Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli,
Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni
ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies.
Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle
ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.
Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut
niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan
torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, -- mutta jälleen
oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi,
parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy
ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan...
Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin
hän juoksisi pois kotoa!
Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri
ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.
Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän
kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni,
Hermanni, tule tänne!
-- Mitä minä siellä teen? -- kysyi Hermanni.
-- Tule tervehtimään enoa.
-- En minä.
-- Tule nyt, pian!
-- Enkä tule...
-- Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.
Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen
tultua taloon heti alkaa toinen komento.
Pelokkaana hän lähestyi enoa.
Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat
kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli
naurussa.
-- Tulepa lyömään kättä enolle. -- Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta
siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle
rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.
-- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. --
Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?
Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua
enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon
kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan
lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui
enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja
kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.
Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän
piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin
juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen
voi täydellisesti luottaa... täydellisesti!
Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja
tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin
kehittyi enoa kohtaan.
Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he
verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka
askeleista lattian palkit jymisivät!
Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava
ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee.
Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen
tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi -- ja jo piti olla
jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan!
Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas
vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin
jalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno
nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.
Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan
kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli
tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa,
Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.
Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä,
hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei
paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän
pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa
kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai
miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut,
sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli
silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara
valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula
tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli
ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon
ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja
voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.
Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta
veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti
röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli
toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien.
Sellaista menoa, hii...!
Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä
haltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren
henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa
synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä
ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää
myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.
Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni
päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin,
hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno
puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa
Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja
parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.
Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa,
pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään:
Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä,
Hermanni ja minä!
Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu
sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä
aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.
-- Ken kutsui minua? se kysyy.
-- Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. -- --
Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.
Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon
satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena
isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti
pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.
-- Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.
Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli
voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä
uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.
Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.
Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin
sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.
Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa
paholaiselle.
-- Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.
-- Tulehan nyt vain.
-- Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen
kömpiessään enon yli lattialle. -- Minä tulen pian.
Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun
purskahtamaisillaan.
-- Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi
ja alkoi rajusti itkeä.
Enon leuka värähti oudosti.
Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut
leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla
lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui
turvaa etsien enon kylkeen.
Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. --
Ei se äiti ole, vaan veikot... koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.
-- Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä
puhua, -- tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä,
joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.
-- Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.
-- Mitäpä minä... enhän minä mitään... kaiketi se sentään on
kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista
lapsista ole muuta kuin harmia.
Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli
vain mietiskellen eteensä -- ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli
voimaton tässä asiassa.
Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja
sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle
leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta
hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.
Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän
ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin.
Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt
keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta
omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot
veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin
uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli
milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen
automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli
hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää
kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala
kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään
päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita
ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä,
venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän
muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa
hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää
peräsintä, heittää alas painoja -- ei, ei auta. Suhisten, sihisten,
säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo
näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako
hän asematalon katolle?... Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton.
Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään
aikaan hän ei tiedä mitään... liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa
silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa...
vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä
ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä... Ehjä on! Se on kestänyt
täräyksen, hänen ilmalaivansa!
Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän
itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet
olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä
välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.
Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai
enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni.
Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten
ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet.
Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen
pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.
Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua.
Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi
hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli
hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan.
Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta
saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja
sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei
maailmassa sen vertaa!
Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja
kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva
poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden.
Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla
heidän kaltaisekseen.
-- Sinusta tulee sittekin mies, -- lohdutteli eno, kun poikanen hänelle
valitteli surujaan. -- Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä
ihan varmasti tiedän.
Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.