Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia
uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa,
vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen.
Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa
voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi
voinut pyörähtää.
Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä
ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.
Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on
edessä... samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden
elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.
Kuolemaan asti...
Todellakin! Ei sen edemmäksi... Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen.
Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti... Pitkä
todellakaan ei ole tie.
Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.
... Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin
kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä
luonnollista kuin se nyt on minulle -- eikä jonkun ajan kuluttua
minuakaan enää ole.
Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.
Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin
lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole.
Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin
kauan kuin se kestää.
Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten
tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua
yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie
-- -- sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.
Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi
ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat
köykäisillä aloilla.
Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot -- tutut kaukaisilta
ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.
-- Hyvää iltaa, farbror, -- tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta
katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja
sopersi: Hermanni-herra...
Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.
Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä
muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt
täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.
Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?
Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa.
Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja
ponnistetun julkea.
-- Teistä on tullut iso ihminen, -- Hermanni sanoi jotakin sanoakseen,
-- olitte lapsi silloin, Toivolassa.
Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei
yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta
kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään
pois, ihmiset katsovat, -- hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi
ympärilleen, -- merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies
iskee silmää...
He lähtivät kävelemään sivukadulle.
Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä
hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi
kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein
huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja
sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja
sanoi iloisesti:
-- Nyt me mennään yhdessä johonkin!
-- Ei, hyväinen aika, ihmiset... minä en tahdo. -- Tytön silmiin tuli
vainotun metsäneläimen katse.
Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi
suunnitellen kysellä:
-- Missä herra asuu? -- Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? -- Eikö
siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?
Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen,
pelokas sointu.
Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat
Hermannin asuntoon.
Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen
ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.
Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön
asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.
-- Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja
hattua ja istua peremmälle?
Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan
sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.
Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula
ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin.
Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin
tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka...
Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin
katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin
oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys -- muistoja --
kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton
epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi
kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi
päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.
Mitä hän itki? -- Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei
luo kuvitteita erityisistä surun syistä.
Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.
-- En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan... vain
silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai
luuletteko... Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin,
kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin
silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän
ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu
linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.
-- Kuulkaa, -- hän samassa kysyi, -- uskotteko te, että Jumala valitsee
omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko... Jos ei Jumala
olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi...
Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:
-- Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua
vainoovat, -- ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä
tee kenellekään pahaa...
Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.
Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni
aukaisi oven -- siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi.
Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän
oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan
huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.
-- Minun täytyy nyt lähteä, -- virkkoi tyttö vavahtaen... hyvä Jumala,
jos se menee sanomaan poliisille...
Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen
mukaansa.
Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:
-- Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.
Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.
Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:
-- Minä menisin mielelläni kotiin... voisiko herra antaa minulle yhden
markan?
Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.
-- Näin paljon!
-- Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.
-- Te olette hyvä... samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.
Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän
koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän
ei saanut sitä selville, -- tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan
tietänytkään.
Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken
kysynyt...
Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken
paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat
hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut
askeleitaan asuntoonsa, -- sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä
-- vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.
Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse
suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.
Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.
Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava... Häntä peloittaa suuruus,
kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa
vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan,
-- mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!
Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, -- sydämen polttava tuska,
ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko
pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy... itsekään en tiedä koskaan
olleeni... Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain
jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla.
Jos ei olekaan ketään, eikä mitään... harhakuvia vain, tai kaikuja...
Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla
se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä
kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun
jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän
nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.
Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä...
Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja
poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.