Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen
ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli
jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen
olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi.
Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.
-- Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta
minusta...
Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko
hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista
täällä!
Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena
Hermanni meni aukaisemaan.
Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.
-- Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani,
muistakaa se!
-- Mitä?
-- Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan
kadulta naisia ja...
-- Mistä te tiedätte kuka hän oli?
-- Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan
herran huoneeseen.
-- Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?
-- Ei pidä valehdella... Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan,
herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin... Jos
minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä
olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo,
enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani...
Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut
jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja,
kunniallinen vaimo -- muoto kuihtunut, sormet leinin syömät -- onpa
siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa...
Kunniallinen vaimo...
Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui
usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen
hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja,
enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita,
niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. --
Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta
puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän
on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas!
Mitkä vastakohdat!... Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen
välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja
istutettuun luulotteluun? -- Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli
kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. -- -- --
Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi
niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan
muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita
kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen
helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa...
Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli
vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä
hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle
outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä,
ett'ei hän elämästä mitään tiedä.