Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin
muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa
nuorimmankin pojan suhteen. --
Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen
mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet
eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti
omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen
kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen
ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.
Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat
voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi
itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne
liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään
voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän,
johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän
lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen
selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä
päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea
itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.
Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä
työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se
herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja
talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on
herra, halveksi ruumiillista työtä, -- ja luulottelee, että työväki
sitte häntä ihailee.
Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja
naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä
viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. -- Kiireellisenä heinä-aikana
äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle
tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa
myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan
työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista
hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa
loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.
Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli
suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. -- Tällaisissa
mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa
kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa,
kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, --
täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina,
mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja
niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan.
Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen
-- nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia -- sen
Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka
antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.
-- Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, -- aivanhan
sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa
heittelemään.
Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne
paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla
ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen
oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä
ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä
oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita
koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa
vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat
toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi
puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, -- kuuli oman äänensä,
kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli
vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa
voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään
äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä
kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi,
seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.
Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä
huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet
itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun
hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa
sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi
levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli
läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet
näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti
koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy:
sattumaltahan minä vain täällä.
Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan
ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä.
Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli
huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon,
hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.
Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan!
Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on
yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!
Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan
pelästyi.
Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja
ystävänsä, -- tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei
vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä --
suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.
Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.
Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan
tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan
katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja
kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä
sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten
elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä... Kestääkö hän yksinäisyydessä?
Jos nämä -- toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän
yksin -- joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa,
vaan työssä ja toimessa?
Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus
toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, --
Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa
rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee,
ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee
tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai
liikkeeseen.
Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen,
kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin
nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa
joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä,
omat ajatuksensa... kuitenkin se kaikki sisältyy tähän... yhteen
ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei
seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa...
Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan,
mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui
tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on
suurta.
Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa
havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä,
vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.
Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.
Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti,
toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden
aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia.
Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena
katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä
kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä
ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus
ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä
elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina
yksinäisyyden hetkinä...
Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun
seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä
pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.
Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain
valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy -- sitte se katoaa jättäen
hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä
vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä
hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä,
hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä
ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden
sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella,
ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä
täyspainoista työtä... Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan
heidän tietonsa ja ajatuksensa!
Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta.
Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen
teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin... Hän laittaa itselleen
pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada
olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää... hän on niin pieni,
heikkohenkinen ja vähäpätöinen... ei hän tee mitään hyötyä ihmisten
yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.
Niin, -- ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen
nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven
viimaa vastaan...
Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei
enää voinut sitä tyynnyttää.
Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät... Mietteet sekaantuivat,
kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän
lähti liikkeelle.
Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui
huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi
pääkaupunkiin.
Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt
ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää,
vieroittavaa vihamielisyyttä.
* * * * *
Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.
Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat
molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi
yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan
lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää
matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja
samalla kertoi miten oli ne saanut.
Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte
piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava
loiste.
-- Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja
tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat
ovat, hitto vie!... Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit
sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja
minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät
lähteneet!... Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää
naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut,
jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin...
-- Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori
väkinäisesti nauraen sanoi.
Eno vaaleni.
-- Mitä sinä sanot?... Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota
turkkejansa!
-- Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, -- eihän nykyään
kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.
-- Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle,
että karhu nykyään itse myö nahkansa?... Sinusta, Hermanni, minä olen
toivonut miestä, edes jonkinlaista...?
Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän
loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.
Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.
Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,
ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana
Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.
Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä
kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja
avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut.
Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei
hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi
karkotettu satu-urosten maailmasta.
-- Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. --
Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte --
hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi -- mitä
miehiä me olemme?
Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli
jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.
Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata
entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja
alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan
ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.
Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen,
sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli
tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei
viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen
liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman
poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.
Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän
saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen
haltuun.