IV.

Genevieve riensi tähystysreiän luo, jolloin hän näki lavan aivan

edessään. Hän saattoi nähdä sen kokonaan, mutta yleisöstä

vain osan. Lavaa valaisi kirkkaasti joukko katosta riippuvia

patenttikaasulamppuja.

Ensimäisen rivin miesten, joiden ohi hän oli tungeksinut, hän päätteli

olevan keskikaupungin sanomalehtien reporttereja, sillä heillä oli

kynät ja paperia edessään. Joku heistä pureskeli kumia. Kahdella

seuraavalla tuolirivillä heidän takanaan hän huomasi palosotilaita

läheiseltä paloasemalta ja muutamia virkapukuisia poliiseja. Keskellä

ensimäistä riviä, reportterit kummallakin puolellaan, istui nuori

poliisimestari. Genevieve hämmästyi nähdessään lavan toisella puolella

herra Clausenin. Siinä hän istui, hän, tuo punaposkinen ja

valkohapsinen vanhus vakavana, lähellä lavan köysiaitaa. Vähän etempänä

samalla eturivillä hän huomasi Silversteinin, jonka kuihtuneet kasvot

hehkuivat odotusta.

Samassa kajahti joku eläköönhuuto: muutamia nuorukaisia tuli

paitahihasillaan sisään kantaen vesisankkoja ja pyyhkeitä; he

pujahtivat köysien välitse ja menivät huoneen poikki siihen nurkkaan,

joka oli vinottain vastapäätä Genevieveä. Eräs heistä istuutui

jakkaralle, nojautuen köysiä vasten. Genevieve näki, että hänen

säärensä olivat paljaat, että hänellä oli kangaskengät jalassa ja

paksu, ruumiinmukainen valkoinen ihonuttu yllään. Sillä välin oli

toinen joukko asettunut Genevieveä lähinnä olevaan nurkkaan. Vielä

kovemmat eläköönhuudot kiinnittivät hänen huomionsa siihen, ja silloin

hän näki Joen istuvan jakkaralla, kylpypuku vielä yllään, lyhyet,

kastanjanruskeat kiharat tuskin metrin päässä hänestä.

Mustapukuinen nuori mies, jolla oli pörröinen tukka ja luonnottoman

korkea kaulus kaulassa, astui keskelle lavaa, kohotti kätensä ja

lausui: "Herrat tekevät hyvin ja keskeyttävät tupakoimisen."

Hänen kehoitukseensa kuului vastaukseksi tyytymätöntä mutinaa ja

vihellystä, ja Genevieve huomasi harmikseen, ettei kukaan lakannut

tupakoimasta. Herra Clausen piti kehoitusta lausuttaessa palavaa

tulitikkua hyppysissään ja sytytti sitten levollisesti sikarinsa.

Genevieve tunsi vihaavansa häntä sillä hetkellä. Kuinka saattoi hänen

Joensa kilpailla sellaisessa ilmassa? Hän voi tuskin hengittää

itsekään, ja hän sai kuitenkin istua.

Kuuluttaja astui Joen luo. Tämä nousi seisomaan. Hänen kylpyviittansa

valahti alas ja hän astui keskelle lavaa ilman muuta vaatetusta kuin

matalat kangaskengät ja kapea valkoinen lanneverho. Genevieve loi

katseensa alas. Hän istui yksinään, kenenkään näkemättä, mutta hänen

kasvonsa hehkuivat häpeästä, kun hän näki sulhasensa alastoman

kauneuden. Ja sittenkin hän katsoi uudelleen, rikollisesti, sen riemun

tähden, jota hän tunsi katsoessaan mitä hän piti syntisenä katsoa. Sen

väristyksen, jota hän tunsi ruumiissaan ja hänen olemuksensa

pyrkimyksen lähestyä Joea, täytyi olla syntistä. Mutta se oli suloista

syntiä eikä hän kieltänyt sitä silmiltään. Turhaan yleinen mielipide

painosti häntä. Hänessä asuva pakana, perinnäissynti, koko hänen

luontonsa yllytti häntä. Kaikkien esiäitien kuiskaukset tunkeutuivat

hänen ytimiinsä asti ja syntymättömien lasten huudot soivat hänen

korvissaan. Mutta tästä hän ei tiennyt mitään. Hän tiesi vain, että se

oli syntiä ja hän kohotti ylpeänä päänsä, päättäen häikäilemättä,

suuren kapinallisen kuohahduksen vallassa, tehdä syntiä äärimmäisyyteen

saakka.

Hän ei ollut koskaan ajatellut vaatteitten kätkemää ruumiin muotoa.

Muilla ruumiin osilla kuin käsillä ja kasvoilla ei ollut mitään

merkitystä hänen sielunelämälleen. Hän oli pukusivistyksen lapsi ja hän

arvosteli ruumiin muotoja puvun mukaan. Miessuku oli hänen tajunnassaan

puettujen kaksijalkaisten suku, joilla oli kädet, kasvot ja tukan

peittämä pää. Kun hän ajatteli Joea, niin se Joe, jonka hän näki

sielussaan, oli puettu Joe, jolla oli tyttömäiset posket, siniset

silmät ja kihara tukka, mutta hänellä oli vaatteet yllään. Ja tuossa

hän nyt seisoi miltei alastonna, jumalaisena, häikäisevässä valossa.

Hän ei ollut koskaan käsittänyt Jumalan muotoa muuten kuin udun

ympäröimäksi alastomuudeksi, ja tämä mielleyhtymä oli hämmästyttävä.

Hänen syntinsä tuntui hänestä ikäänkuin pyhyyden häpäisemiseltä ja

jumalanpilkalta.

Hänen väreissä harjaantunut kauneusaistinsa meni yli oman kehityksensä

rajojen, paljastaen hänelle tässä sekä kauneutta että ihmettä. Hän oli

aina pitänyt Joen ulkomuodosta, mutta hän oli huomannut vain

vaatteitten ulkonäön ja hän oli uskonut tuon miellyttävyyden johtuvan

hänen siististä ja aistikkaasta pukeutumistavastaan. Hän ei ollut

koskaan aavistanut, että tuollaista piilisi puvun alla, se häikäisi

hänen silmiään. Joen iho oli valkea kuin naisen, mutta se oli vielä

paljon hienompi, eikä mikään surkastunut karvapeite häirinnyt sen

hohtavaa valkoisuutta. Sen hän huomasi, mutta kaikki muu, piirteiden

täydellinen kauneus, voima ja kehittynyt lihasto miellytti häntä hänen

tietämättään miksi. Siinä oli jotakin puhdasta ja viehättävää. Hänen

kasvonsa olivat kuin kohokuva-jalokivi ja suun avautuessa hymyyn ne

saivat poikamaisen ilmeen.

Hän hymyili astuessaan yleisön eteen ja kuuluttajan laskiessa kätensä

hänen olkapäälleen ja sanoessa: "Joe Fleming, West Oaklandin ylpeys."

Syntyi eläköönhuutojen ja kättentaputusten myrsky, ja Genevieve kuuli

ihastuksen huudahduksia "Terve Joe!" Miesten voimakkaat äänet

kaiuttivat sitä lakkaamatta.

Joe palasi nurkkaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt Genevievestä niin

vähän taistelijalta kuin nyt. Hänen silmänsä olivat liian lempeät,

niissä ei ollut enempää kuin kasvoissakaan hituistakaan eläimellistä,

kun taas ruumis näytti liian heikolta, puhumattakaan hienosta,

kirkkaasta ihosta ja kasvojen poikamaisesta, hyvänsävyisestä ja

älykkäästä ilmeestä. Genevievellä ei ollut asiantuntijan silmää

huomaamaan rinnan laajuutta, isoja sieraimia, laajenevia keuhkoja ja

hienon ihon verhoamia lihaksia -- voimakätköjä, joissa piili

täydellinen hävityskoneisto. Hänestä Joe oli dresdeniläisen

posliiniesineen kaltainen, jonka ensimäinen kova kosketus rikkoisi ja

jota sentähden piti käsitellä hellävaroin.

John Ponta, jonka yltä kaksi hänen apuriaan oli vetäen ja kiskoen

riisunut valkoisen ihokkaan, astui keskelle lavaa. Kun Genevieve katsoi

häneen, valtasi hänet kauhistus. Siinä oli ammattinyrkkeilijä -- eläin,

jonka otsa oli vain yksi ainoa viiva, ja jolla oli kiiluvat silmät

tummien, tuuheitten kulmakarvojen alla, litteä nenä, paksut huulet ja

äreännäköinen suu. Hänellä oli jykevä alaleuka, paksu niska, ja hänen

lyhyt, suora tukkansa muistutti hänen mielestään sian selkäharjaksia.

Siinä oli karkeutta ja eläimellisyyttä -- villi, alkuperäinen, julma

olento. Hän oli mustaihoinen ja hänen ruumiinsa oli karvan peittämä,

joka rinnalla ja hartioilla oli tiheää ja takkuista kuin koiralla.

Hänellä oli laaja rinta, vahvat sääret ja suuret, mutta muodottomat

lihakset. Hänen lihaksensa olivat kuin paksuissa solmuissa ja hän oli

läpeensä kyhmyinen ja pakurainen mies, jonka ylenmääräinen voima oli

syntynyt kauneuden kustannuksella.

"John Ponta, West Bayn urheiluklubin edustaja", sanoi kuuluttaja.

Paljon heikommat eläköönhuudot tervehtivät häntä.

Salintäyttävä yleisö suosi ilmeisesti Joea.

"Iske kiinni ja syö hänet, Ponta! Syö hänet!" kuului huuto keskellä

hiljaisuutta.

Se otettiin vastaan pilkallisin huudoin ja murinalla. Huomautus ei

miellyttänyt nähtävästi Pontaa, sillä hän väänsi palatessaan nurkkaansa

äreännäköisesti suutaan, murahtaen puoliääneen. Hänessä oli liiaksi

alkuihmistä herättääkseen väkijoukon ihastusta. Se inhosi häntä

vaistomaisesti. Hän oli eläin, ilman älyä ja sielukkaisuutta,

aikaansaaden vain uhkaavan ja pelottavan tunnelman, samoin kuin tiikeri

ja käärme, jotka sentähden sopivat paremmin pidettäviksi häkin ristikon

takana kuin liikkumaan vapaina.

Hän tunsi, että yleisöllä ei ollut mieltymystä häneen. Hän oli kuin

vihollistensa keskellä oleva eläin ja hän käännähteli tuijottaen heihin

vihaisin katsein. Pienikokoinen Silverstein, joka riemuissaan huusi

Joen nimeä, hätkähti nähdessään Pontan tuiman katseen, kipertyen kokoon

ikäänkuin ankarassa kuumuudessa, ja ääni tukahtui hänen kurkkuunsa.

Genevieve näki tuon äänettömän kohtauksen, ja kun Pontan katse hitaasti

kiersi piirin vihollistensa joukossa kohdaten hänenkin katseensa,

lyyhistyi hänkin hätkähtäen kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli

tuo katse sivuuttanut hänet, kohdistuen pitkäksi ajaksi Joeen. Hänestä

näytti, että Ponta nosti sisuaan. Tämän tuima katse kohtasi Joen

poikamaisen lempeät kasvot, jotka kuitenkin samassa kävivät totisiksi.

Ohjaaja saattoi keskelle lavaa kolmannen miehen, nuorukaisen, jolla oli

miellyttävät kasvonpiirteet ja joka oli paitahihasillaan.

"Eddy Jones, joka tulee esiintymään kisatuomarina tässä ottelussa",

sanoi hän.

"Terve, Eddy!" kajauttivat miehet hyvähuutojen joukkoon, josta

Genevieve huomasi, että tämäkin oli suosiossa.

Avustajat auttoivat kumpaakin miestä vetämään kintaat käsiinsä, jolloin

eräs Pontan avustajista kävi tarkastamassa Joen kintaita, ennenkuin ne

joutuivat hänen käsiinsä. Tuomari kutsui heidät keskelle lavaa.

Avustajat seurasivat mukana, muodostaen pienen joukon; Joe ja Ponta

asettuivat vastatusten, tuomari keskelle ja avustajat, pää

etukumarassa, nojasivat käsin toistensa hartioihin. Kisatuomari puhui

ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

Sitten joukko hajautui. Ohjaaja astui taas etualalle.

"Joe Flemingin paino on satakaksikymmentäkahdeksan", sanoi hän; "John

Pontan sataneljäkymmentä [Englannin naulaa]. He nyrkkeilevät niin kauan

kuin toinen käsi on vapaana ja pitävät itse huolen irtaantumisestaan.

Yleisö muistakoon, että otellaan ratkaisuun saakka. Tässä huoneustossa

ei suoriteta ratkaisemattomia otteluita."

Hän pujahti köysien lomitse ja hyppäsi lavalta lattialle. Nurkissa

syntyi vilkasta liikettä avustajien poistuessa köysien lomitse

jakkaroineen ja sankkoineen. Lavalle jäivät ainoastaan molemmat

nyrkkeilijät ja kisatuomari.

Kello soi. Molemmat miehet astuivat nopein askelin keskelle lavaa. He

ojensivat oikean kätensä, vilaukselta koskettaen toisiaan muodolliseksi

tervehdykseksi. Samassa Ponta alkoi vimmatusti jaella iskuja oikealle

ja vasemmalle, mutta Joe vältteli hypähtämällä taaksepäin. Kuin nuoli

syöksyi Ponta hänen jälkeensä ja hänen päällensä.

Ottelu oli alkanut. Genevieve puristi toista kättään rintaansa vasten

ja odotti. Häntä hämmästytti Pontan äkillinen ja hurja hyökkäys ja

hänen antamiensa iskujen paljous. Hänestä tuntui, että Joe oli varmasti

tuhon oma. Aika ajoin hän ei voinut nähdä Joen kasvoja, niitä kun

pimitti sikin sokin vilahtelevat kintaat. Mutta hän kuuli kajahtavat

iskut, ja joka iskun läjähtäessä hän tunsi vatsassaan kivun tunteen.

Hän ei tiennyt, että se, mitä hän kuuli, oli kintaan iskua kinnasta tai

olkapäätä vasten, ja ettei mitään vahinkoa tapahtunut.

Hän oivalsi äkkiä, että ottelussa oli tapahtunut käänne. Molemmat

miehet pitivät toisiaan lujassa syleilyssä; iskuja ei annettu

ollenkaan. Hän huomasi sen siksi, mitä Joe oli nimittänyt hänelle

painiskeluksi. Ponta ponnisteli vapautuakseen, mutta Joe piti kiinni.

Kisatuomari huusi: "Irti!" Joe koetti päästä pakoon, mutta Ponta sai

toisen kätensä vapaaksi ja Joe ryntäsi uudelleen syliksi välttääkseen

iskun. Mutta tällä kertaa Genevieve huomasi, että Joe painoi kintaansa

Pontan suuta ja leukaa vasten, ja kun tuomari toistamiseen huusi:

"Irti", työnsi Joe vastustajansa päätä taaksepäin ja hyppäsi vapaaksi.

Muutaman silmänräpäyksen ajan voi Genevieve esteettömästi nähdä

sulhasensa. Vasen jalka vähän eteenpäin asetettuna ja polvet hiukan

koukussa, oli Joe eteenpäin kumartuneena, pää vedettynä syvälle

hartioitten väliin, joten ne suojelivat sitä. Kädet olivat koukussa

eteenpäin nostettuina, valmiina sekä hyökkäykseen että puolustukseen.

Kaikki hänen lihaksensa olivat jännitettyinä ja hänen liikkuessaan

saattoi Genevieve nähdä niiden paisuvan, vääntyvän ja liikkuvan

valkoisen ihon alla, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja.

Mutta taas Ponta ryntäsi hänen kimppuunsa ja Joe sai panna kaikkensa

kestääkseen. Hän kyykistyi vielä vähän enemmän, veti ruumiinsa vielä

lujemmin kokoon ja suojeli itseään käsin, käsivarsin ja kyynärpäin.

Iskuja tuli satamalla ja Genevievestä näytti siltä kuin Joen päivät

olisivat luetut. Mutta iskut sattuivat hänen kintaisiinsa ja

hartioillensa ja niiden voimasta hän horjahteli eteen- ja taaksepäin

ikäänkuin myrskyn heiluttama puu, koko salin raikuessa riemuisista

hurraahuudoista. Vasta sitten Genevieve käsitti tämän suosionosoituksen

tarkoituksen, kun hän näki Silversteinin puoleksi seisomassa,

mielettömän onnellisena ja kuuli monesta kurkusta kajahtavan huudon

"hyvä, Joe!" Vasta sitten hän tajusi, että Joe selviytyisi hyvin,

sensijaan että hän olisi saanut kauhean selkäsaunan. Sitten hän

vapautui taas hetkiseksi kadotakseen jälleen näkyvistä Pontan hurjuuden

hirmumyrskyyn.