoa niin hienoja lukkoja, kyllä sinun täytyy minut pitää elämäsi
loppuun saakka.
Vaimo silitti kaikessa hiljaisuudessa hänen takinhihaansa, sillä hän ei
oikein voinut uskoa, että oli olemassa mitään, johon hänen ukkonsa ei
pystynyt. Mutta Pikku-Pentti ei koko matkalla sanonut yhtään sanaa.
Kaupungissa oli tietysti suuri hälinä, ihmiset astuivat toistensa
kantapäille juostessaan isolle torille, jossa kilpailun piti tapahtua.
Ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, koska oli Martinpäivä, ja kaikki
siis olivat vapaita.
Joukot tekivät kunniaa prinsessan saapuessa koko hoviseurueensa
saattamana, ja kunniamarssi raikui hänen astuessaan lavalle, joka
oli rakennettu nimenomaan häntä varten. Sen juurella seisoivat
sepät pitkissä riveissä, ja prinsessa asettui heidän eteensä, niin
että kaikki voivat nähdä avaimen, joka riippui kultanauhassa hänen
kaulassaan.
Eräs airut astui esiin ja ilmoitti, että nyt sai kuka tahansa tulla
suorittamaan mestarinäytteensä.
Heti olivat muutamat nuoret miehet valmiit koettamaan onneaan, mutta
kun he olivat saaneet lukkonsa valmiiksi, huomattiin, että avain ei
lainkaan sopinut niihin. Yksi toisensa jälkeen astui nyt esiin, mutta
kellään ei ollut parempaa onnea. Katsomassa olevat ihmiset rupesivat
jo väsymään ja nurisemaan. Eikö koko valtakunnassa ollut seppää, joka
taisi ammattinsa?
Silloin tuuppasi Pentti-kyläsepän vaimo poikaansa selkään.
— Penttiseni, sanoi hän, etkö sinä voisi koettaa?
Pentti oli koko ajan seisonut katsomassa prinsessaa, ja nyt havahtui
hän kuin unesta. Tuumimatta sen enempää astui hän pitkin askelin lavan
luo.
— Kaikkein armollisin prinsessa, sanoi hän kumartaen kohteliaasti, minä
olen Pikku-Pentti tienristeyksen luona olevasta pajasta, ja nyt minäkin
kerran tahtoisin koettaa, voisinko saavuttaa onnen.
Prinsessa sekä punastui että vaaleni eikä hän kääntänyt silmiään
Pentistä, Silläaikaa kuin tämä työskenteli. Ei kestänytkään kauan,
ennenkuin lukko oli valmis. Ja kas ihmettä! Kun ylihovimestari asetti
avaimen lukkoon, ponnahti vieteri heti auki.
Ihmiset hurrasivat, rummut pärisivät, ja koko kansa huusi: Eläköön
prinsessa! ja eläköön kuningas!
Mutta Pentti seisoi prinsessan vieressä ja katseli häntä silmiin.
— En voinut koskaan unohtaa sinua, sanoi prinsessa.
— En minäkään koskaan sinua, sanoi Pentti, vaikka olisin kunne kulkenut.
— Ja nyt sinä olet minun, sanoi hän, kumartui ja suuteli prinsessaa
keskelle suuta.
— Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! huusi kansa.
— Nyt saan istua sinun vieressäsi syömässä Martinpäivän hanhea! sanoi
Pentti taas ja pani prinsessan käden kainaloonsa ihmisten riemuitessa
ja huutaessa torilla ja läheisillä kaduilla:
— Eläköön kuningas ja kuningatar!