IV.

Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.

Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta

akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen

asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla

koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat

häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt

viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai

kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja

se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten

kertoja itsekin -- tavallisesti vanhempi pojista, -- monen monta kertaa

oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä

sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen,

että rukiinen mies vehnäpojan voittaa...

Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava

ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.

Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys

onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin

maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.

Kerran Santeri -- se oli oppipojan nimi -- kysyi, tiesikö Hermanni,

joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti

tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus,

syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei

Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan

suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja

kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan

veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.

Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan

hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille

kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään,

Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee

ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.

Silloin Santeri alkoi nauraa:

-- Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos

asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että

hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin,

joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän

hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin

ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat

jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö

sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on

kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy

sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?

Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton

ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään

saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai

hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli

kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt

järkensä, -- ja hän mainitsi siitä Santerille.

-- Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika

itsetietoisen varmasti. -- Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein,

niinkuin minä.

Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi

syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja

vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan

ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies,

ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä,

hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs

suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä

ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa

ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa

hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei

edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi

asian pilkatakseen.

Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti

salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää

miten kukaan saattoi sellaista tehdä.

Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään

uskoa toiselle salaisuuksiaan, -- sitä Hermanni ei koskaan voisi.

Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä

sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa

ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei

ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta.

Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin... Hänen kuvitelmansa keskittyi

väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon.

Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas

niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut

jotakin... Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään

puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia,

että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.

Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä

oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan,

-- hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro,

harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.

Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että

häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja

ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet

saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän

oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.

Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut?

Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän

kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee

läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan -- vaikka hänellä ei

ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!

Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli

lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi

utuisina, pieninä ja epäselvinä... vaikka kaupungit olivat niin suuria,

ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!

Hän petti opettajia ja kaikkia!

Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä

minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?

Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa

eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan

opettajia ja tovereita.

Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin

kaihtoi häntä ulkona -- hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan

koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta

olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän

herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, -- mutta

kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot

liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä

oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli

uinut niinkuin ei mitään... ja järven toisella puolella oli kirkko ja

hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli

järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt,

oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.

Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja

voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen

kaltaisensa.

Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat

tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui

turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut

niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa

ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää

näyttänyt mitään tolkkua tulevan -- ja yks' kaks' olivat sormet jälleen

vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen

toistaan kummempia.

Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin

omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä -- suuremmoisia --

juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta

ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta

jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja

suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän

koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat,

saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.

Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.

Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä

tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi.

Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.

Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain

salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän

koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta

penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin,

joista Santeri piti vielä enemmän.

Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta

kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua,

eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia

tunteita.

Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni

väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.

-- Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta

nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.

-- Jaa... vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin

ihmiselläkin, kinasi Hermanni.

-- Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi,

eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.

Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään

sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän

ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti

taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun

ja silmät tuijottivat.

-- Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, -- oletko sinä kipeä?

-- En. Minä tuumin.

-- Mitä sinä tuumit?

-- Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka

ihmisellä on sielu.

-- Entä sitte!

Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi

painostaa.

Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri

syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.

Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua

havainnoistaan elukoiden suhteen.

-- Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa

alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille

kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.

-- Mitähän se pelkää, -- kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut

tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.

-- Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. -- Kerran

kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori

minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi

takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja

näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi,

pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.

Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen

sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.

Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen.

Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen

luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta

kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään...

Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen,

työnsi kielensä ulos, -- hevonen ei liikahtanutkaan. Hää -- hää,

pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.

Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin

oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että

olivat menehtyä.

Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli

kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen

Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja

poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen

keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää

voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja -- Santeria

ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin

tukevan selkäsaunan.

Ja siihen sekin ystävyys loppui.

* * * * *

Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän

sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa

takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus

saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän

kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan,

ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään --

teeskentelee vain tietävänsä -- vaikka hän niin monta vuotta on

kulkenut opin tietä.

Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta

aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu

oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, -- pelko ja

omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa.

Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa

sen puolelta.

Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia

yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun

vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen

päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän

ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut

teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin

ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki,

ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin

hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän

huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. -- Hän oli jälleen

pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa.

Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja

ajatella omia ajatuksiaan.

Kerran kevättalvella -- seitsemännellä luokalla -- kun jo pitemmän

aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa,

opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko

runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät

kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi -- tästä

uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli

näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli

esiytyessään.

Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa

hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin

masentaa.

Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin,

että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään

teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee... ja tekee

täydellä todella!

Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen

menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä.

Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli

illat ja yöt.

Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin

lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme:

mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui

luokan eteen.

Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät

hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli

täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet

tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään

oli syvä, helähtelevän varma sointu.

J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois,

Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois

Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille

Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.

Värsy toisensa jälkeen seurasi, -- kaikki yhtä tyynesti, ilman

hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi

hiljaisuus.

-- Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. -- Sinä

voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein

olemaan laiskanpuoleinen.

Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen,

mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti,

kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,

tyhjänpäiväiseksi... mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista

kuin oli, -- valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi

olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten

kaltainen, vapaa ja rehellinen.

Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta

runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi

salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi

mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista

herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän

mielestään vain hiukan omituinen.

Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.

Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta

kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista

ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman

ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää

sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja

varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn

ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi

ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois

tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat

tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.

-- Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat

kannan, kehotti renki.

-- Mitä sinä minua herraksi... lapsuuden toveri, -- Hermanni koetti

olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä

vaatimattomaksi ja häntä hävetti.