Vihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän
kotiinsa.
-- Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. -- Entä miten noin
juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.
-- Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.
-- Mitäpä siitä...
-- Kuinka niin?
-- Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä
viimeisen kerran.
-- Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? -- Vihtori kävi aivan kalpeaksi.
-- No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun
en minäkään... Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä
esi-isieni toimeen.
-- Sinä! _Mihin_ toimeen!
-- Maanviljelijän, tietysti.
-- Jaha, jaha.
Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys.
Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä
sanomalehden ja alkoi sitä lukea.
-- Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta
katsettaan.
-- Täyttä totta se on.
-- Hm. -- Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi
lukemistaan.
Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa
ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli
pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas.
Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen,
Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen
omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus:
hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin
pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa,
jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.
Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan
hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut
pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman
painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista
asioista.
Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.
-- Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, -- hän veljeensä
kääntyen kysyi.
-- Niin, -- ei mitään taloa, palstatila vain.
-- Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. -- Se sanottiin
äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan
tulla mitään.
Hermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:
-- Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja
kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut
maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.
Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun
hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:
-- Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa
sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi,
mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin
sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi
minulle liian epävarma liikeyritys?
-- Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta
Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen
virkata.
-- Olen toivonut sinusta jotakin, -- alotti Vihtori Hermanniin
kääntyen, -- olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut
huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy...
Hän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.
-- Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, -- virkkoi Hermanni
puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän
tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä
elämästään selkoa toiselle ihmiselle. -- Minä pelkään, että joudun
kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista
kutsumusta huoneessa-istujaksi.
-- Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, -- kysyi Vihtori
harvaan ja pilkallisesti.
Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä
pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt
kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä.
Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.
-- En tiedä, -- hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi...
kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että
siellä minä voin elättää itseni, -- hyvin tai huonosti, sehän sitte
on kokonaan minun asiani... Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan
ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa,
riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi
mitään odottaa... Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja
jalkaini alla...
Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä
jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli
lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan
saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa
katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa
silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin
ja punastui.
-- Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä,
jota minä aion, -- Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että
käly häpesi miehensä takia. -- Mielestäni on parempi, että kukin
käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes
kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, -- kuin että sen tuhlaa julkisuuden
samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten,
lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua
sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua
houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin.
Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea
tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista
tarkotusta.
-- Ai, miten kaunista, -- virkkoi Vihtori pilkallisesti -- ja milloin
on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en
ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin
vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.
Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää
mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.
-- Jo kauan, -- hän sanoi, -- olen aavistanut, ett'ei elämäni ole
sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen
kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat
Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin
tahtoisin olla.
-- Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja
milloin aiot muuttaa maalle?
Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.
-- Onko sinulla jo maatila tiedossa? -- Vihtori oli pilkallisen totinen.
-- Ei ole.
-- Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten
työstään, -- niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.
Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly
halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään
Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että
hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.
Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi
epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja
niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin
muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän
joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja
silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja
punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle
ja korvan lehdelle.
-- Minä tarkoitan, -- toisti Vihtori, -- onko sinulla maatilan ostoon
tarpeellinen pääoma tiedossa?
-- Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.
-- Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, -- sillä
samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan
hänestä vain jotakin tulee.
-- Siinäpä se, -- Vihtori sanoi, -- _jos_ hänestä tulee jotakin.
Minä pelkään ettei hänestä tule mitään... Hermanni on jo monta
vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan
tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko
ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle
laiskottelemaan.
-- Sinäkö, -- kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, -- millä _sinä_
minua mihinkään kustannat.
-- Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.
Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.
Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä
kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa
ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja
asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli
sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni
olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa
anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on
tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä
Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian
herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!
Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja
kävi aivan Hermannin eteen.
-- Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää
minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa.
Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä
edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään
odotettavissa minulta.
Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka
vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.
-- Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, -- eihän asiasta niin ollen
ole sen enempää keskustelemista.
-- Ethän toki noin hyvästele, -- hätäili käly, -- tuntuu kuin aikoisit
sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?
-- En, enhän toki... minun on vain sääli sinua.
Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut
kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.