Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät
ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä.
Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.
Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli
tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän
avaraan... Kenties hän ei kykene siihen. -- Toiset lapset liikkuvat
täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua,
mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia!
Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä
huoli.
Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi
sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät
pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli
maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden
ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.
Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja
näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi,
täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli
pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin
Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli
toinen, kolmas, neljäs, viides... loppumattomiin, eikä hän enää
kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan
kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan
kevyesti:
-- Mitä vaikeata se on? -- ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.
Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen
metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta,
päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.
Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei
ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen
takana oli maata vielä laajalta, laajalta...
Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan,
ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon
rautatietä ei ollutkaan...
Ei ollutkaan, ei...
Lienee eno valehdellut, -- vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän
sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat
nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.
Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta
ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita
ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki
hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman
pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.
Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla
puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti
rintaansa.
Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi
yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle,
joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon
sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä
suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin
pensaan juurella.
Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta
näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi
kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa,
jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne
lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa
aina kaupunkiin osasi. -- Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne.
Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän
vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat
huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen...
Eteenpäin, yhä eteenpäin...
Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa.
Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen
oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse
asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli?
Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään
näytellä. --
Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian
suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit
laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli
alistuttava.
Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi
mielikuvitusten suunnaton työskentely, -- mutta sekin vika korjautui,
kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset
ajatuksellisen syventymisen sijalle. --
Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan
talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat
toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.
Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti
uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen
jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen
isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta
käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno
Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi,
sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään
todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli
se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn
taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana
hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän
parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä
oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.
Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen
henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa,
kaunishohteista muinaisuutta.
Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja
kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.
Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada.
Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin
paljon, paljon muita kuvia.
Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni
tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja
kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän
jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen
niiden suhteen.
Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi
mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut,
kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa.
Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui
juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, -- kokonaan toiseksi kuin hän
oli muiden ihmisten kanssa.
Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen,
tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi,
silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon
puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua,
selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä
ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan
sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa
ja tulla mieheksi... sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen
purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta
koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja
luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa,
että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.
-- Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus
jotakin oppia, hän selitti. -- Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita,
ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi
tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin
järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.
Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän
katseen, -- lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan
niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei
hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:
-- Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse...
Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:
-- Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta
siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta
turpeenkääntäjää... Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin
ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka
taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta
työstänsä...
-- Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, -- hän Hermanniin kääntyen
jatkoi, -- en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole... Ja raha on niinikään
hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin
pojat viisastuvat... Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on
luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on
säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät
eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. --
Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä
ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka
laiskoina söivät ahertajien ansiosta.
Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen _henkisen_ työn arvoa,
jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai
ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee
taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla
ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja
kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja
Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina
sama: töihinsä lähtien eno mutisi -- ikäänkuin ei mitään keskustelua
olisi ollutkaan:
-- Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy
tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa
pitämään. -- -- --.
Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon
haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä
ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata.
Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli
kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.
Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä
syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito
oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä
lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä
alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja
miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.
Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.
Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle
hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen
alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä
valossa.
Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan
jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus,
siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli
ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt
voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi
se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää,
että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli
lihasvoimiaan uhraten tehnyt.
Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni.
Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno
hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle
tuuheiden kulmakarvojen taakse.