Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa.
Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä
yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana
hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat
moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista
levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut
syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen.
Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.
Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän
kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei
näkynyt.
Sepä omituista...
Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!
Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut
nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se
sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?
Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä
omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni,
jolla hänen olemustansa kuvataan... Mitä kummaa siinä nyt on
olevinaan...
Ja kuitenkin... onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse... minä itse...
Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli
hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi
esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään
ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat
itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.
Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta.
Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti.
Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi
sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka
hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli,
saattaa olla noin ilmeetön ja eloton... Jos nyt olisi edessäni satoja,
tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä,
pyöreitä... Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei
peloitti.
Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä
se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin
olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia,
sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa,
mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen.
Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat... Huoneen seinät olivat
niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän
täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat
ottavat kummitusten muotoja.
Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa
professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä
takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli
ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka
silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin
tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.
Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan,
kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä
suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi
siinä muurahaisia, -- niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen
asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli
kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon
ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni
hän suoriutumaan tutkinnosta.
Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät
häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia,
liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä
niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien
suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut
aarre-aittaan, -- mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä
mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.
Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi
palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui...
Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin
pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja
rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli... Ei tiedä ketä
kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari,
senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui
siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa,
vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt
kyyneleiksi purkautumaan.
Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään,
omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta,
joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan
aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla
kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista...
Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita... unohtaa, että hänelle
ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset...
Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että
ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin
lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin... miten
elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena,
jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä
on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen
elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, --
lapsuudesta miehuuteen saakka, -- hänen laittamansa esteet ovat sille
tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa
kulkuaan.
Minne se kulkee?
Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet
hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen
niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee
oppineeksi, saa viran... Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne
olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä
sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen
toisille sanoa, miksi hän aikoi. -- Sellaisena kuin kysymys nyt
tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava
vastauksen vaadinnassaan.
Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän
kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen
elämänsä sumua, -- höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun
se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?
Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat
mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas
lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen
etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.
Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt
velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän
ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana
häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet.
Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se
oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka
oli ollut mieleistä...
Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului.
Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen
johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan
tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä,
vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja
nyt kaiketi vaaditaan _häneltä_ tiliä kuljetusta matkasta.
Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten
voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä
kulettaneet?
Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin
pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin... mikä hän nyt olisi,
-- olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?
Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen
kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa -- muistui mieleen
mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon
näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet...
Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.
Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin
pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?
Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta
ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän
jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas
etäisyyteen.
Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä
miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset
jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin
tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti
pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on
siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty,
kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta...
Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene
rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.
Ilta oli pimentynyt.
Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella
tulevaisuuttaan.
Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan,
mieluisimmin jonkun entisen torpan... Siinä on kaksi huonetta, pirtti
ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän
pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän
kummallisiin kysymyksiin.
Minkäänlaista karjaa hän ei pidä... Navetta, joka muutenkin on liian
lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. --
Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt,
mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin
suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. --
Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta
silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten
hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun
kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten
Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen
kukkivia omenapuita.
Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen
alkoi ajatella.
Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä
enää mikään poikanen... Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten
talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt
olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja
kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea
elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt
maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi
raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman
valinnan oikeudelle.
Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta
kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua
elämään.
Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt,
ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen
pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.
Vakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.