I.

Useita näytemattoja oli levitetty heidän eteensä lattialle -- kaksi

brysselmattoa, joita he aluksi olivat tiedustelleet, näytti, mihin

suuntaan päätös kallistuisi, samalla kun parikymmentä puhdasväristä

mallia hiveli heidän silmiään pitkittäen riitaa mieliteon ja lompakon

välillä. Liikkeen johtaja osoitti heille kunnioitusta itse palvelemalla

heitä -- tai osoitti hän sitä oikeastaan vain Joelle, sen nuori nainen

kyllä tiesi, sillä olihan hän huomannut kuinka hissipoikakin oli ollut

suu auki kunnioituksesta heitä ylös saattaessaan. Eikä hän myöskään

voinut olla huomaamatta, millaista kunnioitusta katujen kulmissa

seisoskelevat poikaviikarit ja nuorukaisjoukot osoittivat Joelle tämän

kävellessä hänen kanssaan erittäinkin hänen ja Joen asuntojen

läheisyydessä kaupungin länsiosassa.

Mutta liikkeen johtajaa kutsuttiin puhelimeen, ja nuoren naisen ihanien

mattojen toiveet ja kukkaron ikävät vaatimukset joutuivat syrjään vielä

suuremman mieleen kohonneen epäilyksen ja levottomuuden tieltä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe",

sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui,

ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.

Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo,

joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika,

samoinkuin toinen oli vain tyttö -- kaksi nuorta olentoa elämän

kynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.

"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinen

kerta, aivan viimeinen."

Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänen

huulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, ja

tuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksin

puolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka

niin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.

"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidin

talon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkin

saan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selvää

rahaa -- pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidän

mökkiin."

Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä,

tuosta -- tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"

Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään,

ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensa

liikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän ei

voinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksi

katkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsi

kilpailun hurmiotilassa.

"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanut

miehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunut

halusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään hänen

iskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua ja

tarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen,

niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopullisen

iskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enää

paikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvää

peliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että..."

Hän keskeytti äkkiä, hämmästyen omaa puheliaisuuttaan ja Genevieven

ihmettelevää katsetta. Hänen puhuessaan oli tämä tarkannut hänen

kasvojaan, samalla kuin pelko alkoi kuvastua hänen omilla kasvoillaan.

Kuvatessaan hänelle tuota jännittävintä hetkeä näki Joe ajatuksissaan

horjahtelevan miehen, valot, huutavan yleisön, ja hän oli mennyttä

Genevievelle, elämän virran mukana, jota tämä ei käsittänyt, virran,

joka oli uhkaava ja vastustamaton ja joka teki naisen rakkauden

säälittäväksi ja heikoksi. Se Joe, jonka Genevieve tunsi, eteni

hänestä, himmeni, katosi. Nuo poikamaisen raikkaat kasvot olivat

mennyttä, mennyttä oli silmien hellä katse ja suun suloinen kaareutuma.

Hän näki nyt miehen kasvot, jännittyneet, teräksisen liikkumattomat

kasvot, teräksisen suun teräshuulineen, teräksiset, laajentuneet,

tuijottavat silmät, joiden loiste ja välke oli teräksen välkettä. Ne

olivat miehen kasvot, ja hän oli tuntenut vain hänen pojankasvonsa.

Näitä kasvoja hän ei tuntenut ollenkaan.

Mutta samalla kun hän niitä pelkäsi, tunsi hän itsensä jollain tavoin

ylpeäksi Joesta. Hänen miehekkyytensä, tuo taistelevan miespuolisen

olennon miehekkyys, vaikutti ehdottomasti häneen, naisolentoon, joka

koko perinnäisyytensä kautta oli muodostunut sellaiseksi, että hänen

täytyi etsiä puolisokseen voimakas mies ja antautua hänen voimansa

turviin. Genevieve ei käsittänyt tuota Joen olemuksen voimaa, joka

kasvoi naisen rakkauttakin mahtavammaksi ja valtasi miehen; ja

kuitenkin osoitti suloisen ahdistuksen tunne hänen naisenrinnassaan,

että Joe oli hänen tähtensä, juuri rakkauden tähden, alistunut hänen

tahtoonsa, luopunut koko tuosta osasta elämäänsä, ettei hän tämän

ainoan kerran jälkeen enää milloinkaan ottaisi osaa nyrkkitaisteluun.

"Rouva Silverstein ei pidä rahaotteluista", sanoi hän. "Hän toruu, kun

niistä puhe tulee, ja kyllä hänkin jotakin tietää asioista."

Joe hymyili suopeasti, salaten loukkauksen, joka ei ollut aivan

ensimäinenkään ja jota hän tunsi siitä, ettei Genevieve koskaan osannut

antaa arvoa tälle puolelle hänen luonteessaan ja elämässään, josta hän,

Joe, enimmin ylpeili. Omilla ponnistuksilla ja kovalla työllä hankittua

voimaa ja taitoa hän oli tarkoittanut; sen ja vain sen hän tiesi

ylpeänä voivansa laskea Genevieven jalkojen juureen sinä hetkenä,

jolloin hän oli antanut itsensä hänelle semmoisena kuin hän oli. Se oli

suoritetun työn ansio, miehuuden palkkio, jota suurempaa ja jalompaa ei

yksikään toinen mies voisi tarjota, ja se hänen mielestään yksin oli

antanut hänelle oikeuden omistaa Genevieven. Ja tämä ei ollut

käsittänyt sitä silloin, yhtä vähän kuin hän sitä käsitti nytkään, ja

Joe mahtoi ihmetellä, mitä muuta Genevieve saattoi hänessä nähdä, joka

teki hänet kyllin arvokkaaksi hänelle.

"Rouva Silverstein on vanha jankuttaja, joka ei tiedä tästä asiasta

yhtään mitään", virkkoi Joe hyvänluontoisesti. "Mitä ihmettä hän

tietäisikään? Minä sanon sinulle, että se on hyvää ja terveellistäkin",

-- viimeisen sanansa hän lausui jälkimietteenä. "Katso minua! Minä

sanon vielä, että minun täytyy elää puhdasta elämää, jos mielin olla

tällaisessa kunnossa. Minä elän säännöllisemmin kuin tuo rouva tai

hänen iäkäs miehensä tai kukaan muu tutuistasi -- kylpyjä, hierontaa,

ruumiinharjoitusta, kaikki määräajallaan, hyvä ravinto, eikä mitään

porsastelua, ei väkijuomia, ei tupakkaa, ei mitään mikä minua

vahingoittaisi. Niin, minä elän puhtaammin kuin sinä, Genevieve --."

"Tarkoitan totta", ehätti hän lisäämään, nähdessään toisen

loukkaantuneen kasvonilmeen. "En tarkoita vettä ja saippuaa, mutta

katsos tätä." Hän tarttui kädellään Genevieveä kunnioittavasti, mutta

lujasti käsivarteen. "Pehmeää, sinun on kauttaaltaan pehmeää. Ei

ollenkaan sellaista kuin minun. Koetteleppa tätä!"

Hän painoi Genevieven sormenpäitä kovaksi jännitettyihin

käsivarsilihaksiinsa, kunnes tämä hätkähti kivusta.

"Ja kaikkialla on yhtä kovaa, aivan samanlaista kuin tämä", hän jatkoi.

"Tätä minä nimitän puhtaana olemiseksi. Jokainen palanen lihaa ja verta

ja lihasta on puhdasta aina luihin saakka -- ja ne ovat puhtaat nekin.

Ei yksistään vedellä ja saippualla pesty iho, vaan kaikki läpeensä

puhdasta. Minä sanon, että oikein tuntuu, miten kaikki on puhdasta. Se

tuntuu ihan luissa ja lihoissa. Kun herään aamulla ja menen työhöni,

huutaa jokainen veripisara ja jokainen lihassäije, että se on puhdas.

Niin katsoppas -- -- --"

Hän keskeytti äkkiä nolona, hämmästyen omaa harvinaista sanatulvaansa.

Hän ei ollut koskaan elämässään ollut noin äärettömän kiihtynyt, eikä

hänellä ollut koskaan vielä ollut syytä sellaiseen kiihtymykseen. Mutta

nyt oli kysymys kilpailusta, sen todellisesta arvosta, kilpailusta

itsestään, korkeimmasta asiasta mitä elämässä on -- tai siitä mikä oli

ollut hänelle suurinta tuohon iltaan saakka, jolloin hän oli sattumalta

käynyt tekemässä kauppaa Silversteinin kahvilassa ja jolloin hän äkkiä

kohtasi Genevieven suunnattoman mahtavana tekijänä elämänsä tiellä,

Genevieven, joka himmensi kaiken muun. Hän alkoi, vaikkakin

epämääräisesti nähdä jyrkän ristiriidan naisen ja elämänuran välillä,

ristiriidan, jossa miehen tehtävä maailmassa ja naisen kaipaus omistaa

mies kokonaan joutuivat vastakkain. Mutta hän ei kyennyt tekemään

laajakantoisia johtopäätöksiä. Hän näki vain, että toiselta puolen

konkreettista lihaa ja verta oleva Genevieve ja toiselta puolen tuo

suuri abstraktinen elävä kilpailu, vetivät aivan eri köyttä ja kumpikin

vaati häntä itselleen. Tuo taistelu raateli häntä, ja hän ajelehti

avuttomana taistelun pyörteissä.

Hänen sanansa olivat kiinnittäneet Genevieven katseen hänen

kasvoihinsa, ja tätä oli miellyttänyt hänen heleä ihonsa, kirkkaat

silmänsä ja hänen poskensa, jotka olivat sileät kuin neitosen.

Genevieve käsitti, että Joen perustelut olivat päteviä ja ne tuntuivat

hänestä sitäkin vastenmielisemmiltä. Hän kapinoi vaistomaisesti tuota

kilpailemista vastaan, joka veti miestä hänen luotaan, riistäen häneltä

osan hänestä. Siinä oli kilpakosija, jota hän ei käsittänyt. Eikä hän

käsittänyt sitäkään, mitä houkuttelevaa se kykeni tarjoamaan. Jos se

olisi ollut naiskilpailija, toinen nainen, olisi hän silmillään saanut

siitä selvän käsityksen; mutta nyt hän hapuili pimeässä tavoitellen

saavuttamatonta vastustajaansa, josta hänellä ei ollut todellista

käsitystä. Se minkä hän tajusi todeksi toisen puheesta, teki kilpailun

vain yhä kauheammaksi.

Ajatus omasta heikkoudesta juolahti äkkiä hänen mieleensä. Hän tunsi

sääliä itseään kohtaan ja se suretti häntä. Hän tahtoi omistaa Joen,

saada kokonaan omakseen; naisena hän ei voinut tyytyä vähempään, mutta

Joe vältteli häntä, pujahtaen milloin minnekin syleilystä, johon hän

koetti sulkea hänet. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen

huulensa värisivät; siten hän muutti tappion voitoksi ja karkoitti

kaikkivaltiaan kilpailun heikkoutensa voimalla.

"Älähän nyt, Genevieve, älä itke!" rukoili nuorukainen murheellisena,

mutta muuten aivan ymmällään. Hänen miehekkään käsityksensä mukaan ei

tuollaiseen onnettomuuteen ollut mitään todellista syytä ja kuitenkin

nähdessään hänen kyyneleensä hän unohti kaiken muun.

Genevieven kosteat silmät hymyilivät anteeksiantoa, ja vaikka Joe ei

tiennytkään mitä hänen piti saada anteeksi, heltyi hän kokonaan. Hän

ojensi äkkiä Genevievelle molemmat kätensä, mutta jonkinlaisella

tehdyllä jäykkyydellä ja kylmyydellä hän esti tämän kädenpuristuksen;

silmät sensijaan hymyilivät sitä lämpimämmin.

"Tässähän tulee herra Clausen", sanoi hän, katsoen samassa tulijaa

silmillä, joissa naiselle ominaisen kyvyn vaikutuksesta ei enää näkynyt

merkkiäkään kosteudesta.

"Arvelit varmaankin, etten enää tulisikaan takaisin, Joe?" kysäsi

liikkeenjohtaja, jolla oli kuulaankalpea iho ja jonka karkea poskiparta

oli ristiriidassa pienten, lempeitten silmien kanssa.

"No, mitäs arvelette -- hm, niin, mehän puhuimme kokovillaisista",

jatkoi hän reippaasti. "Tuo sievä malli tuossa miellyttää teitä

varmaankin, vai kuinka? Niin niin, kyllä minä tiedän. Minä perustin

talouden neljäntoista dollarin viikkopalkalla. Mutta ei mikään ole

liian hyvää tuohon pieneen pesään, vai mitä? Kyllähän minä sen tiedän,

eikähän eroa olekaan kuin seitsemän senttiä, ja kallein käy ajan

mittaan huokeimmaksi, se on varmaa. Kuulepa mitä sanon, Joe", -- hän

sai äkkiä ihmisystävällisen mielijohteen ja alkoi puhua tuttavallisesti

matalalla äänellä, "-- näes sinulle, mutta en kenellekään muulle, minä

alennan viisi senttiä. Mutta", -- hänen äänensä sai juhlallisen

vakuuttavan soinnun, -- "mutta sinä et saa sanoa kenellekään, mitä olet

maksanut."

"Ommeltuna, reunustettuna ja paikoilleen asetettuna se tulee tietysti

kaikki samaan laskuun", sanoi hän, kun Joe ja Genevieve olivat

neuvotelleet keskenään ja ilmoittaneet päätöksensä.

"Entä tuo pieni pesä?" kysyi hän. "Milloin levitätte siipenne ja

lennätte pois? Huomenna! Niin pian? Ihanaa! Ihanaa!!"

Hän muljautteli silmiään innoissaan ja loi heihin sitten isällisen,

loistavan katseen.

Joe oli vastannut aika karskeasti ja Genevieve oli punastunut

hyvänlaisesti, mutta kumpikin tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa.

Eikä ainoastaan asian yksityisluontoisuuden ja pyhyyden vuoksi, vaan

sen tähden, mikä olisi voinut keskiluokan mielestä olla turhaa

kainoutta, mutta joka heissä oli sitä vaatimattomuutta ja

vaiteliaisuutta, jota tavataan työväenluokkaan kuuluvissa henkilöissä,

jotka pyrkivät puhtaaseen elämään ja hyviin tapoihin.

Herra Clausen saattoi heitä hissille isällisen hymyilevänä ja

hyväntahtoisena, ja kauppa-apulaisten katseet seurasivat Joen

ryhdikästä vartaloa hänen poistuessaan huoneesta.

"Entäs tänä iltana, Joe?" kysyi herra Clausen hätäisesti heidän

varrotessaan hissiä. "Miltäs tuntuu? Luuletko, että voitat hänet?"

"Varmasti", vastasi Joe. "En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa."

"Sinä jaksat siis hyvin? No hyvä, hyvä! Näetkös minä vaan ihmettelin --

niin, ha haa! -- kun on naimahommat ja muuta -- -- ajattelin ettet

olisi oikein vireissä, vai kuinka? -- hiukan hermostunut, näetkös.

Tiedänhän, kun itsekin olen naimisissa. Mutta sinähän voit hyvin?

Tietysti. On tarpeetonta kysyäkään sellaista. Ha haa! No, onnea vaan,

poikaseni. Tiedän että voitat. En koskaan ole vähääkään epäillyt, johan

nyt."

"Ja hyvästi neiti Pritchard", sanoi hän Genevievelle, saattaen häntä

kohteliaasti hissiin. "Toivon, että käytte usein täällä. Se olisi niin

hauskaa -- kovin hauskaa -- sen vakuutan."

"Kaikki kutsuvat sinua 'Joeksi'", sanoi Genevieve moittivasti hissiin

laskeutuessaan. "Miksi he eivät sano 'herra Fleming?' Se olisi oikeus

ja kohtuus."

Mutta Joe tuijotti nyrpeästi hissipoikaan eikä ollut kuulevinaan.

"Mikä sinun on, Joe?" kysyi Genevieve hellästi, tietäen hyvin, kuinka

voimakkaasti hänen sanansa vaikuttivat Joeen.

"Ei mitään", sanoi hän. "Minä vain ajattelin -- ja toivoin."

"Toivoit? -- mitä?" Hänen äänensä oli lumoava ja hänen silmänsä

olisivat saaneet heltymään kovemmankin miehen kuin Joe, vaikka ne eivät

saaneetkaan tätä kohottamaan katsettaan häneen.

Vihdoin hän kuitenkin katsoi Genevieveen miettiväisenä. "Minä

toivoisin, että näkisit minut edes kerrankin nyrkkeilyottelussa."

Genevieve teki kärsimättömän liikkeen ja Joen katse masentui.

Genevieveä raateli vihlova tunne siitä, että Joe oli joutunut tuon

kilpailijan kynsiin ja loittoni.

"Minä -- minä tahtoisin", sanoi Genevieve äkkiä väkinäisesti,

tavoitellen tuota myötätuntoa, joka tekee voimakkaimmatkin

miehet heikoiksi ja vetää heidän päänsä naisten rinnoille.

"Tahdotko?!"

Taas Joe katsoi häntä silmiin. Hän tarkoitti sitä -- Genevieve tiesi

sen. Se oli kuin vetoamista hänen rakkautensa suuruuteen.

"Se olisi elämäni ylpein hetki", sanoi Joe lyhyesti.

Se, että Genevieve teki rohkean päätöksen ja lausui aivan lyhyesti:

"Minä tahdon", lienee ollut rakkauden synnyttämää kaukonäköisyyttä,

halua tyydyttää Joen myötätunnonkaipuuta ja halua nähdä kilpailua

kasvoista kasvoihin oppiakseen tuntemaan sitä, ja ehkä se oli myös

seikkailun salaperäinen torventoitotus, joka tuntui houkuttelevalta

Genevieven yksitoikkoisessa elämässä.

"Sitä en olisi uskonut, muutoin en olisi kysynytkään", sanoi hän

suoraan heidän astuessaan sivukäytävälle.

"Mutta eikö se voi käydä päinsä?" kysyi Genevieve levottomana, peläten

päätöksensä horjuvan.

"Voin kyllä järjestää asian; mutta minä en luullut sinun tahtovan."

"En luullut sinun tahtovan", toisti hän yhä hämillään, auttaessaan

Genevieveä raitiotievaunuun ja kaivaen taskustaan pilettirahaa.