Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai
kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia -- ehkäpä
hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.
Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä --
Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen.
Daniela itsekin kirjoitti vähän -- se seikka, että hänen oli pakko
salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.
Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi
usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa --
henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät
tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei
tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi
"saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen
talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi
kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui
siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä
raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain
harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi --
ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä.
Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen
omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi,
ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien
kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa
kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian
tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän
viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.
Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä
oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan
polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut
hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman
sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma
tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan
takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle
lohdutusta.
Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli
kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka
alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen
äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien
lumousta -- mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.
Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi
siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva
tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen
myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se
hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden
sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti
entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi
hänen luokseen jälleen -- toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla.
Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin,
sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä
päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä,
ja suuri ja lämmin säälintunne -- suurinta mitä naisen sydän voi tuntea
-- heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.
Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä
maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama
poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen,
ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan
jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden
vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan
yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista,
joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea
hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä
ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää,
paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että
Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi
vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät
toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti
häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä
syvintä ystävyyttä.
Oli Affin syntymäpäivä.
Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi
tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin
kanssa huviretkelle.
"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."
"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"
"Oi, se oli kovin ihanaa -- oikea kuninkaallinen juhla Affille!"
"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi
Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin
yhtyisin teidän seuraanne?"
"Tekö! Tekö!" -- Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon
säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän
kanssamme!!"
Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä,
johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela,
Dalia ja Ernestine.
Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin
ajon jälkeen tultiin perille -- Sternin keksimään romanttiseen metsään.
Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.
Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma,
mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat
pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin
oli määrä palata kello neljän seuduissa.
Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä
päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin
erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä
kauan elää.
Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan
alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle -- niin kauaksi
toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui
tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa,
heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon -- istui Stern.
Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen
uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön
läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille,
ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä
kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret
loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää
sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti
ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava
tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä
perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten
kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja
myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia,
jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden
yläpuolella -- ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa,
sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.
"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan
silmät olivat ummessa.
Daniela hymyili, avaamatta silmiään.
"En, minä uneksin."
"Te ajattelette -- häntä?"
"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on
niin suloista levätä -- melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi
tiedottomuuteen."
"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa
kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään
elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."
Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.
"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte
meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen
hengittäväni."
"Te olette oikeassa -- minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta.
Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen,
asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa -- siis
ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä
olen olemassa, ajattelen ja -- kärsin."
"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"
"Olen!"
Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi
pistoksen sydämessään.
"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"
"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa
elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"
"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.
Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.
"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela
jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman
tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään
sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi
Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita
nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en
tahtonut jäädä pois juhlastamme."
"Kiitän teitä!"
"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen
rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin,
mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme -- ne ovat olleet ja
menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja
sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä
on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat
vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta
ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy
luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi
taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein.
Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla --
ja koettaa panna toisten päät pyörälle... komeasti puettuja, tekopyhiä,
huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin
sanotaan."
"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte
siitä osasta, jota teidän tulee näytellä -- ja kuitenkin suostutte
siihen?"
"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi... Ja
kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun
näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin
riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te
itsekin taputatte vielä minulle käsiä."
"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte
minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän
kauneutenne -- nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis
huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."
"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut
toisiaan tuntemaankaan."
"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona
tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja -- rakastanut
teitä."
Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna.
Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?
"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan
teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen
uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita
sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä.
En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille.
Älkää olko minulle pahoillanne."
Daniela pudisti ääneti päätään.
"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te
ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte,
miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin,
minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään
muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin
tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni -- tosin kaipauksen maailmassa, joka
ei koskaan voi tulla tyydytetyksi -- mutta myös autuuden maailmassa.
Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät... ja tässä
synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi.
Onneksi on minulla Affini -- hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni
ainoa sisällys."
"Ja jos te kadottaisitte hänet?" -- kysyi Daniela hiljaa.
"Silloin minun täytyisi kuolla."
Daniela ojensi hänelle kätensä.
Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.
"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt
suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta -- sillä mitenkä jalon miehen
rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? -- ainoastaan syvintä
sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa
eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta
silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa
korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään
on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna
pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette
hyvä, jalo mies. -- Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta
kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä.
Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz... On yleensä jo aika ajatella
kotiinpaluuta."