Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä.
Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä
loppumattomalta. Poika rukka -- tapaisikohan hän hänet vielä hengissä?
-- ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi
sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla..."
Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta.
Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti.
-- Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta
oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa
kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin
hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän -- juutalaisen
kaunokirjoitusopettajan luo -- mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut?
-- auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai
haudatakseen ja surrakseen häntä.
Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti -- nopeammin kuin mitä hänen
kamarineitonsa saattoi seurata häntä -- odottavien ajurien luo, hyppäsi
vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta
vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.
Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella
olevan huvilan edustalle.
Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin
tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä
kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli
tapahtunut".
Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli
Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.
"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.
"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"
"Kuollutko?"
"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he
kantoivat nuoren herran täältä."
"Entäs isä?"
"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra
käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän
armollenne -- on kai parasta, että annan sen heti teille."
Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului:
"Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."
Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi
tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat.
Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin
käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta
täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? -- Milloin loppu tuli? --
Mitkä olivat viimeiset sanat? -- Miten jäljellejääneet sen kantavat?
Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän
vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta,
joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan
odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana -- viime
keskiviikkona se oli -- että seuraavana päivänä tauti kääntyisi
parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli -- jäähyväisiä sanomatta,
kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut
pelännyt pahinta -- ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin
salamaniskulta... Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina
hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista
lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna
hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki
hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.
"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi
herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla
postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän
palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle..."
Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään.
Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi
päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.
Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään.
Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät
hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat
rivit:
"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut...
Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!
"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu
nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on
haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa --
"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa -- hän ei lainkaan tiennyt,
että hänen täytyi erota maailmasta -- siinä on suuri lohdutus. Mutta
sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin
elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi
onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut
elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt
minut... Ah, jospa te silloin -- metsässä -- olisitte suonut minulle
sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi
voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes
jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.
"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui -- minun
täytyy kertoa siitä teille, Daniela... Annattehan anteeksi, että
ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä
vielä puhun -- ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime
hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki
ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää
teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista
nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni.
Ja vieläkin enemmän -- siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä
viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle
ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli.
Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle
kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle... mutta et silti
tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni
liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin -- niin, mutta
suhteellisesti levollisesti -- niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton
saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän
jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain
suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel
tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'... siitä päivästä
saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani,
tuska laskeutui sydämeeni -- kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni,
unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui
kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota
toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni
sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista
eroa... Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla.
Joka päivä minä kuljin sinne -- se oli pyhä paikka. Sammalkummulla
sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa
olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni
sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun
kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon
taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän,
tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin
harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön
hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein
tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen -- siihen puuhun, jonka
lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa -- mikä suloisen ihana
kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro
ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä
kiiruhdin sinne -- aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin...
Sitten poikani sairastui -- viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt
hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni
kuolema -- kauhein kaikista kauhuista! -- mutta sittenkin rakastan
sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä --
sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? --
en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni
-- toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään,
toinen, johon itse laskeudun levolle. -- Mutta kaiken tämän synkkyyden
yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa
minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus
ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen
ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta
tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin
makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle
syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä
sanoissa: 'Jää hyvästi!'
"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen
arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla,
kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää
sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä
ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on
huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun
nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän...
"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja --"
Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti
huoneitten läpi eteiseen.
"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian -- pian! Kiiruhda
Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!
Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita
alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut
kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja
vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi
siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.
Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät
vaunut ajoivat Danielan ohi.
"Pysähtykää!" huusi Daniela.
Ajuri pudisti päätään.
"Olen tilattu", sanoi hän.
"Sata guldenia, jos suostutte!"
Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.
Hän mainitsi minne oli ajettava.
"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän.
"Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"
Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat -- kova
vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.
Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?"
tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän
matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja
kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi... Vaan ei,
olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari
minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle... mutta miten kauan hän oli
saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea -- se oli niin
epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat... ehkäpä
hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.
"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän
mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.
Mies selitti. Hautausmaa oli noin puolitiessä Badenin ja sen metsän
välillä, jonne hän oli menossa.
Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se puuttui vielä! Kuinkahan paljon edelle
onneton mies on ennättänyt?
Tuska ja pelko kiihtyi yhä.
"Nopeammin, nopeammin!" kuuli Daniela oman äänensä kiiruhduttavan.
Vihdoin vaunut saapuivat määräpaikalle. Sieltä oli vielä hyvä matka
jalan käytävänä, ennenkuin pääsi puron rannalle.
"Odottakaa täällä!" sanoi Daniela hypäten alas vaunuista: Sitten hän
kiiruhti juoksujalkaa polkua pitkin. Hänen täytyi vähä väliä pysähtyä
vetääkseen henkeään.
Hetken kuluttua hänestä tuntui, ikäänkuin metsä ei olisikaan sama,
jollaiseksi hän sen muisti... Hyvä Jumala, jos hän oli eksynyt, jollei
hän löytäisikään puroa?
Hän palasi muutamia askelia taaksepäin, poikkesi sitten oikealle,
toiselle tielle -- ei, tämä ei ollut oikea -- sitten vasemmalle --
täälläkin seutu näytti aivan vieraalta. Auta, hyvä Jumala, tämä oli
liian hirveää...
Nyt hän kuuli kohinaa. Niin, tuossa oli puro, sen rantaa pitkin hänen
tuli vain kulkea, sitten hän saapui kallion luo, jonka yli puro syöksyi
alas. Rohkaistuin mielin hän juosten seurasi solisevaa Ariadnelankaa.
Mutta pian polku loppui -- hänen täytyi, jotta hän ei kadottaisi puroa
näkyvistä, tunkeutua pensaikon läpi. Vaatteet ja kädet repeytyivät
häneltä, okaat takertuivat hänen hienoihin sukkiinsa, mutta hän ei
huomannut sitä. "Ennätänkö vielä ajoissa perille?" se oli ainoa ajatus,
joka hallitsi häntä.
Puron ranta kävi yhä jyrkemmäksi; pian hän oli määränsä perillä. Nyt
hän tunsi metsänkin, jossa he olivat yhdessä istuneet. Vielä muutaman
minuutin matka, sitten käännös oikealle -- ja hän oli "valtakunnassa".
Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa -- mutta turhaan -- hän ei
saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.
Laukaus...
Daniela kompastui maahan.
"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen
mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä
hetkessä voi vallata mielen.
Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen
jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.
Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.
Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain
metsästäjän laukaus!
Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi
kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu --
Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan
ruohikossa oli pistooli.
Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt
paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että
hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa
maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.
"Franz!" huusi hän.
Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä
oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime
hetkenään...
"Franz -- Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.
Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella
harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan
vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui
nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.
Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa,
tällä paikalla -- tänä hetkenä -- ja hänen sylissänsä...
Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.
"Sinä et saa kuolla, oma Franz... lapsi raukkasi -- me suremme häntä
yhdessä... mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani..."
"Daniela, Daniela, en ymmärrä... entäs hän -- tuo toinen?"
"Minä olen vapaa -- käsitätkö? -- vapaa!"
"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"
"Sinun lohdutuksesi -- sinun vaimosi -- sinun --"
"Minun _taivaani_!"