Häävalmistukset olivat käynnissä. Danielan isän, joka eli maatilallaan
Kroatiassa, oli määrä piakkoin saapua Wieniin. Häitten jälkeen piti
kreivitär-äidin palata takaisin Parisiin, mutta nuoren parin jäädä
toistaiseksi Itävallan pääkaupunkiin.
Kreivitär Trélazure ja Daniela olivat usein yhdessä; mutta lähempää
suhdetta ei heidän välillään sittenkään muodostunut. Molemmat naiset
tapasivat toisensa joka päivä, he söivät yhdessä, kävivät yhdessä
teatterissa ja vieraisilla sekä tekivät ostoksia, mutta jäinen seinä,
joka ensimäisestä päivästä alkaen oli noussut heidän välilleen, ei
ottanut sulaakseen.
Wien oli varsin tyhjä, sillä syksyisin useimmat perheet -- nimittäin
tiluksia omistavat aateliset -- olivat vielä maalla. Siitä huolimatta
oli leskikreivittären salonki aina täynnä väkeä. Pääkaupungissa oleva
Ranskan lähettiläs toi ylhäisen vieraan luo kaikki korkeat henkilöt,
joita sinä hetkenä Wienissä oli tarjona. Sattumalta oli kaupungissa
muutamia korkeimman aristokratian naisiakin, joiden miehet olivat
ylähuoneen jäseniä, ja nämä ottivat kreivittären kaikella hänelle
tulevalla kunnioituksella vastaan. Itävaltalainen aateli kohtelee
tavallisesti ulkomaalaisia varsin kylmästi, mutta niinpiankuin
kysymyksessä on siksi suurta arvoa nauttivia ulkomaalaisia kuin
Ranskan vanhan katolisen aateliston jäseniä, niin otetaan heidät
samanmielisissä piireissä avosylin vastaan.
Grand-Hotelin keltasilkkipäällyksisessä salongissa kävi kaikki aivan
kuin jonkun lähettilään tai ruhtinaan palatsin vastaanottohuoneessa.
Tänään esimerkiksi -- kreivitär oli jo ollut viikon päivät Wienissä
-- kun Daniela saapui tavanmukaiselle aamupäiväkäynnilleen tulevan
anoppinsa luo, tapasi hän täällä lukuisan ja loistavan seuran koolla:
kaksi ruhtinatarta tunnettuine nimineen, useita kenraaleja, muun
muassa sotaministerin, Venäjän lähettilään, muutamia ranskalaisia
aatelismiehiä, jotka tulivat suoraan Frohsdorfista, useita ylähuoneen
jäseniä ja paavin lähettilään.
Trélazure ei ollut läsnä. Hän oli samana aamuna matkustanut Badeniin
hakemaan joitakuita papereita, jotka olivat jääneet häneltä sinne.
Sen jälkeen kuin kreivitär ystävälliseen tapaansa oli tullut Danielaa
vastaan, istuttanut hänet viereensä kamiinin luo ja esittänyt hänet
poikansa morsiamena, jatkui katkennut keskustelu jälleen. Se ei ollut
yleinen, vaan jakaantui useiden pienempien ryhmien kesken, ja Daniela
kuuli sieltä täältä yksityisiä katkelmia siitä.
"Asian laita on niinkuin jo ennen olen sanonut teille", sanoi toinen
ruhtinattarista emännälle, "me olemme läheisiä sukulaisia. Minun äitini
oli syntyään Rohan, ja jos, niinkuin te sanoitte, joku Trélazure on
naimisissa Montmorencyn kanssa, jonka sisar oli minun setäni rouva,
niin --"
"Myöskin Beauffremont'ien kautta me olemme sukua", keskeytti vanhempi
ruhtinatar keskustelun, samalla kun hän Ariadnen taituruudella seurasi
sukulaisuuslankaa Noailles'n, Valentinois'n ja Montenuovon sukujen
kesken solmittujen avioliittolabyrinttien läpi.
"Henrik V", siten kertoi naapureilleen eräs Frohsdorfista palannut
aatelismies -- "kertoi minulle seuraavaa: 'Usein minua on moitittu
siitä, etten tahtonut hallita, ja että päästin käsistäni tilaisuuden,
jolloin olisin voinut palata kotiin. Se on täydellinen erehdys, sen
voitte julistaa kaikille. Laillisen monarkian kantajana tahdon koko
elinikäni säilyttää tätä aarretta. Tahdon ottaa haltuuni kuningaskunnan
oikeutena, velvollisuutena -- mutta en koskaan seikkailuna.
"Mahdollisesti olisin muuna aikana yrittänyt, niinkuin monet
esi-isistäni, anastaa perintöni aseitten voimalla. Se mikä eilen olisi
ollut minusta mahdollista ja loogillista, ei ole sitä enää tänään.
Neljänkymmenen vuoden kuluttua, vallankumousten, sisällisten sotien,
vieraitten sotajoukkojen hyökkäysten ja valtiokaappausten jälkeen tulee
sen kuningaskunnan, jota minä edustan, näyttäytyä rauhan tyyssijana.
Ranskan kuninkaan tulee palata takaisin niinkuin paimen lampaittensa
pariin, tai pysyä maanpaossa. Jollei minun ole suotu palata kotiin,
niin jumalallinen kaitselmus on lukeva minun rehelliset aikeeni Ranskan
kansan hyväksi. Kesken tämän vuosisadan inhottavuuksia on hyvä, jos
maanpakoon tuomitun kuninkaan elämä ja politiikka on rehellinen ja
puhdas.'"
"Niin", todensi toinen Frohsdorfilainen pyhiinvaeltaja, "Ranska voi
syyttää tätä kuningasta vain yhdestä virheestä, siitä, ettei hän ole
noussut valtaistuimelle. Valtikka riistettiin hänen kädestään ja
sittenkin meidän isänmaamme -- nimittäin sen rehellisin ja valistunein
osa, seisoo hänen yliherruutensa alla."
"Onko Frohsdorfissa paljonkin vieraita?" tiedusteli eräs aatelisista
tilanomistajista, joka ei tahtonut ruveta keskustelemaan Chambordin
kreivin hallituksesta.
"Useita uskollisia miehiä: Dreux-Bréze, Kergorlay, d'Andigné, Barette,
Damas, de Mun, Léonin Carayon-Latourin ruhtinaat... niin, tähän
puolueeseen kuuluu koko 19:nnen vuosisadan loistojoukko; sieltä puuttuu
vain yksi suuri sotaherra ja -- Berryerin kuoleman jälkeen -- yksi
suuri puhuja."
"Nähkääs, teidän kunnia-arvoisuutenne", selitti eräs valtioneuvoksista
kirkkoruhtinaalle, "suurena esteenä terveellisten mielipiteiden
leviämiselle on juutalaissanomalehdistö. Meidän täytyy lopulta taas
päästä ohjaksiin, mutta herrat sanomalehtimiehet -- tuo tunnoton
roskajoukko -- vaikeuttavat meidän työtämme."
"Toivokaamme parasta", rauhoitti kirkkoruhtinas, "pyhä isä valmistaa
kiertokirjettä vapaamuurareita vastaan..."
Sotaministeri puhui kenraali Uchatiuksen itsemurhasta:
"Silminnähtävästi mielenhäiriö... Nerokkaat ihmiset ja suuret keksijät
ovat aina lähempänä mielenvikaisuutta kuin meikäläiset, mutta nimi
Uchatius pysyy tykkiväen vuosikirjoissa kuolemattomana..."
"Meitä oli kolmisenkymmentä metsästäjää", kertoi eräs suurtilusten
omistaja. "Sataviisikymmentä jänistä ja kahdeksan metsäkaurista
tapettiin. Ensi viikolla metsästetään minun maillani ja sen jälkeen
menen Frauenbergiin."
"Frauenbergista johtuu mieleeni," sanoi eräs tähtiristikuntaan kuuluva
nainen, "olen kuullut, että kruununprinssiä odotetaan sinne jälleen.
Siellä tulee vasta suurenmoista. Ylihuomenna aion lähteä sinne, jos
vain pukuni saapuvat ajoissa."
"Parisista, Lafferièreltäkö?" kysyi kreivitär Trélazure.
"Ei, vaan Worthilta."
"Ah niin, useimmat ulkomaalaiset naiset tilaavat pukunsa Worthilta."
"Turnipsi on kasvanut hyvin tänä vuonna", kuului eräästä nurkasta.
"Mutta viinisato on heikko."
"Onneksi on meillä metsiä -- ja metsänhakkuu ei riipu ilmasta."
"Onko suuriruhtinas Paulin naiminen jo virallisesti julkaistu?"
kysyttiin Venäjän lähettiläältä. "Entäs miten on nihilistien laita?"
kysyi eräs toinen.
"Olen todellakin pahoillani", vastasi pohjoismaalainen kavaljeeri,
"että nihilistejä pidetään jonkunmoisena isänmaani erikoisuutena.
Niitä, Jumala paratkoon, on kaikkialla maailmassa, joskin he käyvät eri
maissa eri nimillä. Vai eivätkö saksalaiset sosialistit, irlantilaiset
feeniläiset, italialaiset irredentistit ja ranskalaiset anarkistit ole
samaa lajinmuunnosta?"
"Niin, niin, surullinen aika!" kuului nyt joka taholta. "Mieletön
aika!" arvelivat kenraalit. "Vallankumouksellinen aika!" valittivat
perinnölliset valtioneuvokset. "Jumalaton aika!" sanoi paavin
lähettiläs syyttäen sitä kaiken pahan alkujuurena.
Mutta naiset eivät sekaantuneet tähän sosiaalipoliittiseen keskusteluun.
"Bayerin prinssin avioliitto Liechtensteinin kanssa", niin sanottiin
heidän joukossansa, "oli selvä asia viime laskiaisten aikana.
Viimevuotiset laskiaiset vasta olivat komeat; hovissa pidettiin neljät
tanssiaiset; Ranskan lähetystön tanssiaiset" -- emännälle nyökättiin
päätä -- "olivat erittäin onnistuneet. Teidän pitäisi asettua
veljentyttärenne kanssa tänne talveksi, hän herättäisi täällä suurta
huomiota. Missä on tuo suloinen lapsi?"
"Hän jäi tänään pariksi tunniksi luostariin. Ovatko teidänkin
tyttärenne saaneet kasvatuksensa 'sacré coeur'-luostarissa?"
"Ei, he ovat Ursula-luostarissa. Ensi talvena minun vanhin tyttäreni
esitetään jo keisarinnalle... Hirveää miten pian lapset kasvavat."
Vähitellen vieraat poistuivat, ja Daniela jäi yksin kreivittären luo.
Se oli hänelle suuri helpoitus, sillä puheen sorina oli varsinkin
tänään hermostuttanut häntä suuresti. Tuo suurmaailmallinen kopeuden
leima, joka tuli ilmi melkein joka sanasta, jota täällä lausuttiin,
oli hänelle hirveän vastenmielinen; Daniela ei kuulunut aatelistoon;
hän oli tottunut liikkumaan niissä piireissä, joissa taiteilijat,
tiedemiehet ja kirjailijat olivat kotonaan; ne piirit, joissa
urheilu, ylhäisö-avioliitot ja turnipsisadot muodostivat tärkeimmät
harrastukset, olivat hänelle aivan vieraat, hänen ympäristössään oli
aina suurella mielenkiinnolla seurattu kirjallisia ja tieteellisiä
ilmiöitä ja päivän tapahtumia; täällä palveltiin menneisyyttä, josta
vain pieni saarimaailma oli pelastunut nykyaikaan, ja puhuttiin
suurista edistyshyökyaalloista ulkona maailmassa mitä suurimmalla
surkuttelulla ja pelolla, ikäänkuin jostakin uhkaavasta vaarasta.
Sopiko Daniela tähän maailmaan, jonka tästä lähin tuli olla hänen
omansa? Varmuutta ja viehkeyttä, henkevyyttä ja loistoa häneltä ei
tulisi puuttumaan voidakseen pitää puoliansa -- mutta tyydyttäisikö
se myös _häntä_ -- voisiko hän kestää sitä, että hänen ympärillään
vihattaisiin kaikkea, mitä hän itse rakasti, kunnioitettaisiin kaikkea,
mitä hän halveksi?
Ja eivätkö nämät kopeat ihmiset, joiden mielestä joku Rohan,
kamariherran tai Maltesiritarin arvonimeä kantava mies oli parempaa
ainetta kuin porvari, vaikkapa hänellä olisi ollut neron loistava
kruunu päässään... eivätkö nämä kopeat ihmiset antaisi hänenkin tuntea,
ettei hän ollut syntyperältään aatelinen, että hänen ottamisensa sukuun
oli armonosoitus heidän puoleltaan?
Pakenemisenhalu täytti Danielan mielen näiden ajatusten risteillessä
hänen päässään. Kukkaniitty on ihastuttava olinpaikka, mutta kala ei
siinä sittenkään viihdy; kirkas järvi on myöskin mieluisa olinpaikka,
mutta perhonen ei siihen tyydy -- ja sama tukehtumisentunne, jota
väärään paikkaan joutunut kala tai hyönteinen tuntee, valtasi nyt
Danielankin mielen, kun hän ajatteli siirtymistään loistavaan
aatelisympäristöön.
"Miten ihastuttavia naisia", sanoi kreivitär Trélazure, kun hän
oli saattanut viimeiset vieraansa, molemmat ruhtinattaret, ovelle.
"Tunsitteko te heitä ennestään?"
"En."
"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin
koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."
"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi -- vaikka olisinkin
elänyt täällä -- niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."
"Mitenkä niin? -- Minä luulin... poikani kirjoitti minulle..."
Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette
masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"
"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne
viipyy?"
"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa
minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä
luostariin."
"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon
ajatuksen."
Kreivitär rypisti kulmiaan.
"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori
tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille,
niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut
tästä ajatuksesta -- mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea
kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä
tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia
saada häntä jälleen järkiinsä --"
"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella
iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"
"Intohimo on nuoruuden kukka", vastasi vanha rouva. "Minä olin vain
seitsemäntoista vuoden vanha, kun ensi kerran rakastuin... Hyvä Jumala,
luostarista tullessa, jolloin ei ole vielä lainkaan maailmaa nähnyt --
on sydän täynnä taivaallista rakkautta ja samalla se on sanomattoman
herkkä maalliselle rakkaudelle -- se on ruusujen ja kaipauksen aikaa.
Ensimäinen kaunis, miellyttävä ritari, joka lähestyy... Niin minunkin
kävi, joskin onnellisemmin: minä rakastuin kreivi Trélazureen, jonka
vanhempani -- minun tietämättäni -- jo olivat valinneet miehekseni.
Mutta pieni Jeanne raukka -- puhukaamme jostakin muusta. Milloin Raoul
palaa takaisin?"
"Luullakseni huomenna päivällisen aikaan. Mutta puhukaamme Jeannesta,
se huvittaa minua. Pienokainen on minun mielestäni harvinaisen
miellyttävä. Hänen arka, mutta samalla puoleensavetävä olentonsa on
kuin kaunein runo. Hänkö siis on rakastunut ja arvatenkin -- Raouliin?"
"Mutta rakkaani, luuletteko te, että koko maailman pitäisi rakastua
tuohon tyhjäntoimittajaan?" vastasi kreivitär kääntäen pois päänsä.
"Te ette vain tahdo sanoa sitä minulle, rouvani, koska pelkäätte,
että voisin tulla mustasukkaiseksi -- ja koska te yleensä ette tahdo
ilmaista lapsi raukan salaisuutta. Mutta kai te sentään estätte Jeannen
tekemästä sielullista itsemurhaa?"
"Sanotteko te luostariin menoa sielulliseksi itsemurhaksi? Sielun
kannalta sitä pikemmin voisi sanoa pelastukseksi... Joka tapauksessa
koetan saada lapsi paran muuttamaan mielensä; sillä se on syntinen
erehdys, jos me maallisen syyn vuoksi antaudumme hengelliseen toimeen
-- sitä minä koetan saada häntä ymmärtämään. Hänen haaveilunsa katoaa
eron ja ajan mukana, ja toivon voivani tehdä hänestä vielä onnellisen
vaimon... Kadehdittava mies, joka saa hänet vaimokseen -- kadehdittava
äiti, joka saa hänet miniäkseen!..."
"Aiotteko seurata ruhtinattaren neuvoa ja jäädä hänen kanssaan Wieniin
talveksi?"
"En, sitä en aio tehdä -- en suo tätä jalokiveä kellekään
muukalaiselle. Iloitsen saadessani näyttää häntä Faubourg St. Germainin
seurapiirissä. Muuten on hänelle jo tehty useita tarjouksia... Dreux'n
herttuatar on ajatellut häntä vanhimmalle pojalleen. Hän elää tosin
hiukan liian hurjasti Parisissa; hän tuhlaa paraillaan omaisuutensa
erään näyttelijättären vuoksi, mutta hänellä ei ole mitään naimista
vastaan, jos hänelle tarjotaan tilaisuus sellaiseen naimakauppaan kuin
Jeannen kanssa. Sellaiset kapiot, sellainen nimi ja nuoruus..."
"Mutta rouvani, ettekö ole huolissanne tytön onnen puolesta, jos
hänet rakkaudetta -- niinkuin te sanotte -- naitetaan kevytmieliselle
miehelle?"
"Sehän yleensä on meidän osamme, rakkaani. Leskien laita on toinen,
he voivat valita sydämensä mukaan. Mutta tytöt eivät valitse itse
eikä heitä valita; heidät vaan naitetaan ja naidaan. Ja mitä
kevytmielisyyteen tulee, niin sitä vikaa on kai enemmän tai vähemmän
jokaisella nuorella miehellä, ei Raoulkaan ole siitä vapaa. Mutta
hurskaan vaimon rinnalla kääntyy aviomies jälleen hyveen puoleen, ja
jollei hän sitä tee, niin saa vaimo lohdutusta omasta hurskaudestaan.
Siksi on uskonto naisten paras aarre. Se yksin antaa heille oikeuden
ansaita rakkautta ja voi lohduttaa heitä, kun rakkaus on kadonnut.
Ettekö ole samaa mieltä?"
"Hyvä Jumala, rouvani, en... en tiedä, mitä minun siihen tulee vastata?"
"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle
suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä --
pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta -- penseä uskossanne?"
"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."
"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen
salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä -- mutta äidin
ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan,
että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia.
Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"
Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.
Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.
"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan
miniänsä päivällisille.
Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä,
hänen oli pakko pysytellä kotona.
Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse
Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli
kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi
päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän
ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän
huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään
useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja
kirjoitti siihen osoitteen.
Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka
seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi
makuusuojaansa.