Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua
lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin,
mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.
Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet,
lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen
yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava
lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin
salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta
eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat.
Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee
pikemmin kuin aavistaakaan...
Sairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.
-- Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen
mailla, en minä pelkää... yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät
takaisin menneisyyteen.
Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. --
Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän
pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! -- Sen kuultuaan
hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru
olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille...
Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa
ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.
-- Tahdotko sinä vettä? -- Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja
vei vesituopin hänen huulilleen.
-- Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa
niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.
Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.
-- Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. --
Toivotte pääsevänne, p... t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole,
sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä
sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni... voih...
vettä!
Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja
kostutti huulia kylmällä vedellä.
-- Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja,
raha, tavara, kaikki tyyni minun... minun!
Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.
Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja
ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:
-- Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään
minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p... t, että minä elän.
-- Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.
Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas
mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia
sielunsa tilaa.
Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut
kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä
toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut... kunnes,
niin... siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi...
Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan
saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla...
Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, -- sydän
askaroi toisin tavoin.
Kun se kuolee... kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi,
Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa
kamariin läpi valkeiden verhojen.
Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen
elää...
Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää
nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa,
jos, jos...
Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut
uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.
Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei
koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja
rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt,
emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan...
-- Vettä, vettä... voih!
Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa.
Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja
ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos
tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.
-- Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.
-- Anna...
-- Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin...
Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, -- epäilystään siitä,
että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta
laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.
-- Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. --
Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte... minunhan nämä kaikki on.
-- Jos olisi haettaa -- lääkäri, ehdotti vaimo.
Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä
ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.
-- Lääkäri, ärjäisi isäntä. -- Vai sille sinä ensimäisen osan
omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin
tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!... Ei kumpaistakaan,
sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä
leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka
parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian!
P--le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen
turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa
saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia.
Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata
koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden
kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!
Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.
* * * * *
Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi,
se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta
isäntää tervehtimässä.
Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin
oli häntä pelätty, -- oli pelätty ja salaisesti vihattu -- mutta
nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta,
kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto
veisi viljan, -- nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla,
ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä
vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus
harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä
kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet
kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet
ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni
pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja
oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut,
-- kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha.
Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen
peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa.
Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka
sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai
täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi
ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin
häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä
luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta
voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja
vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan
saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli
ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta
ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin
nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka
tietää mitä vielä tapahtuu!
Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi
hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa
vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä
masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja
antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä.
Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta
siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.
Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta
Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen
työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.
Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea
aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista
kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin
tarkka vaisto... Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä
huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja
lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että
talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei
ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella,
tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa
yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman
kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen
hätä... Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta... soo,
pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa,
jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:
Kun rannalla rommia ryypättiin,
niin pullot ne lyötiin rikki,
ja kun piikatyttöjä halattiin,
niin emännät ne itki,
mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos
kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna
ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta
ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin... ja metsässä
välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli.
Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään
siunasi, -- sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi
pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä
nielaise.
Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva
oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut.
Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, --
sanoi odottaneensa tulijaa.
-- Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, -- se meidän isäntä,
nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille
riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani
meille... ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde
tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen
peltoon, -- vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille
voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.
Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän
siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei
vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies
milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo
odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.
-- Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.
-- Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.
-- Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti
miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä... peltoja
mikkolaiselle on kyllä entisiäkin...
-- Oon, on, myönsi Aapo totisena, -- mutta eihän lisä pahaa tee.
-- Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.
-- Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.
-- Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.
-- Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen
säesti.
-- No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä
äkäinen naisääni.
-- Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.
-- Iltaa, iltaa, -- kuului sängystä hiukan lauhemmin.
-- Olisikohan tuonne tultava, -- Hauskala kurotti saappaitaan uunin
korvalta.
Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja
haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:
-- Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa,
kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka
kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle
tehnyt sellaista häpeää... en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä,
ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että
milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen
omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin
Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä
te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja
itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte,
mutta meidän Karoliina...
-- Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, -- minäkö lähtisin akkojen
asioita juoksemaan!
-- Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja
he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle,
sillä naisväki ei ole sen arvoista.
Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:
-- Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.
-- Tainnee olla kuoleman tauti?
-- Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä -- ja
minäkin tänne tullessani näin.
Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen
luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut
mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän
uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut
mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet
elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa
tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden
kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen
verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.
Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into
heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle
tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan.
Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.
-- Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin
sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin.
Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana
emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa
harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen,
en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, -- varastelevat --
pahukset!
Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää
elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut,
kun isäntä avuttomana virui, -- nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa
toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen
tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet.
Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä,
jotka sydämessä raivosivat.
Se jää elämään...
Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!
Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty
häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki
sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut
harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen
kuoliniskun, -- nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.
-- Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi
isäntä, -- torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari
on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin
sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen
varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa
poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin
pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he
tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla... Jos alkaa
oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua
voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta
menköönpä Etelän Pietari.
Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden
perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen,
se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa
ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet
heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.
Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään,
vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee... Emäntä
kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy
vuoteen omaksi, henki lähtee... Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä
häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut.
Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle
hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää
puhalla hänelle, kaikki on pimeää...
* * * * *
Hauskala oli tullut.
Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.
-- Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta
vahinkoa ilmoittaen.
-- Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen
väentupaa kohden.
-- Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.
Hauskala meni.
Hän tervehti isäntää.
-- Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.
-- Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin,
vastasi isäntä. -- Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka
sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.
Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:
-- Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on
kasvoillanne kuoleman merkki.
Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat.
Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne
tulleet salaa kuuntelemaan.
-- Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.
-- Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,
Pekka selitti. -- Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.
Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha,
-- hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli
täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä
läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla
tavallaan.
-- Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri
ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.
Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi,
ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina
peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.
Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti
päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat
niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.
-- Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä
sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös
anteeksi minulle kaikki, kaikki... Johannes, kuuletko sinä...? Herra
Jumala, Hauskala, se kuolee... katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja
samaan paikkaan...! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se
kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!
-- Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.
-- Häh. -- Se oli Aapon ääni.
-- Mene hakemaan pappia, pian!
-- Enkä mene, yksin pimeään yöhön!
-- Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, -- kieltäytyy
hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän
helvettiin... Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?
Aapo meni kamariin.
-- Onko minun lähdettävä, hän kysyi.
-- On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.
Emäntä oli vaipunut rukouksiin.
Korvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.
* * * * *
Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne
toisetkin jo ovat vetäytyneet.
-- Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?
Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset
käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he
pysähtyvät.
Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon
leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se
on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn
tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen
laajuudelta.
Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet
palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan.
Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.
* * * * *
Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas
samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain
yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin
luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen.
Emäntä rukoili.
Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille
kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä
Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas
kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla,
nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se
vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi
sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja,
armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.
-- Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan
sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi,
älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele,
että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota
sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje
sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja
rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.
Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen
koskaan ollut kuullut. -- Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin
turhaan ei emännän rukous ole mennyt.
-- Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija,
jota isäntä kerran oli lyönyt.
-- Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.
-- Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.
-- Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.
Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi,
tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.
-- Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, -- eikä se itse teitä
haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen
edestä...
Ja papin suostumusta odottamatta emäntä alkoi tunnustaa:
-- Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja
ja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut
tuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi
kerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä
häntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän,
joka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä
hyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin
rankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä
olen vihannut kaikkein kovimmin. -- Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun
ja ole armollinen?
* * * * *
Illan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja
hän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti
vesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli
kärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.
-- Miten sinä voit, kysyi tuon tuostakin emäntä.
Sairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen
sydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu...
Jättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa
lukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.
Ilta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain
käy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta
voitosta, sillä onhan Jumala laupias.
Vihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee
vuoron perään ja nauraa.
Hän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain
ja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön
hänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän
häätää Etelän Pietarin!
Pietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on
hänen -- Mikkolan -- eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko.
Hän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta.
Kuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee
karjaa... siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset.
Hoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät
kuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee...
Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään
on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän
katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!
Jälleen nauraa sairas.
Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä,
hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria... Kultaa alkaa sataa, hän
kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä
kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta
kiiltää...
Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä
ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen
selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän
aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, --
siellä ei ole mitään...
Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja
ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat,
rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee,
koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa
hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen.
Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto
lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa... Huone on
käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta
ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei
emäntä näe häntä...
Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään
avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän
liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja
kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.
Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on,
ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi... Jos hän tietäisi mitä
hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se
on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee
ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta
tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään
ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.