Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni,
ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko
ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon
vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet
parempaa kaivata.
Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu,
kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta
vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä
seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he
unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan
kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja
missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.
Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista
toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen
päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen
rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on,
sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli
pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan.
Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli
se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan
uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat
uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.
Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka
kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten
ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata
edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.
Nyt alkoi linnuille uusi aika.
Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle
tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä
oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni
eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia
porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.
Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja
iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa
olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.
Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta
ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät
huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen
ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he
lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.
Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat
siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he
istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka
suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin
mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta,
että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.
Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika,
pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja
viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä
ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo
oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka
vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen
kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen
talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja
viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.
Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä
heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin
määrin saivat akkunan lävitse katsella.
* * * * *
Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen
sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava
elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.
Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.
Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään
täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita
ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta
kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään
alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä
mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan,
ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja
neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja
kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.
Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet
olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä
sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli
ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa
voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua,
jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti... Ne olivat
vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. --
Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään.
Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen,
missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua
kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa
yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset
sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.
Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli
lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone
lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän
vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä
seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen
toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat
jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista
oli tällainen elämän ilta.
Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa
ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta
nypittäväksi.
Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.
Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus.
Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä
vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, -- sitä, miten kiihkeästi hänen
mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.
Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi
pestä kaukaa korvansa taustaa.
Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja
käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, --
se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja
ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.
Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi
kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli
nukkuvinaan. -- Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi,
ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi
tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi
noin vain sivumennen haistella ovenrakoa...
Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa
havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna
pääsivät intohimot esille.
Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian
hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti
permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili
ja -- hän oli yksin.
Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin
ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.
Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää
vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen
kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti
kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki
huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki
sähköisiä virtauksia.
Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia...
Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu
pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin.
Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät
kauhistuneina ympäri huonetta.
Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä,
hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä
kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi...
Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy
keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä...
Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut
harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan
pieluspuihin.
Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee.
Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa
maassa kiinni se hiipii, hiipii...
Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa
päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen
ja sitte... vimmattu hyökkäys -- ripsis! -- akkunan harso halkeaa
yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle
jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä
putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä
suunnittelemaan. -- Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan
repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. --
* * * * *
He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.
Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja
matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.
Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja
kolmas. Ne alkoivat visertää.
Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen
ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat
lehdet...
Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta
kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä,
kauniimpana kuin toisten.
Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa
linnuille.
Ne olivat poissa.
Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus
huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.
Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa
istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille
tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.
Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi
iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.
Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat
itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen
metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. -- Kissa heräsi neidin
itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan...
Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat,
niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan
oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata
valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden
aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut
sinikatto vastaan...
Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä
he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin
linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat
ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja
auringosta.
Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja
maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.
... Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan
olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.