Seuraavana aamuna kello kymmeneltä -- Daniela istui jälleen
kirjoituspöytänsä ääressä -- soitti nuori rouva palvelijaa.
Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.
"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi
Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."
"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa
hänen tulonsa."
Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua
kreivin sisään.
Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi
vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa
pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti --
kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä,
jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.
Daniela puhui ensiksi.
"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."
Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa
suudella Danielan kättä -- Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle
-- vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.
"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa,
kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."
"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte
edeltäpäin olettaa."
"Tosiaankin... mikä voi olla siihen syynä?"
"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra
Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"
"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg
on karannut luutnantti Müllerin kanssa."
"Giuliettako!?"
"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein
käyvän."
"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin
masentavasti teidän mieleenne."
"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle
kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä,
joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä
kaunokirjoitusopettajan kanssa..."
"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin
yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri
sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä.
Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"
"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota
nimettömään kirjeeseen -- joka, niinkuin sattumalta sain tietää,
on lähtöisin Boderichin perheestä -- ja jossa minulle varoituksena
ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia
suudelmalla..."
"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun
suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle
lahjoittaa."
"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen
koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt
muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."
"Hän ei koskaan astu jalallaan _meidän_ taloomme, siitä voitte olla
varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.
"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette
tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan,
että tällaisia juoruja on voinut syntyä -- mutta niitä minä halveksin
yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla
harmissani aivan toisista syistä."
"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin
saada Badenista?"
"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje,
joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli
lupa lukea se, -- ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia
teitä tilille."
Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli
kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen
vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut
kreivin käsiin -- tänään asian laita oli toinen.
"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten
teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."
"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi
etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että
minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."
"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"
"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön.
Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun,
joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta --
älkää panko sitä pahaksenne -- epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä
paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."
"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se
on sittenkin."
"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta,
muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut
jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin
käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin
mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin.
Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä
saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne
edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna
teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne -- mutta tälle
väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta.
Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin
ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä
avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte
olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä,
taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy
väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme
Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä
rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne... Mitäpä
kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän
surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa
noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille
juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein
eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."
Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.
"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän.
"Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte
siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää
teille. Kas tässä!"
Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle
osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:
Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi
toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras --
minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois
niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän
äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te
tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän
Daniela Dormes.
Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.
"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän.
"Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän
sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua -- en tiennyt, että jo ennen
tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"
Daniela kumarsi ääneti.
Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.
"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun
viimeisen kerran sulkea teidät syliini."
Daniela peräytyi askeleen.
"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös
oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani -- me emme todellakaan
sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat
minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä
teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava...
Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette
aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar
rakastettujeni parissa."
Daniela osoitti kädellään ovea.
"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään
sanottavaa minulle?"
Nuori rouva oli ääneti.
Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.
"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa
eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin
poika on kuollut."
Danielan huulilta pääsi huudahdus.
"Oi onneton mies parka!"
"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."
"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"
"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle
kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."
Daniela soitti.
"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.
"Te aiotte Badeniin?... Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"
Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen
huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.
Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.
Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de
Favielles'ä vaimokseen.