"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan
kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi --"
"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme,
rakas Stern. -- Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet,
emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."
"Ja sittenkin -- ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö
seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut --
täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa
minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen,
yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran
vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin
niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki
voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota
minun tästälähin täytyy kantaa... Ihana, jumallinen armaani, minä
rukoilen jumallisen rakkauden nimessä -- minä rukoilen yhtä ainoaa
jäähyväissuudelmaa!"
"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."
Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin
puoleen ja suuteli häntä.
"Voi hyvin, rakas lapsi -- Jumala antakoon sinulle terveyttä!"
Sternille hän ojensi kätensä.
"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin",
lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"
Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.