II.

Genevieve ja Joe olivat työläisaristokraatteja. Huolimatta kehnosta ja

kurjasta ympäristöstään he olivat säilyneet puhtaina ja terveinä.

Heillä oli omanarvontuntoa, he kunnioittivat kaikkea, mikä elämässä oli

kaunista ja puhdasta, ja juuri se oli kohottanut heidät vertaistensa

yläpuolelle. Tuttavia ei paljon käynyt heidän luonaan, eikä

kummallakaan heillä ollut koskaan todella hyvää ystävää, jonka kanssa

kaikki olisi ollut yhteistä. Heidän seurankaipuunsa oli voimakas, mutta

he olivat jääneet yksinäisiksi sentähden, että he eivät voineet

tyydyttää tuota vaistoa ja samalla puhtauden ja säädyllisyyden

kaipuutaan.

Ei kukaan työläisnainen ollut viettänyt turvallisempaa elämää kuin

Genevieve. Raakuuden ja törkeyden ympäröimänä hän oli karttanut kaikkea

karkeata ja raakaa. Hän näki vain sitä, mitä hän tahtoi nähdä ja hän

tahtoi aina nähdä parasta, välttäen karkeutta ja kömpelyyttä, ja sen

hän teki ilman suuria ponnistuksia, vaistomaisesti. Hän oli heti alusta

pitäen ollut suojattuna. Ollen ainoa lapsi, jonka piti hoitaa

kivuloista äitiään, hän ei ollut ottanut osaa katuleikkeihin eikä

naapurilasten ilonpitoon. Isä, pienikokoinen, lempeäluontoinen,

kapearintainen ja vähäverinen konttoristi, joka viihtyi kodissaan

sentähden, että hänellä oli luontainen haluttomuus sekaantua toisten

ihmisten asioihin, oli ponnistanut kaikkensa tehdäkseen kodin hengen

suloiseksi ja helläksi.

Jäätyään kahdentoistavuotiaana orvoksi oli Genevieve mennyt suoraan

isänsä hautajaisista asumaan Silversteinin perheeseen, jonka huoneet

sijaitsivat kahvilan yläpuolella. Täällä, ystävällisten vieraitten

turvissa hän ansaitsi ruokansa ja vaatteensa puotipalvelijana. Koska

Genevieve ei ollut juutalainen, oli hänestä erittäin suurta hyötyä

Silversteineille, jotka eivät itse hoitaneet liikettä omana

lepopäivänään.

Ja tuossa yksitoikkoisessa pikku myymälässä oli häneltä vierähtänyt

kuusi kehitysvuotta. Hänellä ei ollut monta tuttavaa. Hän ei

ollut välittänyt tyttötovereista siitä syystä, ettei ilmaantunut

ainoatakaan tyttöä, josta hän oli pitänyt kylliksi. Eikä hän

välittänyt kävellä nuorien naapuripoikienkaan kanssa, kuten jo

viidentoistavuotiaitten tyttöjen tapana oli. "Pöyhkeäksi nukkemaiseksi

tytöksi" oli naapuritytöillä tapana nimittää häntä; ja vaikka heidän

vihamielisyytensä syynä olikin hänen kauneutensa ja eristäytymisensä

toisista, herätti hän sittenkin heissä kunnioitusta. "Persikoita

kermassa" sanoivat hänestä nuorukaiset -- vaikka vain hiljaa keskenään,

sillä he pelkäsivät suututtavansa toiset tytöt, samalla kuin he

tunsivat pelonsekaista kunnioitusta Genevieveä kohtaan, jossa heidän

mielestään oli jotakin salaperäisen kaunista ja saavuttamatonta.

Hän oli todellakin kaunis. Polveutuen pitkästä sarjasta amerikkalaisia

esivanhempia hän oli noita ihmeellisiä, siellä täällä löytyviä

työläisluokan kukkasia, joiden olemassaoloon ei esivanhempien perintö

eikä ympäristö näytä tarjoavan selitystä. Hänen kasvojensa väri oli

täydellisen kaunis, sillä veri loi hänen valkoiselle iholleen niin

suloisen punan, että kuvaus "persikoita kermassa" oli aivan paikallaan.

Hänet teki kaunottareksi kasvojen säännölliset piirteet, mutta vieläkin

suuremmassa määrin hänen vartalonsa kauniit ääriviivat. Hän oli

hiljainen, vieno, ylevän ja arvokkaan näköinen, samalla kuin hän osasi

pukeutua aistikkaasti, ja kaikki, mitä hän puki ylleen, kohotti vain

hänen kauneuttaan ja arvokkuuttaan. Sanalla sanoen, hän oli täysin

naisellinen, lempeä, hellä ja kiehtova, rinnassa naisen palava rakkaus

ja naisellinen äidinmieli. Mutta tämä puoli hänen luonnettaan oli ollut

hänessä uinuvana kautta vuosien odottaen puolisoa ilmaantuvaksi.

Sitten tuli Joe eräänä kuumana lauantai-iltapäivänä Silversteinin

kahvilaan vilvoittaakseen itseään jäätelösoodalla. Genevieve ei ollut

huomannut hänen tuloaan, sillä hän oli puhunut parhaallaan toisen

ostajan, kuusi- tai seitsenvuotiaan poikanaskalin kanssa, joka totisena

selitteli, mitä hän halusi lasikaapista, joka oli täynnä ihmeellisiä

makeisia ja jossa pahvikolla oli luettavana sanat: "Viisi kappaletta

viidellä pennillä."

Genevieve oli kuullut sanat: "Saanko jäätelösoodaa!" ja hän oli

kysynyt, katsomatta kysyjää kasvoihin: "Mitä lajia?" Eihän hänen

tapansa ollutkaan kiinnittää huomiota nuorukaisiin. Heissä oli jotakin,

jota hän ei käsittänyt. Tapa, jolla he häntä katselivat, kiusasi häntä,

vaikka hän ei tiennyt miksi; heissä oli jotakin kummallista ja

julkeata, joka ei häntä miellyttänyt. Siihen saakka mies ei ollut

esiintynyt hänen mielikuvituksessaan. Ne nuorukaiset, joita hän oli

nähnyt, eivät olleet vetäneet häntä puoleensa, he olivat olleet hänelle

aivan merkityksettömiä. Niin, jos joku olisi häneltä kysynyt syytä

miesten olemassaoloon maan päällä, olisi hän jäänyt vastausta vaille.

Tyhjentäessään jäätelömitan lasiin tuli hänen katseensa sattumalta

viivähtäneeksi Joen kasvoilla ja hänet valtasi samassa suloinen

mielihyväntunne. Seuraavassa silmänräpäyksessä Joekin vilkaisi häneen,

jolloin neitonen loi katseensa alas ja poistui soodasäiliölle. Mutta

täyttäessään lasia ei hän voinut olla katsomatta nuorukaiseen uudestaan

-- kuitenkin vain vilaukselta, sillä hän huomasi Joen luoneen sillä

välin katseensa häneen, kohdatakseen hänen katseensa, samalla kun Joen

omilla kasvoilla loisti ilmeinen mielenkiinto, joka sai Genevieven

äkkiä katsomaan poispäin.

Genevieveä hämmästytti se, että mies saattoi niin miellyttää häntä.

"Niin kaunis poika!" ajatteli hän itsekseen, koettaen viattomasti ja

vaistomaisesti torjua sitä kiehtomis- ja vetovoimaa, joka piili tuossa

kauneudessa. "Eipä hän sentään olekaan niin kaunis", arveli hän,

laskiessaan lasin hänen eteensä ja ottaessaan vastaan maksuksi tarjotun

hopearahan sekä katsoessaan häntä kolmannen kerran silmiin. Hänen

sanavarastonsa oli rajoitettu ja hänellä oli vähän tietoja sanojen

sisällyksen merkityksestä, mutta luja miehekkyyden leima nuorukaisen

kasvoilla sanoi hänelle, että se sana, joka hänellä oli ollut mielessä,

ei ollut sattuva.

"No, komea hän sitten ainakin on", ajatteli hän, vältellen taas hänen

katsettaan luomalla omansa alas. Mutta sanottiinhan kaikkia

hyvännäköisiä miehiä komeiksi, eikä hän senvuoksi pitänyt siitäkään

sanasta. Olipa nyt miten tahansa, häntä oli kuitenkin miellyttävä

katsella ja Genevievellä oli kiusallinen halu katsoa nuorukaista, yhä

uudelleen.

Joe puolestaan ei ollut koskaan nähnyt puotipöydän takana tuon neitosen

vertaista. Vaikka hän tiesikin enemmän luonnonlaeista kuin tuo neitonen

ja olisi heti osannut selittää syyn naisen olemassaoloon maan päällä,

ei naisella kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään osaa hänen

maailmassaan. Nainen esiintyi yhtä vähän hänen mielikuvituksessaan kuin

mies Genevieven mielikuvituksessa. Mutta nyt oli nainen koskettanut

hänen mielikuvitustaan, ja tuo nainen oli Genevieve. Hän ei ollut

koskaan uneksinutkaan, että nuori neitonen voisi olla niin kaunis, eikä

hän voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta kun heidän katseensa

kohtasivat, tunsi Joe kiusallista ahdistusta, ja hän olisi katsonut

poispäin, ellei toinen olisi niin äkkiä luonut katsettaan alas.

Mutta kun Genevieve vihdoin kohotti häneen kiinteän katseen, tulikin

nuorukaisen vuoro luoda katseensa alas ja hänen poskilleen levisi

punastus. Neitonen ei joutunut läheskään niin hämilleen kuin

nuorukainen, eikä päästänyt sitä lainkaan näkyviin. Sisimmässään hän

tunsi levottomuutta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut,

mutta se ei millään tavoin häirinnyt hänen ulkonaista levollisuuttaan.

Joe sitä vastoin oli ilmeisesti hämillään, mutta tunsi vaikeasta

asemastaan huolimatta mielihyvää.

Ei kummallakaan ollut käsitystä rakkaudesta, kumpikin tunsi vain sen,

että hänellä oli suunnaton halu katsella toistaan. Kumpikin oli

häiriytynyt ja saanut herättävän sysäyksen, ja he vetivät toisiaan

puoleensa yhdistyvien elementtien vastustamattomalla kiihkeydellä. Joe

leikki lusikallaan, peitellen neuvottomuuttaan sooda-kulauksilla, mutta

viivytteli kuitenkin lähtöään, ja Genevieve puheli hiljaa, luoden

katseensa alas ja vallaten hänet lumousvoimallaan.

Mutta nuorukainen ei voinut jäädä ylen pitkäksi aikaa jäätelösoodan

ääreen ja toista lasia hän ei rohjennut pyytää. Niinpä hän jätti

neitosen puotiinsa valveillaan uneksimaan, itsekin kulkien katua kuin

unissakävijä. Genevieve uneksi koko iltapäivän ja hän tiesi olevansa

rakastunut. Niin ei ollut Joen laita. Hän tiesi vain, että hänen teki

mieli tavata Genevieveä uudestaan, nähdäkseen hänen kasvonsa. Hänen

ajatuksensa eivät ulottuneet sen pitemmälle, eivätkä ne oikeastaan

ajatuksia olleetkaan, vaan pikemminkin hämärää ja epämääräistä halua.

Tätä pakoittavaa halua hän ei kyennyt karkoittamaan. Päivän toisensa

jälkeen se vaivasi häntä, kahvila ja puotipöydän takana seisova

neitonen tulivat alati hänen mieleensä. Hän taisteli tuota halua

vastaan. Häntä peloitti ja hävetti mennä uudelleen kahvilaan. Hän

tyynnytti pelkoaan ajattelemalla, ettei hän ollut mikään hakkailija.

Ei ainoastaan kerran tai kahdesti, vaan kymmeniä kertoja hän hoki

tuota ajatusta, mutta siitä ei ollut apua. Niinpä hän eräänä iltana

keskellä viikkoa palattuaan työstään meni puotiin. Hän koetti astua

sisään huolettomasti ja ikäänkuin sattumalta, mutta koko hänen

käyttäytymisensä osoitti sitä tahdonvoiman ponnistusta, joka pakotti

hänen jalkansa kuljettamaan vastahakoista ruumista muassaan. Hän oli

myöskin ujompi ja neuvottomampi kuin koskaan ennen. Genevieve sitä

vastoin oli ulkonaisesti tavallista levollisempi, vaikka hänenkin

sisimmässään vallitsi ääretön levottomuus. Joe ei saanut selvää sanaa

suustaan, ilmoitti asian sopertaen, katsoi levottomana kelloa, joi

jääsoodansa hirmuisella kiireellä ja meni tiehensä.

Genevieve oli vähällä puhjeta itkuun harmista. Kuinka laiha palkkio

neljän päivän odotuksesta, jolloinka hän oli kuvitellut kaiken aikaa

olleensa rakastunut! Olihan tuo kaunis poika, arveli hän, mutta ei

hänen olisi pitänyt pitää noin hirveätä kiirettä. Mutta tuskin oli Joe

ehtinyt ensimäiseen kulmaan, ennenkuin hän toivoi olevansa jälleen

hänen luonaan. Hän halusi vain saada katsella Genevieveä. Hän ei

ollenkaan ajatellut, että se oli rakkautta. Mitä oli rakkaus? Se oli

sitä, että nuoret miehet ja naiset kävelivät yhdessä. Mutta mitä häneen

tuli --. Ja silloin hänen halunsa pukeutui selvempään muotoon, ja hän

huomasi, että juuri niin hänkin halusi. Hän halusi nähdä Genevieven,

katsella häntä, ja se kävisi hyvin päinsä, jos tämä vain lähtisi hänen

kanssaan kävelemään. Sitä se siis olikin, kun nuoret miehet ja neitoset

kävelivät yhdessä, mietti Joe viikon lähetessä loppuaan. Hänellä

oli ollut etäinen aavistus, että tämä kävely oli mahdollista

kohteliaisuutta, joka oli valmistuksena avioliitolle. Nyt hän käsitti

syvemmin sen merkityksen, halusi itsekin sitä ja päätteli siitä, että

hän oli rakastunut.

Molemmat olivat nyt samaa mieltä, ja oli selvää, mihin se johtaisi;

niinpä olikin Genevieven naapureilla enemmän kuin viikoksi

ihmettelemistä, kun hän ja Joe lähtivät yhdessä kävelemään.

He olivat kumpikin suuria sanasaitureita, ja siksi kesti kauvan,

ennenkuin he joutuivat kihloihin. Kun Joe ilmaisi ajatuksensa

liikkeillään, teki Genevieve sen pidättyvällä vaikenemisellaan ja

rakkautta säteilevällä katseellaan -- tämän jälkimäisen hän kuitenkin

olisi tukahuttanut neitseellisen kainosti, jos hän olisi tiennyt,

kuinka selvästi hänen sydämensä kieli niissä ilmeni. "Rakas" ja

"armaani" olivat aivan kerrassaan liian tuttavallisia puhuttelusanoja,

että he olisivat voineet niitä näin alussa käyttää; ja sitäpaitsi he

eivät, kuten useimmat muut rakastavat parit, liikoja käytelleet

lempisanoja. Kauvan aikaa tyytyivät he vain kävelemään yhdessä iltasin

tai istumaan vieretysten puiston penkillä, sanomatta kumpikaan

sanaakaan tuntikauteen, katsellen vain toisiaan silmiin, joita

tähtivalossa ei voinut kuitenkaan nähdä niin selvästi, että se olisi

herättänyt heidän itsetajuntansa ja häirinnyt heitä.

Nuorukainen käyttäytyi yhtä ritarillisen hienotunteisesti kuin

konsanaan ritari ylhäistä neitoaan kohtaan. Heidän kulkiessaan

kaupungilla asettui hän aina kadun puolelle -- hän oli jostakin

kuullut, että se kuului asiaan, -- ja kun hän kadun yli kuljettaessa

joutui seinän puolelle, astui hän heti neitosen taitse ulkopuolelle.

Hän kantoi neitosen paketteja ja kerran sateen uhatessa hänen

sateenvarjoaan. Koska hän ei ollut kuullut, että oli tapana lähettää

kukkia sydänkäpyselleen, lähetti hän Genevievelle sen sijaan hedelmiä.

Hedelmistähän oli jotain hyötyä. Ne olivat hyviä syödä. Kukkia hän ei

koskaan ollut tullut ajatelleeksi, ennenkuin hän eräänä päivänä huomasi

Genevieven tukassa vaalean ruusun. Se veti lakkaamatta puoleensa Joen

katseen. Se oli hänen tukkansa, ja sen tähden herätti tuo kukka hänen

mielenkiintoaan. Edelleen herätti se hänen mielenkiintoaan siksi, että

hän oli tahtonut asettaa sen siihen. Näistä syistä hän tuli lähemmin

tarkastaneeksi ruusua. Hän huomasi, että se semmoisenaan teki kauniin

vaikutuksen ja viehätti häntä. Hänen teeskentelemätön ihastuksensa

ihastutti neitostakin, ja heidät valtasi uusi, yhteinen lemmentunne --

ja sen oli aiheuttanut kukka. Hänestä tuli yht'äkkiä kukkainystävä.

Sitäpaitsi tuli hän kekseliääksi kohteliaisuudessa. Hän lähetti

Genevievelle orvokkivihkon. Se oli hänen omaa keksintöään. Hän ei ollut

kuullut yhdenkään miehen lähettävän naiselle kukkia. Kukkia

käytettiin koristeellisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi

hautajaistilaisuuksissa. Hän lähetti Genevievelle kukkia miltei joka

päivä, ja tuo ajatus oli hänessä alkuperäinen, niin todellinen

keksintö, kuin miehen päässä koskaan on syntynyt.

Hän oli arka rakkaudenosoituksissaan häntä kohtaan -- yhtä arka kuin

toinen oli ottaessaan niitä vastaan. Genevievessäkin vallitsi puhtaus

ja hyvyys, hän oli Joelle korkein pyhimys, jota ei hevillä voinut

loukata, ei edes uskollisen rakastajan liian palava rakkaus. Hän oli

aivan erilainen kuin yksikään nainen, jonka Joe oli tullut tuntemaan.

Hän ei ollut samanlainen kuin toiset. Joen mieleen ei koskaan

juolahtanut ajatus, että Genevieve olisi samaa ainetta kuin hänen omat

sisarensa tai jonkun toisen sisar. Hän oli enemmän kuin pelkkä tyttö,

kuin pelkkä nainen. Hän oli -- niin, hän oli Genevieve, olento, joka

muodosti oman erikoisen luokkansa, ei enempää eikä vähempää kuin

todellinen luomistyön ihme.

Genevieve taas puolestaan kuvitteli yhtä paljon ystävästään.

Arvostellessaan tätä saattoi hän kyllä pikkuasioissa olla ankarakin,

kun taas nuorukaisen arvostelu Genevievestä oli pelkkää jumaloimista

ilman mitään kritiikkiä; mutta arvostellessaan Joea kokonaisuudessaan

unohti hän yksityiskohtien summan, pitäen häntä ihmeolentona, joka

antoi elämälle sisällön ja jonka tähden hän oli yhtä halukas kuolemaan

kuin elämäänkin. Haaveillessaan Joesta kuvitteli hän useinkin

mielessään tilanteita, jolloin hän, kuollen hänen edestään, vihdoin

täydellisesti ilmaisisi hänelle rakkautensa, jota hän ei koskaan

eläessään katsonut voivansa täysin ilmaista.

Heidän koko rakkautensa oli tulta ja kastetta. Siinä oli tuskin mitään

ruumiillista, sillä se olisi tuntunut saastaiselta. Lemmensuhteensa

välttämättömään fyysilliseen perustaan he eivät koskaan kiinnittäneet

huomiota. Mutta he tiesivätkin sen, mikä oli fyysillisesti välitöntä,

lihan välittömän halun ja hurmauksen -- sormenpään kosketuksen käteen

tai käsivarteen, silmänräpäyksen kestävän kädenpuristuksen, suudelman

harvinaisen hyväilyn huulilla, hurmaavan hivelevän tunteen, jonka

synnytti neidon kutrien kosketus nuorukaisen poskeen tai neidon käsi,

joka kevyesti siirsi tukan nuorukaisen silmiltä. Kaiken tämän he

tiesivät, mutta heistä tuntui, vaikka he eivät tienneet miksi, kuin

noissa hyväilyissä ja suloisissa kosketuksissa olisi ollut jotakin

synnillistä.

Toisinaan tunsi Genevieve ehdotonta halua kietoa kätensä nuorukaisen

kaulaan, heittäytyen kokonaan rakkauden valtaan, mutta jokin kainous

esti hänet siitä aina. Sellaisina hetkinä hänellä oli selvä, mutta

epämieluisa tietoisuus itsessään vaanivasta, aavistamattomasta

synnistä. Hän teki väärin, ehdottomasti väärin tahtoessaan hyväillä

ystäväänsä noin sopimattomalla tavalla. Ei kukaan arvontuntoa omaava

neito voinut ajatellakaan tehdä sellaista. Se oli epänaisellista. Ja

mitähän Joe olisikaan ajatellut, jos hän olisi sen tehnyt. Ja

ajatellessaan tuollaista kauheata onnettomuutta tuntui hänestä, kuin

hän olisi luhistunut maahan ja menehtynyt salaisen häpeän tulisessa

pätsissä.

Eikä Joeltakaan puuttunut merkillisiä mielitekoja, joista suurin

lienee ollut halu loukata Genevieveä. Kun hän vihdoin monien mutkien

jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että oli kietonut kätensä hänen

vyötäisilleen, valtasi hänet tuon tuostakin äkkinäinen halu puristaa

häntä syleillessään musertavan kovasti, kunnes toinen huutaisi kivusta.

Hänen luonteensa mukaista ei ollut loukata mitään elävää olentoa. Ei

edes kilpalavalla hänen tarkoituksensa ollut loukata ainoallakaan

antamallaan iskulla. Silloin hän oli ottelussa, ja ottelun päämääränä

oli iskeä vastustaja mattoon ja pitää häntä siinä kymmenen sekuntia.

Hän ei siis koskaan antanut iskua ainoastaan loukatakseen; loukkaus oli

sivuseikka päämäärän rinnalla, ja päämäärä oli aivan toinen. Ja nyt

hänen sittenkin teki mieli loukata rakastamaansa neitosta. Hän ei

käsittänyt, miksi hän, sitten kun hän oli peukalollaan ja etusormellaan

ympäröinyt hänen ranteensa, välttämättömästi halusi puristaa sitä,

kunnes se runneltuisi. Se oli hänestä käsittämätöntä, ja hän oli

näkevinään luonteessaan ääretöntä raakuutta, jota hän ei ollut koskaan

aavistanutkaan.

Kun hän kerran lähti Genevieven luota, kietoi hän käsivartensa hänen

ympärilleen vetäen hänet äkkiä rintaansa vasten. Kivun ja hämmästyksen

huudahdus, joka pääsi Genevieveltä, sai hänet tajuihinsa ja hän jäi

seisomaan hämillään, väristen vielä epämääräisestä nimettömästä

hyväntunteesta. Mutta neidonkin koko ruumis värisi. Kipu semmoisenaan,

joka oli oleellisinta tuossa voimakkaassa syleilyssä, oli tuntunut

hänestä ihanalta, ja taas hän tunsi tehneensä syntiä, vaikka hän ei

ymmärtänyt sen luonnetta eikä sitä, miksi se olisi syntiä.

Tuli sitten tuo päivä, aivan heidän tuttavuutensa alussa, jolloin

Silverstein sattui näkemään Joen puodissaan, katsoen tähän suuret

ulkonevat silmät selällään. Sattui niinikään kohtaus, jolloin rouva

Silverstein Joen mentyä yltyi sättimään kaikkia ammattinyrkkeilijöitä

ja erittäinkin Joe Flemingiä. Turhaan oli Silverstein ponnistellut

hillitäkseen puolisonsa kiukkua. Hänellä oli täysi syy olla

raivoissaan. Hänellä oli kaikki äidin tunteet, mutta ei mitään äidin

oikeuksia.

Genevieve huomasi vain kiukunpurkauksen yleensä; hän kuuli

juutalaisvaimon huulilta purkautuvan herjaustulvan, mutta hän oli liian

hämmästynyt tajutakseen moitteiden yksityiskohtia. Oliko Joe, hänen

Joensa, Joe Fleming tuollainen ammattinyrkkeilijä? Oli kauheata,

mahdotonta, luonnotonta uskoa sitä. Hänen kirkassilmäinen Joensa, jonka

posket olivat kuin nuoren tytön, hän saattoi olla mitä tahansa, mutta

ei ammattinyrkkeilijä. Hän ei koskaan ollut nähnyt nyrkkeilyä, mutta

Joe ei ollut mitenkään sellainen, joksi hän oli kuvitellut sellaista

henkilöä -- ihmiseläin, jolla oli tiikerin silmät ja otsan sijalla vain

viiva. Tietysti hän oli kuullut puhuttavan Joe Flemingistä -- kukapa

West Oaklandissa ei olisi kuullut? -- mutta hän ei ollut koskaan

uneksinutkaan, että tämä olisi sama henkilö.

Samassa kun hän alkoi tointua hämmästyksestään, kuuli hän rouva

Silversteinin hysteerisesti nauraen sanovan:

"Pitä seura tappelupukarin kanssa." Sitten Silverstein ja hänen

vaimonsa riitaantuivat siitä, oliko Genevieven kosijaa sanottava

"kuuluisaksi" vai "surullisen kuuluisaksi".

"Mutta se ole hyve poikka", väitti Silverstein. "Hän tiena raha ja hän

säästä raha."

"Niinkö sine sano?" kiljasi rouva Silverstein. "Mitä sinä tietä?

Sinä tietä liika paljo. Sinä hukka paljo raha ammattinyrkkeilijöiden

pääle. Kuinkka sinä tietä? Sano se! Kuinkka sinä tietä?"

"Minä tietä, mitä minä tietä", intti Silverstein. Sellaista

itsepäisyyttä ei Genevieve ollut koskaan ennen huomannut hänessä hänen

vaimonsa vihoitellessa. "Hänen isä ole kuollu, hän mene teke työtä

Hansenin seiliverkstadi. Hänellä ole kuus velje ja sisko, ne ole

nuorempi kun hän. Hän ole pikku isä. Hän teke kovasti työtä koko aikka.

Hän osta leippä ja liha ja maksa hyyry. Lauvantai-iltta hän tuo koti

kymmenen taala. Hansen antta hänelle kaksitoista dollari -- mitä hän

teke? Hän ole pikku isä, hän tuo se hänen äitile. Hän teke työtä koko

aikka, hän saa kaksikymmentä taala -- mitä hän teke? Hän tuo se koti.

Hänen pikku veljet ja siskot ole koulusa, kanta hyvä kostymi, syö

parempi leippä ja liha; hänen äiti elä hyvin; silmäs ole riemu ja hän

ole ylppe hänen hyvän poikka Joe tähden.

"Mutta hänellä ole kaunis ruumis -- och, Gott, kaunis ruumis! --

väkevempi kuin härkä, vikkelempi kun tiikerikissa, häne pää ole

kylmempi kuin jääkaappi, hänellä ole silmät, jotka näke kaikki,

vikkelesti, juuri noin. Hän vetä käten kintat poikkain kanss

magasiinis. Hän mene klubin ette, hän iske kumo Spideri, vikkelesti,

yks isku, juuri noin, ensi kärta. Hän voitta viis taala -- mitä hän

teke? Hän tuo se kotin äitile.

"Hän mene monta kärta klubin ette, hän voitta monta palkinto -- kymmene

dollari, viisikymment dollari, sata dollari. Mitä hän teke? Sano se!

Jättäkö hän paikka Hansenilla? Tuhlako hän aikka noitten poikkain

kanss? Ei ei, hän ole hyvä poikka. Hän teke työtä jokka päivä. Hän

nyrkkeile jokka ilta klubin edess. Hän sano: 'Minkätähde minä maksa

hyyry?' -- minulle, Silversteinille, hän sano se. Mitä se teke, mitä

minä sano, mutta hän osta hyvä talo hänen äitille. Koko aikka hän teke

työtä Hansenill ja nyrkkeile klubin edess, että hän maksa se talo. Hän

osta piano hänen siskolle, hän osta mattoja ja kuvia. Ja hän ole aina

reilu mies. Hän lyö veto itsestän -- se ole hyvä merkki. Kun mies lyö

veto itsestä, nin silloin passa toinenkin lyödä veto --."

Tässä rouva Silverstein ilmaisi huokaillen kauhunsa uhkapeliä kohtaan,

ja hänen puolisonsa, joka tunsi kaunopuheliaisuutensa loppuvan, ryhtyi

vakuuttaen selittämään, että hän kannatti nyrkkeilykilpailuja. "Joe

Flemingin tähden vaan", sanoi hän lopuksi. "Minä aina taka häntä

voittama."

Mutta Genevieve ja Joe olivat toisiaan varten luodut, eikä mikään, ei

edes tämä kauhea huomio, voinut eroittaa heitä. Turhaan Genevieve

koetti haarniskoitua Joea vastaan, mutta hän taistelikin itseään eikä

toista vastaan. Hän huomasi hämmästyksekseen tuhoisia seikkoja Joen

puolustukseksi, tämä oli hänestä rakastettavampi kuin koskaan ennen, ja

hän tunkeutui nuorukaisen elämään, tullen hänen kohtaloksensa

ja halliten häntä naisen tapaan. Genevieve näki Joen ja oman

tulevaisuutensa parannusten häikäisevässä valossa, ja hänen ensimäinen

suutelonsa oli se, että hän sai Joen lupaamaan, ettei hän enää koskaan

esiintyisi nyrkkeilylavalla.

Ja Joe, tavoitellen lemmenunelmaa ja pyrkien saavuttamaan toivomuksensa

kallisarvoisen ja kuolemattoman esineen, oli, kuten miehille yleensä

käy, taipunut. Muita samalla kuin hän antoi tuon lupauksen, oli hänen

sielunsa sisimmässä sittenkin epämääräinen tunne, ettei hän koskaan

voisi luopua mieliurheilustaan, että hänen kerran jossakin

tulevaisuudessa oli palattava siihen, ja silloin hän oli äkkiä ollut

näkevinään äitinsä, veljensä ja sisarensa, heidän moninaiset tarpeensa,

talon, joka oli maalattava ja korjattava, puhdistusmenoineen ja

veroineen, hänen ja Genevieven tulevat lapset ja oman päiväpalkkansa

pienuuden purjeentekijän työpajassa. Mutta samassa hän torjui jo tuon

näyn, kuten sen tapaisille aina käy, ja hän näki edessään vain

Genevieven, ja hän tunsi vain, kuinka koko hänen olemuksensa

äärettömästi kaipasi häntä; ja hän suostui tyynesti siihen, että

Genevieve anasti määräämisvallan hänen elämäänsä ja toimiinsa.

Hän oli kaksikymmen- ja Genevieve kahdeksantoistavuotias, hän poika,

toinen tyttö, ja he sopivat erinomaisesti suvunjatkajiksi, sillä he

olivat ruumiiltaan ja sielultaan terveitä. Kaikkialla missä he vain

kulkivat yhdessä, vieläpä sunnuntaihuvittelulla lahden takana, missä

ihmiset eivät heitä tunteneet, kiintyivät katseet alinomaa heihin. Joe

oli yhtä kaunis poika kuin Genevieve tyttö, neitosen viehkeyttä korvasi

hyvin nuorukaisen voima ja Genevieven piirteitten ja ihon hienoutta

nuorukaisen miehekkyys ja jäntevyys. Joen katse oli suora, hänen

raikasvärisillä kasvoillaan oli melkein ylevä ilme ja hänen silmänsä

olivat siniset ja avoimet; siksipä hän kiinnittikin itseensä monen

naisen katseet, naisten, joilla oli paljoa korkeampi yhteiskunnallinen

asema kuin hänellä. Mutta hän ei lainkaan huomannut noita katseita ja

äidillisiä viettejä, vaikka Genevieve olikin herkkä ne näkemään ja

ymmärtämään, ja Genevieven valtasi silloin aina tuskansekainen hurja

riemu siitä, että Joe oli hänen ja että hän hallitsi Joea. Sensijaan

Joe kyllä huomasi miesten Genevieveen kohdistuvat silmäykset ja ne

oikein suututtivat häntä. Nämäkin silmäykset Genevieve huomasi ja

ymmärsi paremmin kuin Joe aavistikaan.