I.

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni

Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo

suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.

Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,

pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut

tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.

Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun

olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin

lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,

heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,

joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen

nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän

vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.

Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut

ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että

ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat

olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman

aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja

tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi

vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei

ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen

verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat

isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä

äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään

äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt

ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän

ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän

lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja

naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,

tonttuja eivät ollenkaan.

Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai

valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä

sisimmästä häpesi, -- häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi

ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima,

joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien

voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin

silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse,

niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko

maailma.

Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.

Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja

ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille

ja Mäntylän patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat

keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän

herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska

veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni

tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan

päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin

ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja

odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta

ylemmäksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään.

-- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta

minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen

sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.

Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle.

Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa

vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden

joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen

tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:

-- Irvistitkö sinä patruunalle?

-- Irvistin!

-- Mitä varten?

-- Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.

-- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle

pyytämään anteeksi!

-- En tule, en!

-- Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä.

Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.

-- En, en.

-- Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.

-- En, en, en.

Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli

menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä

patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä,

Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä

kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että

sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena

ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli

sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen

ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä

herkut häntä eniten viehättivät.

-- Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami

silitellen Hermannin päätä.

Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.

Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä,

ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja

ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi

sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia.

Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen:

nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi

sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi

sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle

tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.

Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut

mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava

henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se

puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin,

veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin

joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista

ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun

hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä

hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät

heille molemmille, -- vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että

mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut.

Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli

käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen

muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.

-- Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule... isä lähtee kohta...

Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni

alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.

Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he

väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin

kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet

tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.

Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi

jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni

korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille,

ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän

käteen -- mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä

-- loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä,

kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!

Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan,

kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika

pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli

hänen leikkipaikkansa.

Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan

pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä

pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta

aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut.

Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen

odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu

kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa

korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja

katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee

ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni,

pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, -- hän loikahtaa alas

karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa

paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu

kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten

kiven kylki liikahtelee... Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa

vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä

ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue

on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu

Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa.

Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät

itkettyneinä. Missä se nyt on?

-- Äiti, äiti!

-- Täällä, -- kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni

juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.

-- Mihin te lähdette, äiti?

-- Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.

-- Minä tulen äidin kanssa.

-- Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä

viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen

aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen

kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat

aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...

Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden

hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten

jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami

korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

-- Mitenkä nyt käynee, -- sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten

puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen

ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?

Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä,

että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että

se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa

jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin...

Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen

jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.