Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat
ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.
Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin
hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat
enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat
itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli
korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten
heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut,
ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin
tapaisia.
Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui
auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.
Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön,
ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, -- tuskin niinkään paljoa.
Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan
olisi tehnyt, -- eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta
mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä
vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden,
tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus,
kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut
sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään
elämän tuntemukseen.
Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.
Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen
ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.
Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä
viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon
sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän
poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana
ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. --
Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi
tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti
liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä
ja parantuneena.
Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.
Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän
oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen
piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän
vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, -- mutta sitte kiintyi
ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä
selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi
asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta.
Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä
syventyy kirjoihinsa -- ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa -- lukee,
tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää
itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita
selvennystä etsien, -- kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja
lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa
vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti
hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja
pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän
opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja
kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen
mukaisia suunnitelmia, -- kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.
Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi
vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän
valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies
näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.
Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni
saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas,
alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori,
joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta
rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni
vähitellen valmistuisi joksikin.
Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän,
aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen...
Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä
lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua
ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.
Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun
edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen
laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa
mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan,
mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan
mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja
tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi
näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja
lähteä kulkemaan omille teilleen.
Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat,
ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota
puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa
muodoissa.
Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä
päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin
hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän
huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?
Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa
imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena
hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen
ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas
ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan
ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta
vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä
kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla
kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin,
käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan,
teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi,
jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle
itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin
ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi
muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi.
Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi.
Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei
hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut
ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle
pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä,
kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään
varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista
puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.
Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian
sekä omalta kannaltaan, että oppineitten... silloin!
Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen
mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.
... Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä
mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi
kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan
ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen
johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen
mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän
epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä.
Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko -- tai heikonnettu --
järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on...
Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä
kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla
kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili,
väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin
muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se
häntä.
Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään
tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.
Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä
lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa
yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.
Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala,
ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan
ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin
liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset
kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko
halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.