Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan.
Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.
Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei
hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä -- olihan hän tämän silmissä
pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja -- sehän oli
selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi -- verraton
Jeanne -- joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja
sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.
Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut
erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut
osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut
heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan
huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta
käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä
vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin
yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.
Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär
Trélazure asui.
Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.
Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja
venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä
ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty
sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia
ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita
ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi;
kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.
Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan
kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi
tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja
sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari
askelta tulevaa miniäänsä vastaan.
Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana,
musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden
jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.
"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa
suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi
liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili
poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"
Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa,
ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen
silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa
oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää
punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut
poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä
kriitillisen moittivaa katsetta -- ja Daniela huomasi sen. Hän
arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti
naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä
alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei
hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä
miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.
Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään
vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure,
joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha
kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään
tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä
koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.
"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle
serkullesi."
Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö.
Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja
lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.
Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut
yhtä kaunis kuin Daniela -- silloin kun tämä oli parhaimmillaan
-- mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin
puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin
teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa --
luostarikasvatuksen tuloksena -- viattomuuden, siveellisen arkuuden,
uneksivan ihanteellisuuden henkäys.
Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän
kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin,
mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille,
mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti
kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut
toivotun onnen väliin.
Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten
matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure
kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut
kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen
ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin
häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä,
serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin
silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella.
Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä,
tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.
"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär
alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi,
ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota
on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan
saksalainen."
"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi --
hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en
koskaan olisi voinut valita morsiantani."
"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat
kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin,
että vietettiin Sedanjuhlaa."
"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten
keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset
riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."
"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän
harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas
suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme
kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se
ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on
rakastaa ja rukoilla -- eikö totta, tyttäreni?"
Daniela jäi vastausta vaille.
"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö,
että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin
senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en
yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai
ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän
tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä
puhui edelleen:
"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne
tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te
ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"
"Dalia."
"Sehän on kukannimi... Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä
luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani
Parisiin -- nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä
uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."
"En halua erota tyttärestäni."
"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin
teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo,
heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä:
tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."
"Oi, tätini!"
"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt
vuorossaan.
"Ehkä, serkkuni."
Daniela vastasi edellisen johdosta:
"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."
"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin
lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän
suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."
"Se on minun asiani", sanoi Raoul.
"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa.
Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta
luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta
iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö
totta, Jeanne?"
"Kyllä, tätini!"
Palvelija ilmoitti:
"Ranskan lähettiläs!"
Daniela nousi.
"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja
silloin te jäätte päivällisille -- tänään olen kutsuttu lähetystöön."
Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:
"Hyvästi, rouva!"
"Huomiseen asti, rakas lapsi!"
Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.
"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.
"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."
"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän
loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä
suoriudumme."
He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.
"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi
siltä, kuin pakenisin päällikköäni."
Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.
"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"
"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön -- mutta tänä iltana
yhdeksältä --"
"On minun oveni suljettu."
"No mutta, Daniela..."
"Aivan varmasti!"
"No niin -- huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle
määräyksen.
"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja
vaunut läksivät liikkeelle.
Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin
pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat
pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä
jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli
ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla
vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen
rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli.
Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen -- ja
mikä hirveä tehtävä se oli! -- Mutta siitä huolimatta häntä miellytti
tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva -- joka sormenpäitään
myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito,
joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana
ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa,
jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat,
soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela
tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky
tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi,
pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.
"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt
äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.
"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole
erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan
mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen
henkevyytensä --"
"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on
harvinaisen sukkela ja suloinen."
"Voihan se olla... Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi
oikein hurskas mieleltään -- sillä kun sanoin hänelle, että
aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta
ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän
ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan
siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman
luottamuksentakuun."
"Hän ei siis miellytä sinua?"
"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa
parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."
"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä,
ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne..."